SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

TM Maria Takala-Roszczenko: Suomenkielisen ortodoksisen kirkollisuuden synty


Suuriruhtinaskunnan synty pohjana suomenkieliselle kirkollisuudelle. Suomenkielinen ortodoksinen kirkollisuus juontaa juurensa 1800-luvun kansalliseen ja valistukselliseen heräämiseen, jolle kasvualustan loi vuotta 1809 seurannut valtiollinen kehitys. 

 

Suomen autonomian aikana voi katsoa syntyneen pohjan sille, mikä tänäkin päivänä erottaa Suomen ortodoksisen kirkon monesta sisarkirkostaan, nimittäin yhteiselle kansankieliselle jumalanpalvelusperinteelle.  Tämä kirkollinen kehitys ei suinkaan ollut ortodoksien kansallisessa hurmiossa tavoittelemaa vaan pitkälti ulkopuolisen painostuksen sanelemaa kehitystä.

 

Ortodoksisuus tuli nykyisen Suomen alueelle idästä ja ortodoksit, tuohon aikaan “kreikkalaiskatoliset”, kuuluivatkin Venäjän kirkon alaisuuteen aina 1920-luvulle asti.  Autonomian aikana kreikkalaiskatolisten kirkollisista asioista päätti Moskovan patriarkan 1700-luvulla korvannut Pyhä synodi, jonka päätökset edustivat Venäjän hallinnon kantoja.  Samaan aikaan ortodoksit olivat tietenkin myös suuriruhtinaskunnan oman lainsäädännön alaisia.  Pyhän synodin ja Suomen senaatin intressien joutuessa ristiriitaan muodostui ortodoksikysymys usein sekä perustuslailliseksi että kansalliseksi ongelmaksi.

 

Ortodoksien osa kansallisessa heräämisessä oli siten ongelmallinen.  Suomen sodan seurauksena (ja erityisesti Vanhan Suomen liittämisen myötä) suomalais-karjalaiset ortodoksit tosin koottiin yhden lainsäädännön alle, yhteiseen “kansakuntaan”, mutta tuon kansakunnan jäsenyyttä he joutuivat yleensä erikseen hakemaan ja vielä muutama vuosikymmen sitten heidän suomalaisuutensa saattoi yhä tulla kyseenalaistetuksi.

 

Kansakunta, kieli ja ortodoksisuus

 

Suomalaisia 1800-luvulla elähdyttäneen kansallisuusaatteen perustana oli yleiseurooppalainen idea kansakunnista, joita määritti ennen kaikkea oma kieli.  Kieli rinnastettiin yleensä kansallisuuteen ja toisinaan myös uskontoon. Ortodoksien kohdalla kielikysymys heijastui uskontokysymykseen jo varhain.  Jo 1600-luvulla, jolloin Stolbovan rauhan seurauksena luterilaiset “ruotsit” joutuivat varsinaiseen kosketukseen ortodoksisten “ryssien” kanssa, äidinkieli ymmärrettiin uskonnollisen vakaumuksen heijastumaksi: mm. 1630-luvulla Käkisalmessa luterilaisen papin palkkaukseen määrättiin osallistumaan ne ortodoksit, jotka eivät puhuneet äidinkielenään venäjää.  Samaten 1700-luvun alussa, karjalaisortodoksien osoittauduttua epäluotettaviksi liittolaisiksi Ruotsin sotiessa Venäjää vastaan, ehdotettiin Viipurin tuomiokapitulista kuninkaalle, että suomenkieliset ortodoksit tulisi kasvattaa luterilaisuuteen.  Suomenkielisyys ymmärrettiin näin eräässä mielessä luterilaistumisen mahdollistavaksi tekijäksi.

 

Ortodoksien kannalta kielikysymys oli kaksijakoinen.  Kristinuskon omaksumisesta alkaen kirkon liturgisena kielenä oli ollut kirkkoslaavi, joka puhekielen kehittymisen myötä oli muuttunut vain osittain ymmärrettäväksi, “pyhäksi” kieleksi.  Toisaalta kansaa oli aina opetettu sen omalla kielellä, ja 1700-luvulla Ruotsin puolelle jääneissä kahdessa seurakunnassa, Taipaleella ja Ilomantsissa, toimikin pappeja, jotka puhuivat suomea (käytännössä karjalaa) ja selittivät kirkon opetusta kansalle ymmärrettävällä kielellä.

 

Kreikanuskoisen kansan sivistyksen taso oli kuitenkin heikko ja kirkollinen elämä pitkälti tapojen noudattamista ilman ymmärrystä niiden sisällöstä.  Edellä mainittujen kahden seurakunnan alueet kattoivat yli nykyisen Pohjois-Karjalan ja papin toimittamat jumalanpalvelukset olivat siten varsin harvassa.  1800-lukua lähestyttäessä ortodoksisiin seurakuntiin pyrittiin organisoimaan kansanvalistusta; tästä kantoi huolta erityisesti Porvoon tuomiokapituli.  Ongelmana oli ensisijaisesti lukutaidottomuus.  Tässä mielessä oli lähes yhdentekevää, julkaistiinko valistavaa kirjallisuutta suomen vai venäjän kielellä.  Jo 1600-luvun puolivälissä oli Viipurin luterilaisten toimesta ortodokseja varten julkaistu kirkkoslaavin kirjaimilla kirjoitettu Lutherin vähäinen katekismus, mutta sillä ei ollut suurempaa vaikutusta, kuten ei näemmä ollut myöskään vuonna 1780 Pietarin ortodoksisen arkkipiispan siunauksella painetulla “Lyhykäisellä Katekismuksella”, joka oli “käännettynä Wenäjän kielestä Suomexi, Grekan uskon Seurakunnan hyödytyxexi Suomen maalla”.

 

Oli siis pitkälti seurakunnan papiston varassa, kuinka paljon ja miten pyhää sanaa kansalle selitettiin.  Adolf Winterin vuonna 1797 tekemän historiallisen tutkielman mukaan Ruotsin valtakunnan kreikanuskoisista seurakunnista Ilomantsin asukkaat eivät tuohon mennessä toistaiseksi olleet “perehtyneet suomalaisiin eivätkä venäläisiin kirjoihin”, kun taas Taipaleella innokkaan papin kuulijat olivat hankkineet itselleen jopa suomalaisia raamattuja ja (luterilaisessa) seurakunnassa käytettyjä virsikirjoja, joita “kernaasti ja menestyksellä käyttävät yksityisen hartauden harjoittamiseen”.  “Valistuksella” saattoi siten olla myös omaa ortodoksista perinnettä heikentävä vaikutus, mikä olikin usein ortodoksien vastahakoisuuden taustalla.

 

Suomenkielisen kirkollisen kirjallisuuden synty

 

Suomen siirtyessä kokonaisuudessaan Venäjän vallan alle alkoi sen ortodoksisuuden kuva muuttua.  Aiemman maaseutuväestön rinnalle alkoi syntyä kaupunkiortodokseja, jotka olivat pitkälti venäläisiä ja kuuluivat varuskuntakirkkojen palvelusten piiriin.  Maaseudulla tarvittiin kuitenkin suomen- tai paremminkin karjalankielistä papistoa ja palvelua.  Vuonna 1815 Pyhä synodi määräsikin, että jumalanpalvelusten raamatunluku, eli epistola- ja evankeliumitekstit, oli luettava kansan omalla kielellä.  Seuraavana vuosikymmenenä perustettiin Pietarin ja Aunuksen hengellisiin seminaareihin suomen kielen opettajan virat, jotta Karjalan työntekijätarve saataisiin täytetyksi.

 

Merkittävin askel kohti suomenkielistä kirkollisuutta oli kuitenkin 1840-luvulla alkanut pioneerityö suomenkielisen liturgisen kirjallisuuden luomiseksi.  Tämän aloitti “kenenkään käskemättä” Pietarin seminaarin suomen kielen opettaja, Tuomas Friman.  Hän oli juuriltaan karjalais-virolainen ja uskonnoltaan luterilainen.  Friman perusteli tehtäväänsä näin:

“Eeltä päin tulen ilmoittamaan päätökseni olevan Jalouskoisten (=ortodoksisten) suomalaisten valaiseminen omalla äidinkielelläni saattaakseni suomen kielellä heille Jumalan palvelusta, ajaakseni pois Venäjän kieltä heidän seastansa, saahakseni erinäistä Suomalaista Jalouskoista Hiippakuntaa heitä varten.” 

Friman käänsi aatteen innosta mm. kirkkoslaavinkielisen papin käsikirjan (“Palvelu-kirjan Jalo-uskoisessa kirkossa”) sekä sakramenttien toimitukset sisältävän “Tarve-kirjan” eli euhologionin.

 

Oliko Frimanin käännöksille sitten tilaus?  Voi olettaa, että käännösten käyttö jäi rajalliseksi, sillä ne julkaistiin vasta 1860-luvulla, Pyhän synodin saatua vetoomuksia mm. Taipaleen seurakunnalta suomenkielisten jumalanpalveluksien toimittamisen mahdollistamiseksi, ja ne korvattiin pian uudemmilla käännöksillä.  Käännösten julkaisua saattoi myös viivästää niiden kieli, joka ei ollut luterilaisen kirkon suosimaa länsimurteisiin perustuvaa suomea, vaan Frimanin omaa karjalaispohjaista murretta, ja lisäksi vielä lähes sanasta sanaan kirkkoslaavin lauserakenteet säilyttäen käännettyä.  Friman lanseerasi myös jumalanpalvelussanastoa, joka ei ollut edes oman aikansa mittapuulla luontevaa suomea: esimerkiksi “ehtoopalvelus” oli hänen kielellään “illallisen seuraaminen”, ehtoollinen taas “pyhä osauttaminen”.  Toisaalta Friman oli teologisesti kouluttamattomana ja toisuskoisena vapaa siitä kirkkoslaavinkielisen perinteen vuosituhantisesta painolastista, mikä oli kielen kääntämisen kannalta etu: toisin oli ortodoksien laita, joille kirkollinen kieli oli pyhä ja johon ei voinut tarttua pyhien totuuksien vääristymisen pelossa.  Kirkon kieli, vaikkakin mahdoton ymmärtää, kantautui ihmisten mielestä varmimmin Jumalan korviin vuosisatojen käytön pyhittämässä muodossaan.  Tässä mielessä Tuomas Frimanin työ oli merkittävä päänavaus, vaikkei sen hedelmät juurtuneetkaan Suomen ortodoksien käyttöön.

 

Ortodoksisuuden suomalaistamisen toinen aalto

 

1800-luvun toisella puoliskolla heräsi Suomessa yleinen kiinnostus itäiseen kulttuuriin erityisesti Kalevalan julkaisun jälkimainingeissa ja kareliaanisen liikkeen innoittamana.  Valistusaate yhdistyi kansallisuusaatteeseen, ja Venäjän suunnalta uhkaavat panslavistiset pyrkimykset loivat tarpeen ohjata suomalais-karjalaiset ortodoksit kansallisen yhtenäisyyden riveihin.  Yhdeksi yhtenäistäjäksi suunniteltiin Sortavalaan vuonna 1880 perustettu opettajaseminaari, johon järjestettiin myös kreikkalaiskatolista opetusta.

 

Tässä ortodoksisuuden kansallistamisen toisessa aallossa olivat jo mukana itse ortodoksitkin: valistunut karjalaissyntyinen papisto kantoi huolta kansasta, jota Pyhä synodi toisaalta halusi ohjata venäläisyyteen, suomalainen sivistyneistö taas luterilaisuuteen.  Keinot kirkon puolustamiseen olivat tosin epäselvät.  Julkaisutoiminnassa oli 1870-luvulla eräänlainen välivaihe, jossa suomen- ja kirkkoslaavinkielistä tekstiä julkaistiin rinnakkain, näin mahdollistaen kumman kielen käytön tahansa.

 

Erityisesti 1880-luvulla suomenkielisen ortodoksisuuden johtavaksi vaikuttajaksi nousi isä Sergei Okulov, joka määritteli kirkolla olevan kaksi vaihtoehtoa: koko kirkollisen materiaalin kääntämisen suomen kielelle, tai kirkon täyden venäläistämisen.  Karjalaisena hän tietenkin tuki ensimmäistä vaihtoehtoa.  Venäläisten mielipiteiden mukaan täyden venäläistämisen vaihtoehtona taas tuli olla kääntäminen karjalan kielelle, koska suomenkieliset käännökset tukivat fennomaaneja.

 

Tämä toinen aalto loi suomalaiselle ortodoksisuudelle sen liturgisen aineiston, jolle tämän päivänkin jumalanpalveluselämä perustuu – Suomen itsenäistymiseen mennessä julkaistiin lähes kaikki tarvittava liturginen tekstistö ja sävelmistöt siinä muodossa kuin ne tuohon aikaan venäläisessä perinteessä olivat käytössä.  Julkaisutoiminnan ohella organisoitiin myös suomenkielistä valistustoimintaa Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunnan myötä, ja vuonna 1896 näki valon ensimmäinen suomenkielinen ortodoksinen aikakauslehti, Aamun Koitto.

 

Sergei Okulovin ja muiden “aktivistien” toiminnalla oli suomenkielisen ortodoksisuuden kannalta ratkaiseva merkitys.  Ortodoksinen kirkkokansa ei lähimainkaan kaikkialla ollut halukas “suomalaistumaan”, vaan he kokivat luterilaistumisena sen, etteivät parempaa valistusta saaneet nuoret intoilijat enää seuranneetkaan vuosisataisia, kansanuskon sävyttämiä perinteitä.  Okulovilla seurueineen oli kauaskantoisempi näkemys: vain omalla kielellä saattoi oman perinteen rikkaudet ymmärtää ja elää todeksi ja siten puolustaa sitä vierailta vaikutteilta, joita usein varsin painokkaasti eri suunnilta pyrittiin tarjoamaan.  Okulovin maltillinen viisaus kuvastuu hänen sanoistaan:

“Teitä ei vielä päästetä kirkkoon suomenkielisellä jumalanpalveluksella sen tähden, ettei kansa sitä tahdo.  Herättäkää kansassa se tahto.  … Herättäkää kansassa rakkautta suomenkielisen hartauden toimittamiseen.  – Tällä kaikella te panette hyvän pohjan kivijalalle, jonka päälle on mahdollista laskea toinen kerros.”

 

Tämä 1800-luvun suomenkielisen ortodoksisuuden herääminen oli se kivijalka, jonka varassa Suomen ja Karjalan ortodoksit selvisivät myös seuraavan vuosisadan epäilemättä raskaimmasta koettelemuksesta, talvi- ja jatkosotien tuomista menetyksistä, ja kykenivät säilyttämään uskonsa ja perinteensä elinvoimaisina.


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors           Puh / Tfn +358 40 1425 190