SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Arkkipiispa Jukka Paarman puhe Ekumeenisessa kirkkoillassa Turussa

Jukka Paarma

Puhe Ekumeenisessa kirkkoillassa

Turun tuomiokirkossa 18.10.2007

                 

Ekumenia on yhteistä rukousta

 

Niin kuin sinä Isä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä. Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen ,että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. (Joh 17:18-21)

 

Ekumenian alku ja perusta on Jeesuksen rukouksessa, että hänen seuraajansa olisivat yhtä. ilman rukousta ekumenia ei ole mitään.

 

Muistan erään vanhan helluntailaisen saarnamiehen, joka sanoi   meille nuorille innokkaille aloitteleville papeille: ”Te luulette, että Jumalan työ tässä maailmassa menee eteenpäin teidän ahkeruutenne ja innokkuutenne varassa. Siinä olette väärässä.  Siitä ei ole mitään apua, jos Jumalan siunaus ei ole mukana.”

 

Saman tosiasian ovat tienneet suomalaiset maanviljelijät kautta aikojen. Hekin ovat tienneet että viime kädessä sato riippuu hänestä, joka ”säät ja ilmat säätää ja viljan vartuttaa”.

 

Maamies ei kuitenkaan voinut jättää kaikkea  vain luonnon kasvun varaan. Hänenkin työpanostaan on tarvittu.  Siksi hän on teroittanut viikatteensa ja auransa, rasvannut koneensa ja ahkeroinut pitkää päivää pellollaan. Siunauksen on kuitenkin antanut Luoja itse.  Siksi on kevään kylvölle pyydetty  siunaus, siksi syksyllä kokoonnuttu kiitospäivään ja -rukoukseen kiittämään vuoden sadosta, jonka olemme saaneet Jumalan hyvänä lahjana.

 

Ekumeenisesta työstä lausui roomalaiskatolisen kirkon kardinaali Kasper vastikään ekumeenisessa Euroopan yleiskokouksessa: "Kirkkojen ja kristittyjen yhteyden rakentaminen ei koskaan voi olla meidän ponnistelujemme hedelmä.  Se on Pyhän Hengen lahja, vain Hän voi sovittaa meidät. Meidän tehtävämme on rukoilla tätä yhteyden henkeä.”

 

Siinä pitkässä rukouksessa, jonka Kristus rukoili Johanneksen evankeliumin mukaan ennen viimeiselle kärsimysmatkalleen lähtöä, ns. ylimmäispapillisessa rukouksessaan, hän antoi seuraajilleen selkeän vision ja mission. Se on todistuksen antaminen maailmalle Jumalasta ja hänen teoistaan, saattaa evankeliumi kaikille, niin että kaikilla olisi mahdollisuus elää Kristuksen armon yhteydessä Jumalan lapsina.  Tämän vision toteuttaminen edellytti todistajien yhteyttä.

”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, että maailma uskoisi”. Noissa sanoissa on ekumenian ja ekumeenisen liikkeen perustuslaki. Kun tänään vietetään tätä kirkkoiltaa Suomen ekumeenisen neuvoston 90-vuotisen historian merkeissä, on hyvä siitä muistuttaa.  SEN on olemassa sitä varten, että tuo yhteys voisi toteutua. Sen perustehtävä on ”edistää pyrkimyksiä kohti Kristuksen kirkon näkyvää ykseyttä, vahvistaa kristittyjen yhteyttä, palvelua ja todistusta Suomessa. SEN toimii kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen kohtaamispaikkana.”

 

Kristittyjen ykseys on oikeastaan hämmästyttävän uusi asia. Ekumeeninen liike ja liikehdintä ja ajattelu alkoi kristikunnan pirissä saada jonkinmoista jalansijaa oikeastaan vasta runsaat sata vuotta sitten.  1900-luvun aikana se on vähitellen  edennyt, kun kristityt ovat huomanneet tai oikeastaan ottaneet todesta, että meillä eri kirkkoihin ja seurakuntiin kuuluvilla kristityillä on paljon enemmän sitä, mikä meitä yhdistää kuin mikä meitä erottaa.  Aiemmin oli huomiota kiinnitetty eroihin ja selvitelty rajoja, erottavia käsityksiä ja opintulkintoja toisten kanssa.

 

Samalla on muistettu uudella tavalla Jeesuksen oma rukous oppilaidensa puolesta, että he yhtä olisivat.  Ekumeeninen liike on pyrkinyt vastaamaan tähän Jeesuksen tahtoon.  Sen piirissä on lähdetty selvittelemään niitä opillisia ja käytännöllisiä seikkoja, jotka erottavat tai jotka yhdistävät meitä.  Tässä asiassa on edetty kahta tietä. Opillisia kysymyksiä on selvitelty perusteellisesti asiantuntijavoimin.  On selvää, että teologian tasolla on tehtävä kärsivällisesti työtä suuremman keskinäisen ymmärtämyksen saavuttamiseksi.  Tällä alalla kuitenkin työn on oltava pitkäjänteistä, eikä sillä tiellä tietenkään voida odottaa kovin nopeita tuloksia.  Sen ovat osoittaneet ne opilliset keskustelut, joita on käyty niin muualla kuin omassa maassammekin eri kirkkojen kesken. Sellaisia selvityksiä on luterilaisella kirkollamme ollut ortodoksien, Vapaakirkon, helluntailaisten , baptistien kanssa ja viimeksi o n käyty oppikeskustelut myös metodistien kanssa hyvässä yhteisymmärryksessä ja merkittävin tuloksin.  Pohjoismaisella tasolla, Ruotsin ja Suomen yhteistyönä on hiljakkoin aloitettu neuvottelut luterilaisten ja roomalais-katolisten kesken.

 

Tämä ekumenian juna kulkee hitaasti mutta vakaasti eteenpäin. Pieniä edistysaskeleita on ollut nähtävissä, vaikkakin askeleet ovat lyhyitä. Tämä on toisaalta hyvin ymmärrettävää rakkaita opinkäsityksiä ja satojen vuosien aikana juurtuneita traditioita uudelleen ajateltaessa.

 

Ekumenia ei kuitenkaan näytä olevan rakas ja mieluinen sana läheskään kaikille kristityille. Päinvastoin monet vieroksuvat sekä sanaa että itse asiaa. Tämä herättää meissä tietysti monia vakavia kysymyksiä. Onko vika ekumeenisessa liikkeessä, ekumeenisessa neuvostossa, ekumenian kannattajissa, sen puolestapuhujissa tai toimijoissa? On selvää, ettei ole olemassa yksinkertaista vastausta tähän kysymykseen. On monia opillisia traditioita, joiden vankkaan oikeassa olemisen tuntoon tai vieraiden oppien fobiaan kuuluu torjuva asenne kristittyjen yhteistoimintaa ja keskinäistä keskustelua kohtaan.

 

Ekumenia ja ekumeeninen liike nähdään monissa seurakunnissa edelleen kirkon johtotason ja teologien keskinäisenä puuhailuna ja kanssakäymisenä. Se näyttää liian monen mielestä olevan  kaukana tavallisen kristityn ihmisen uskonharjoittamisesta ja käytännön elämästä. Silloin on helppo ajatella, että ekumenia ei kuulu meille, eikä se voi olla kovin tärkeätäkään.

 

Vakka tämä asenne on sekä ennakkoluuloinen että epäkristillinen, on se myös otettava vakavasti. Siksi tahtoisin korostaa ekumenian tien toista kaistaa. Teologian ja oppineuvottelujen ohella on edettävä myös käytännön tietä.  Ekumenian vahvuus nimittäin riippuu siitä, kuinka laajalti se perustuu kristittyjen yhteiseen jumalanpalvelukseen ja rukoukseen. Vaikka oppikeskusteluihinkin aina kuuluu yhteinen rukous, on aivan erityisesti painotettava käytännön uskonelämän vahvistamisen yhteisyyttä.  Tänä aikana tarvitaan kristittyjen yhteistä ja voimakasta todistusta enemmän kuin koskaan. Maailmamme on muuttumassa yhä moniarvoisemmaksi, monikulttuurisemmaksi ja moniuskontoisemmaksi. Uskollisuus Kristuksen evankeliumille huutaa meitä yhteen ja yhdessä rukoilemaan. Ekumenian vahvuus mitataan  ruohonjuuritasolla.

 

Jumalan valtakunnan työ ja sen tulokset eivät ole meidän ponnistelujemme ja ahkeruutemme varassa. Myöskään ekumenia ei ole sitä.  Sen tärkein muoto on ollut meidän maassamme jo 90 vuotta, ja on varmasti tulevaisuudessakin yhteinen rukous  yhteyden puolesta ja vision toteutumiseksi. Ekumenian alku ja perusta oli rukouksessa, ilman rukousta se ei olekaan mitään.  Jos yhdessä rukoillaan voi  todistuksemmekin tässä maailmassa olla aito ja vakuuttava.


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors           Puh / Tfn +358 40 1425 190