SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Ortodoksisen perinteen näkemyksiä kasvatuksesta

Kirkkoisien opetukset ovat ajankohtaisia myös meidän aikanamme. Niihin sisältyvää viisautta ei ajan virta ole vienyt mennessään. Turussa lokakuussa 2007 järjestetyn Ekumenia, Agricola ja kuvataiteet -seminaarin toivottu ja odotettu luennoitsija korkeasti pyhitetty Nikean metropoliitta Johannes kuljetti kiintoisalla tavalla seminaarin osanottajat ortodoksisen perinteen maailmaan. Viisasta ja yhä käyttökelpoista pedagogiikkaa sisältyi luennon antiin runsain määrin.

 

Hyvät ystävät! Aluksi pari johdattelevaa ajatusta. Aihe ei ole helppo ja monet teistä, jotka ovat käytännön opetustyössä, kenties odotatte näkemyksiä, jotka jollain tavalla tulevat lähelle nykyajan opetuksessa käytettyjä menetelmiä. Kirkkoisiltä tuskin voidaan odottaa välittömästi tähän liittyvää, vaikka joitain poikkeuksia kuitenkin löytyy. He korostavat muita seikkoja. Ensin joitakin suhteellisen yleisiä näkökohtia, jotka löytyvät kirkkoisien ja muutaman kirkkoäidinkin teksteistä. Sitten tulen hieman lähemmäs meidän omaa aikaamme opetuksen kannalta. Voimme sanoa, ettei ole kysymys vain eikä ehkä ensisijaisestikaan ortodoksisen uskonnon opetuksen arvoista ja siinä mielessä vain opettamisesta, vaan myös kirkkoisien kohdalla on kysymys nimenomaan nuorison kasvatettavuudesta eli mitä mahdollisuuksia periaatteessa on ja minkä takia tulee yrittää kasvattaa ja opettaa.

 

Jumalan kuvasta kohti kaltaisuutta

 

Isien opetus perustuu välittömästi ja selvästi ortodoksiseen ihmiskuvaan, joka on tavallaan lähtökohta. Siinä ortodoksinen perinne korostaa, että ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja hänen kaltaisuuttaan varten eli kaltaisekseen. Protestanttinen perinne näkee asian siten, että kuva ja kaltaisuus ovat yksi ja sama asia. Sanojen perusteella näin on mahdollista asia nähdä. Idän kirkon perinne on siinä mielessä erilainen, että siellä on aina nähty, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kasvamaan kaltaisuuteen. Toisin sanoen kuva on se, mitä ihmisellä on Jumalan luomistyönä ja kaltaisuus on päämäärä, jota kohti pyritään. Siihen suuntaan tulisi edetä koko ajan ja joka suhteessa: henkisesti, hengellisesti, siveellisesti. Opetuksen kannalta tällainen tavoite merkitsee samalla jotain mitä kohti jatkuvasti pyritään; parempaan ja jalompaan, vaikka tulee taka-askeleitakin. Tämä ihmisnäkemys merkitsee myös sitä, että kaikki kasvatus- ja opetustyö on tarkoitettu oleellisesti tukemaan ihmisen ja nuoren ihmisen pyrkimystä johonkin parempaan, itsensä kehittämiseen myönteisessä mielessä.

 

Kaiken taustalla on ihmiskuva: kuvasta kohti kaltaisuutta – vaikka kaltaisuus tavoitteena jäisi kuinka kauaksi – on joka tapauksessa se suunta, joka osoittaa tietä eteenpäin. Tähän sisältyy myös jonkun kirkkoisän lausuma ajatus, että ihminen on luotu käyttämään ymmärrystään. Ne kyvyt, taidot ja lahjat, jotka ihmisellä on ilman että häntä vielä opetetaan teoreettisesti, ovat tarkoitetut käytettäväksi juuri siinä mielessä, että pystytään kasvamaan kohti kaltaisuutta. Ihmisen kaikki hyvät mahdollisuudet ja kyvyt kaipaavat käyttöä, jotta ne palvelisivat ihmisen hengellistä ja henkistä kehitystä. Kasvatusnäkemykseen kuuluu aina ajatus muutoksesta kohti parempaa, pyrkimystä ”ylemmäs ja ylemmäs”. Isät puhuvat älystä tällaisena seikkana, joka voi auttaa ihmistä kasvamaan, kehittymään ja ottamaan vastaan. Älyn eräänä tehtävänä on olla sielun ja ruumiin vartija tai sielun silmä, sielun arvostelukyky, jonka tulisi ohjata ruumista ja ihmisen haluja, ihmisen alempia kerroksia, kuten jotkut isät asian ilmaisevat. Joku heistä kutsuu älyä ihmisen elämän perämieheksi, jonka tulisi siis huolehtia siitä, että purjehditaan oikeaan suuntaan. Joku puhuu älystä vielä ihmiselämän kuninkaana. Yksi heistä ohimennen huomauttaa, että äly ei ole läsnä kaikissa ihmisissä.

 

Älyn ohjaamaan ihmiselämään, kasvamiseen ja kehittymiseen kuuluu myös yksinkertaisuus ja sen seikan ymmärtäminen, että elämässä tarvitaan sekä auktoriteetteja että vapautta. Joku sanoo, että äly on ihmiselle peili, munkki ja lääkäri. Peiliä katsoessaan näkee oman todellisuutensa kasvot sillä hetkellä. Se, että äly on munkki, merkitsee kilvoittelua. Lääkärillä tarkoitetaan sitä, että ihmisen tulisi pyrkiä parantamaan itseään ja antaa opetuksen kautta toistenkin auttaa tuota kasvavaa, varttuvaa ihmistä saamaan hengellistä lääkärin hoitoa.

 

Monet isät korostavat myös sitä, että koska ihminen on luotu sellaiseksi, että hän on Jumalan kuva, joka pyrkii kaltaisuuteen, on ihmisellä luonnostaan eräänlaista vetoa Jumalaan, elleivät kielteiset voimat saa sitä estää. Jos ihminen on joka suhteessa hengelliseltä elämältään terve, niin hänessä on vetoa Jumalaan.

 

Jotkut isät sanovat, että mikäli äly saa vaikuttaa ja ohjata ihmistä, se merkitsee myös sitä, että ihmisellä on tiettyä kriittisyyttä omia ajatuksiaan kohtaan. Tällöin hän ei ilman muuta lähde siitä, että kaikki mitä hän ajattelee ja kaikki mitä tulee hänen mieleensä, on myönteistä ja oikeaa. Tulee pohtia myös omienkin ajastusten laatua ja luonnetta.

 

Ortodoksia ja ortopraksia

 

Kirkko puhuu useinkin sellaisesta seikasta kuin tieto. Isät muistuttavat, että kasvatuksenkin yhteydessä tulisi pyrkiä aitoon tietoon ja samalla ymmärtää, että tieto on monta kertaa suhteellista. Ortodoksisessa ihmisnäkemyksessä on hyvin oleellista juuri opetuksen tai teorian ja käytännön – ortodoksian ja ortopraksian – yhdistäminen. Siksi monet isistä tähdentävät, että tiedon tulisi olla sekä teoreettista että käytännöllistä.

 

Ihmisen tulee pyrkiä aktiiviseen tietoon. Sillä tarkoitetaan tietoa, johon sisältyy toimintaa ja jossa pyritään noudattamaan sitä tietoa, mikä on saatu. Tällaiseen oikeaan tietoon sisältyy hyvin tärkeänä tekijänä itsensä tunteminen. Jotkut teistä ehkä muistavat kouluajalta, kuinka joku Kreikan filosofeista toisti usein sellaista periaatetta: ”Tunne itsesi”. Tämä vastaa hyvin kirkkoisien ajatusta itsensä tuntemisen tärkeydestä.

 

Kasvatuksessakin tulee pyrkiä sellaiseen tietoon, jossa usko ja kuuliaisuus yhdistyvät. Teoria ja käytäntö tai teoria ja elämä kuuluvat yhteen. Mutta isät ilmaisivat asian näinkin: uskon ja kuuliaisuuden yhteenkuuluvaisuuden tulisi olla itsestään selvä asia, jos tieto on oikeata. He muistuttavat lisäksi siitä, että oikea tieto merkitsee myöskin nöyryyttä. Oikeaa tietoa saadaan yhtä hyvin symbolien eli vertauskuvien kuin mietiskelyn kautta. Isät myös selvästi erottavat tiedon viisaudesta. En tiedä onko sopivaa ottaa esille meidän oman aikamme läheltä eräs tapaus, joka valaisee samaa seikkaa. Keskustelin kerran erään hyvin pitkän aikaa Suomessa vaikuttaneen poliitikon kanssa eräästä hänen puolueensa nuoremmasta vaikuttajasta. Tämä vanha mies sanoi: ”Se poika on pahuksen älykäs, mutta hän ei ole viisas”. Kasvatuksessakin olisi hyvin tärkeätä nähdä näiden kahden seikan – tiedon ja viisauden – selvä ero.

 

Erityisesti kasvatuskentän väkeä kirkkoisät ajattelevat puhuessaan siitä miten ihmisellä on henkilönä, persoonana sekä yksilöllisiä piirteitä että sellaisia, jotka liittävät hänet ihmiseen yleensä. Molempien näkökohtien tulisi saada kasvatuksessa tilaa, sekä sen että ihminen on persoona yksilöllisessä mielessä kuin yleisesti inhimillinen olento. Tulee koko ajan muistaa, että kun tässä puhutaan kasvatuksesta nimenomaan kristillisen arvopohjan mukaisesti korostetaan, että tulee pyrkiä saamaan vaikutteita, jotka edistävät hyvää. Kaiken uskonnollisen kasvatuksen ja koko hengellisen elämän kannalta monet korostavat tässä erityisen tärkeänä keinona rukousta. Niin kasvattajien kuin kasvatettavienkin kohdalla tulisi pyrkiä aktiiviseen rukouselämään. Erityisesti kasvattajille suositellaan ns. sydämen rukousta, jota toiset kutsuvat myös nimellä puhdas rukous. Sen luonteeseen kuuluu, että se ei ole pyytävää rukousta. Ja kuten tiedämme ihmisen rukouselämälle on hyvin tyypillistä, että pyydetään jatkuvasti määrättyjä asioita, hyvinkin konkreettisesti. Vanhat isät sanovat, että tavoitteena tulisi olla rukous, joka on kokonaan Jumalan varaan rakentamista: Jumalan avun pyytämistä ja Jumalan armon anomista. Hyvä esimerkki tästä on Isä meidän -rukous.

 

Kyllähän em. rukouksessa leipä mainitaan konkreettisena seikkana, mutta ajatellaan muita rukouksen anomuksia; pääpiirteiltään ne eivät ole konkreettisessa mielessä pyytäviä, mutta sinänsä hyvin tärkeitä. Ortodoksisessa perinteessä tämä jokapäiväinen leipä on vanhastaan ymmärretty niin, että se tarkoittaa välttämätöntä ravintoa. Jokapäiväinen on sana, joka esiintyy kai yhden tai kaksi kertaa Uudessa testamentissa, ja sen takia sen kääntäminen on ollut kirjavaa eri tahoilla. Se oli sana, jota käytettiin sotilaan päiväannoksesta. Ja jos tämä pysyy mielessä niin silloin ymmärtää ettei siinä pyydetä mitä tahansa ihmeitä. En sano tätä ketään moittiakseni, mutta viittaan siihen, että Luther luettelee selityksessään ainakin 10-15 asiaa, jotka kuuluvat jokapäiväiseen leipään. Siellä on mitä konkreettisempia selityksiä ja pyyntöjä. Hän katsoo, että se kuuluu jokapäiväiseen leipään, mutta vanhat kirkkoisät ovat todenneet sen tarkoittavan sitä mikä on välttämätöntä.

 

Isä meidän -rukouksessa on myös toinen kohta, joka selitetään eri tavoin eri perinteissä ja kasvatuksessakin. Opetuksessa on hyvä muistaa, että kun anotaan pahasta päästämistä, niin kreikan kielessä sana ’paha’ on tässä muodoltaan yhtä hyvin maskuliini- kuin neutrimuotokin. Se viittaa siis joko pahaan asiaan tai pahaan vaikuttajaan. Siinä on suuri ero. Vielä käytettävän vanhan ruotsin kielen muodon mukaankin kyseinen sana on yhtä hyvin maskuliini kuin neutri. Mutta kun suomen kielessä puhutaan tässä pahasta, niin se voidaan ymmärtää monin tavoin. Johannes Krysostomos, jonka elämä sijoittuu v 300 kummallekin puolelle, antaa eräässä saarnassaan tähän selityksen, joka voisi olla opetuksen kannalta juuri syytä muistaa. Hänelle sana paha yksinkertaisesti tarkoittaa paholaista. Ei pyydetä vapautusta vain joistakin ikävistä asioista vaan siitä, että rukoilija vapautuisi paholaisen vallasta.

 

Siellä missä pyritään saamaan arvokkaita vaikutteita ymmärretään, että toista ihmistä vastaan kielteisesti toimiminen on synti eikä mikään tavoite, jota pitäisi edistää. Arvokkaita vaikutteita pyritään saamaan myös siellä missä ymmärretään, että ihmisen tulisi vapautua intohimoista, ja että tarvitaan kestävyyttä kilvoitteluun. Rukoukseen tulisi varata nimenomaan myös aikaa.

 

Sanat ja teot

 

Välittömästi ja suoraan opettajille annetaan useassakin yhteydessä se neuvo, että hyvän opettamiseen kuuluvat aina myös teot eivätkä vain sanat. Opettajan tulisi muistaa, että opetettavat ovat hänen haltuunsa uskottuja myönteisen kasvun, oikeitten arvojen ja myönteisten vaikutteiden edistämistä ja saamista varten.  Opettajan tulee muistaa ettei hänen haltuunsa uskottuja opetettavia  saa kohdella mielivaltaisesti eikä vain kasvattajan oman tahdon mukaan, vaan sellaisten periaatteiden mukaan, jotka edistävät myönteistä kasvua, oikeitten arvojen saamista ja myönteisiä vaikutteita.

 

Nykyaikaan sopii myös se isien ajatus, että opettaja opettaa itseäänkin. Joku heistä esittää vertauskuvan, että jos pyrkii kenraaliksi täytyy olla myös sotilas. Liikkeelle lähdetään vaatimattomasta tasosta, jotta vähitellen pystytään johonkin arvokkaampaan. Isät myös alleviivaavat ettei opettamista eikä opetettavia pidä väheksyä. Opettaminen on nähtävä arvokkaaksi toiminnaksi ja työksi, jonka eteen on oltava valmis näkemään vaivaa ja jota pyritään vastuuntuntoisesti hoitamaan. Opettajien tulisi olla jatkuvasti myös opiskelijoita, jotta he pystyvät antamaan jotain arvokasta myös muille. Heidän tulee tuntea vastuunsa, uurastaa oppilaittensakin puolesta ja uskoa heidän mahdollisuuksiinsa. Kärsimättömyyttä kasvatustehtävässä tulee varoa. Me kaikki, jotka olemme kokeneet kouluelämää tiedämme ettei näitä ohjeita ole helppo noudattaa. Kuitenkin uskon, että jokainen myöntää niiden olevan oikeita.

 

Oppilaille eli opetettaville sanotaan, ettei vaikeuksissa tule tuomita vain opettajia, vaan että syy voi olla omassakin persoonassa. Nuoren ongelmia ei pidä nähdä vain vanhempien ihmisten syynä. Otan pienen esimerkin omasta kokemuksestani. Kerran yöradiossa oli ohjelma, jossa haastateltiin rikkeistä kiinni jäänyttä nuorta. Haastattelija yritti kaikin tavoin saada nuoren sanomaan, että kaikki oli yhteiskunnan ja vanhempien syytä. Kyseinen nuori sanoi kerta toisensa jälkeen, että hänellä oli omakin vastuu asioista. Kyllä tuo nuori ihminen varmasti näki, että vastuuta on muillakin, mutta ei hän tahtonut syyttää kaikesta muita. Isät sanovat niille, jotka saarnan kautta pyrkivät ohjaamaan lähimmäisiään ettei mahtava kieli ole tarpeen. Mahtipontisuuden sijasta tulisi pyrkiä selittämään asioita yksinkertaisesti. Isät myös korostavat, että saarnaa, opetuspuhetta, tarvitaan, koska se on eräässä mielessä koulu ja välttämättömyys vastaanottajille ja kuulijoille.

 

On ensisijaisen tärkeää, että annetaan myös kiitosta ja palkitaan puolueettomasti. Kasvattajan tulisi toisaalta olla siinä mielessä eräänlainen ikoni hänen haltuunsa uskotuille, että he näkevät hänet myönteisenä pedagogina. Sanamukaisesti pedagogi tarkoittaa ”pojan tai lapsen ohjaaja”, ja sitä käytettiin alun perin niistä orjista, jotka veivät lapsia kouluun. 

 

Mitä tulee täydellisyyteen ja kaltaisuuteen pyrkimiseen, korostetaan, että varsinainen täydellisyys on vain Jumalassa, vaikka täydellisyyden tulee olla tavoitteena kaikkien kohdalla. Sitä kohti pyrkiminen on ihmiselle annettu mahdollisuus. Siitä erityisestä ihmissuhteesta, joka koskee lapsia ja heidän vanhempiaan, esitetään myös joitakin näkökohtia. On merkittävää, että kummallekin taholle korostetaan tiettyjä velvollisuuksia, tiettyä vastuuta; ei vain lapsille vanhempia kohtaan tai vanhemmille lapsia kohtaan vaan nimenomaan molemmille. Vanhemmille korostetaan kasvatuksesta huolehtimisen velvollisuutta. Joku kirkkoisä sanoo myös, että jos joku kokee vaikeaksi nuoren polven ohjaamisen ja sanoo, että heidän on mentävä kirkkoon, hänen on hyvä muistaa, että jumalanpalvelus ei saa aina olla pakotie oikeista velvoitteista. Lapsille ja nuorille korostetaan vastaavasti, että heidän keskeinen velvoitteensa on huolehtia tarvittaessa vanhemmistaan kun he itse tulevat aikuisiksi. Molemmat tahot siis saavat selvän tehtävän.  

 

Vanhempia kehotetaan myös huolella valitsemaan lasten opettajat. Tehän tiedätte ettei suomalainen koululaitos juuri anna mahdollisuutta valita opettajia. Minä kuulun niihin outoihin ihmisiin, joka joskus kauan sitten haaveili parin ystävän kanssa, että saisimme perustaa englantilaistyyppisen yksityiskoulun. Tiedämme kaikki ettei Suomessa ole yksityiskouluista muuta kuin nimi, jos vähän liioitellaan.

 

Isät korostavat myös, että kun kasvattaja ja opettaja näkee kielteisiä piirteitä eli jotakin pahaa niissä nuorissa, jotka on annettu hänen ohjattavakseen, tulisi muistaa, että paha on saatava mahdollisimman pian rakentavalla tavalla pois, ettei se saa jäädä vaikuttamaan. Erääksi keskeiseksi tavoitteeksi nähdään se, että kasvattaja pystyy johdattamaan nuoria tietoon, joka johtaa hyvän palvelemiseen ja edistämiseen.

 

Uskollisuutta, rakkautta, kärsivällisyyttä

 

Kun tarkastellaan uskonnon opetusta ortodoksiselta kannalta elämme tavallaan tilanteessa, jossa sen minkä kirkko näkisi oikeaksi systeemiksi ei pääse kokonaan toteutumaan. Meidän lainsäädäntömme on vähitellen tullut sellaiseksi näissä asioissa, että on pakko myöntää, että on toimittava olosuhteissa, jotka eivät kaikin osin ole ortodoksisen näkemyksen mukaisia. Ja siinä on erityisen keskeistä se, että jo isien aikana ja myöhempienkin kirkon vastuunkantajien mukaan uskonnon opetuksessa tulisi voida lähteä siitä, mitä kirkko odottaa tuolta opetukselta ja mikä kirkon kannalta hyvä tavoite. Kuitenkin tälläkin hetkellä voidaan sanoa, että koululainsäädännön määräämät tavoitteet ja kirkon tavoitteet eivät suinkaan ole kokonaan erillään toisistaan. Vaikka tuskin voidaan kieltää sitä, että kirkon mahdollisuus teoriassa ja periaatteessa vaikuttaa asioihin ei ole sellainen kuin sen tulisi olla, on tilanteessamme kuitenkin paljon myönteistä. Tähän sisältyy mm. se ajatus, että ortodoksien kannalta tarkoituksenmukainen ja toivottava opetus on suuressa määrin kirkollisesti ortodoksista, eikä minkään muun tahon idea. Kun on kysymys arvoista, joita uskonnonopetuksessa opetetaan, on muistettava, että ortodoksisia perusarvoja ei periaatteessa saisi määritellä mikään ulkopuolinen taho vaan tulisi lähteä siitä, että pyritään saamaan arvot ja muu opetus sellaiseksi, että se vastaa kirkon odotuksia. Silloin tärkeä kriteeri on luonnollisesti ortodoksisen kirkon perinne.

 

Kirkon taholta suinkaan ei ole menneinä vuosisatoina korostettu vain sitä, että opetuksen on vastattava kirkon toiveita. Kirkko on myös korostanut, että se odottaa opetuksesta vastuuta kantavilta uskollisuutta, rakkautta ja kärsivällisyyttä. Tämän takia voidaan sanoa, että missä on tähän suuntaan selvästi toimivaa opetusta, siellä on aina kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka tässä hengessä pyrkivät toimimaan. Mutta koska tilanne on nyt niin ettemme voi kokonaan määrätä uskonnonopetuksen rakenteesta, niin tietysti pitää  pyrkiä siihen, että niitä rajoitetumpia mahdollisuuksia, jotka ovat nyt olemassa tulisi käyttää ortodoksisen hengen vahvistamiseksi ja  esiintuomiseksi niin pitkälle kuin raja suinkin sallii. Täytyy ymmärtää myös ettei kaikissa tilanteissa ole siihen sellaista mahdollisuutta kuin ortodoksisen uskonnonopettaja ja ortodoksinen kirkko toivoisivat. Sitä voidaan myös täydentää ellei sitä muuten saada ortodoksiselta kannalta odotuksia vastaavaksi. Tällöin turvaudutaan mm. siihen, että siinä on rukousainesta, ja tällä tavalla mukana kirkon elämä.

 

Jumalanpalvelus opettajana

 

Sitä voidaan myös vahvistaa nuorten leiritoiminnalla, kirkon järjestämällä ja sen hoitamalla. Olen kuitenkin jo kauan ollut sitä mieltä, että kun kehitys jatkuu sellaisena kuin se on, me vähitellen ilmeisesti ajaudumme siihen, että meidän on tehtävä niin kuin katolinen kirkko on aiemmin tehnyt Suomessa eli että uskonnonopetus otetaan kokonaan kirkon vastuulle koulun ulkopuolella tapahtuvaksi. En toivo, että tähän mennään nopeasti, mutta jos halutaan pysyä ortodoksisen kirkon periaatteiden mukaisessa opetuksessa ja yhdistää opetukseen myöskin rukouselämää, niin tuokin vaihtoehto tulee vakavana mahdollisuutena harkittavaksi. Toistaiseksi voidaan yrittää mahdollisimman myönteisesti, rakentavasti ja tehokkaasti huolehtia siitä, että leiritoimintaa, jossa ei ole lainsäädännön rajoituksia eikä myöskään estettä yhdistää opetusta ja rukouselämää, kehitetään ja käytetään hyväksi niin paljon kuin mahdollista.

 

Tulisi muistaa, että tuota mahdollisuutta mikä meillä on juuri nyt monella taholla olemassa käytetään arvokkaiden tavoitteiden hyväksi eikä vain viihdyttämismielessä. Erään kerran olin Bulgariassa vielä kun siellä oli kommunismi ja kysyin eräältä papilta, että mitä hän ajattelee kirkon elämässä laiminlyödyn kun kirkolla oli vielä vapaus. Hän sanoi, että niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, heillekin oli ruvennut leviämään se moderni näkemys, että pitää erityisesti järjestää ajanvietettä ja viihdettä. Hän totesi, että menetettiin paljon kallista aikaa kun sitten kirkolta vähitellen meni mahdollisuus kaikkeen opetukseen. Sinänsä on tietysti tärkeää, hyvää ja tarpeellista, että opetustilanteen ilmapiiri on myönteinen ja että yhtä hyvin oppilas kuin opettaja viihtyisivät siinä. On tärkeätä ettei se ensisijaisesti ole viihdettä ja viihtymistä, vaikka senkin aineksen on oltava kuvassa mukana. 

 

Ja sitten vielä lopuksi: toivottavasti me emme koskaan ortodoksisen uskonnonopetuksen kohdalla unohda sitä, että jumalanpalveluselämä on eräs kirkollinen kasvatuskeino. Ja sen takia siihen ohjaaminen, siihen kannustaminen, siihen auttaminen jopa teknisesti (kun monilla on pitkät matkat jumalanpalvelukseen) kuuluu oleellisesti ortodoksiseen nuorisokasvatukseen. Jumalanpalvelus on tietysti opetustapahtuma myöskin aikuisille. Siinä mielessä voidaan sanoa, että siellä missä viljellään jumalanpalveluselämää aktiivisesti ja osallistutaan, on kysymys sitten nuorista tai aikuisista, siellä ollaan koko ajan koulussa, siellä ollaan kasvatettavina.

 

Päätän tämän erääseen seikkaan, jonka olen Johannes Krysostomoksen saarnoista lukenut. Kultasuu nimenhän hän sai juuri siksi kun oli hyvä saarnamies. Johannes Krysostomos kehottaa eräässä saarnassaan ottamaan selvää mikä on seuraavan sunnuntain saarnateksti eli evankeliumi, koska kanonien mukaan tulisi aina saarnata tietyn päivän evankeliumista. Nimenomaan perheen isän velvollisuus on ottaa selvää seuraavan sunnuntain tai juhlapäivän evankeliumitekstistä. Viikon aikana tulisi keskustella siitä kotona, jotta seuraavana sunnuntaina voidaan kysyä kirkolta, mitä se siitä opettaa. Näin siis neuvoo Krysostomos.

 

Luento pidetty Turussa 19.10.2007 seminaarissa Ekumenia, Agricola ja kuvataiteet. Suomen ekumeenisen neuvoston Kasvatusasiain jaosto yhteistyössä Opetushallituksen kanssa.


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors           Puh / Tfn +358 40 1425 190