Luonto kumppanina Lopella 29.-30.5.2010
Luonnosta elämän ja taiteen lähtökohtana puhui kirjailija Eeva Tikka. Luonto välittyy hänen runo-, novelli-, romaani- ja satukirjoissaan elävänä ja aistivoimaisena. Sen perusta on katkeamaton suhde itäsuomalaiseen luontoon ja kouluvuodet biologian ja maantieteen opettajana.
– Saimaan aaltojen ääni Ristiinassa, järven läpikuultava vesi ja kuikan huuto niemen takaa ovat lapsuuteni varhaisinta, elämäni tärkeintä maisemaa. Erityisen vaikuttavia lapselle olivat veneretket keväällä sulan järven poikki Astuvansalmeen, jossa on tuhansia vuosia vanhat arvoitukselliset kalliomaalaukset.
Tärkeiksi Eeva Tikalle tulivat myös suuret salot, vaaramaisemat, metsät ja suot perheen muutettua Ruunaaseen. Nuorena hän alkoi tietoisesti pohtia luonnon merkitystä, hakea luonnon hiljaisuutta, opiskella lintujen ääniä, viihtyä yksin luonnossa. Vaikuttavana hän muistaa luontoretken, jonka aikana kohtasi ensimmäistä kertaa Ruunaan kosket. Vuodesta 1973 avara Pyhäselkä keväisine jäittenlähtöineen hengittää romaanien tapahtumien taustalla.
Teosten yhtenä teemana on ihmisen suhde luontoon; Jyrkänparras-romaanissa se on voimakkaampi kuin suhde toiseen ihmiseen ja yhteisöön, Hiljainen kesä -romaanissa luonto on uskottu ja turvallinen ystävä, Annu-romaanissa luonto heijastaa ihmisen tuntoja ja mielialoja.
Eeva Tikka on vuosien mittaan seurannut toimia, jotka hävittävät alkuvoimaista luontoa. Metsähakkuut ja suonojitukset köyhdyttävät kasvi- ja eläinlajeja ja kuihduttavat luonnon monimuotoisuutta. Surullisena esimerkkinä hän mainitsee lähteen ja lähdepuron, joka on painunut näkymättömiin ja jonka tilalla kasvaa vatukoita. Likeinen luontosuhde on havahduttanut hänet luonnollista tietä luonnonsuojelijaksi.
– Kun luontoa puolustaa, puolustaa omaa itseään ja luomiskykyään, hän sanoo.
Suomen Ekumeenisen Neuvoston naisjaoston järjestämässä luontotapahtumassa tutustuttiin myös valokuvaaja Jouko Lehtolan Nötön saaresta ja sen elämästä kertovaan kuvasarjaan. FM Tuuli Lukkalan kanssa perehdyttiin luomakunnan pyhyyteen ja jaettiin kokemuksia ja tietoa siitä, miten elää luonnon tasavertaisena kumppanina. Parinkymmenhenkinen joukko tiesi monia tapoja vähentää kulutusta ja kierrättää käyttötavaraa. Lopen marttojen Mirva Ahlqvist-Nieminen opasti katsomaan pihapiiriä ja lähimetsää sillä silmällä, että siellä kasvaa mm. yrttejä, jotka tarjoavat mielenkiintoisia makuelämyksiä. Leirikeskuksen luonto tuoksui, kuului, tuntui ja maistui.
Leena Mäkitalo
kuvat: Tiina Malinen-Woodward
En minä paljoa tarvitse.
Mutta tottumus kouluttaa minua
ajan ahneeseen virtaan
vaatimaan enemmän, yli ihmisen mitan.
Ihmisen mitta on yksinkertainen ja kaunis
kuin vanha jyväkappa riihen nurkassa
mutta kuka enää osaa sieltä etsiä?
Tämä aika ojentaa meille yhä suurempia jalkineita,
yhä suurempia jalanjälkiä kuluttamaan maata,
omaa sydäntämme.
Eivät ne jäljet mahdu
elämän pitkospuille.
En minä paljoa tarvitse,
vain ihmisen mitan.
Se mitta on kohtuullinen ja kaunis ja rajaton
ja siihen mahtuvat kaikkien ilmansuuntien tuulet.
Minä tarvitsen paljon, tuulen minä tarvitsen
ja sateen oraspeltoon
ja metsärinteen jossa tuoksuu aurinko
ja ahomansikka.
Ja taivaan sinen, pääskyt järven päällä
ja vielä kuikan huudon
kun ilta pudottaa värinsä veteen.
Ja vanhaan metsään tarvitsen sen lähteen
jonka kerran kadotin,
sen joka ottaa vastaan minun kaipaukseni.
Näen kasvoni lähteessä, maan syvän veden värähtelyssä
ja niiden vierellä toiset kasvot,
sinun.
En minä muuta tarvitse,
vain tämän osallisuuden.
Tämän elämän.
Eeva Tikka