SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Diakonaatti ja ev.lut. kirkon ja metodistien oppikeskustelut

Opillisten kysymysten jaosto kokoontui 20.5.2010 Helsingissä Sanan talossa. Keskustelun teemana oli diakonaatti osana kirkon virkaa ja kysymys sen reseptiosta. Kokouksessa kuultiin myös alustus Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja metodistikirkkojen välisten oppikeskusteluiden reseptiosta. Alustajina olivat TT Kaisamari Hintikka, yliopistonlehtori Pekka Metso, pastori Tapani Rajamaa ja majuri Petter Kornilow.

 

Kaisa-Mari Hintikan alustus esitteli diakonian virkaan liittyvät kehityskulut alkaen reformaatiosta ja päättyen viimeisimpään mietintöön vuodelta 2008. Suurina linjoina diakonaattikeskustelusta tuotiin esille se, että diakonian virka on ollut Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa pääosin maallikkovirka 2000-luvulle asti. Pyrkimyksiä kehittää diakonian virkaa ja sen identiteettiä on kuitenkin ollut jo 1970-luvulta asti, ja 1980-luvun lopulta asti diakonaatin luominen ja uudistaminen on ollut kirkollisen päätöksenteon asialistalla.

 

Diakonaattia koskeva työskentely on jatkunut halki 1990- ja 2000-lukujen. Viimeisimmässä, vuoden 2008 mietinnössä esitetään erillisen diakonian viran perustamista. Virka olisi edelleen karitatiivinen luonteeltaan, mutta samalla myös viran liturgista ulottuvuutta on pyritty vahvistamaan. Uusi mietintö esittää vokaatiota edellytyksenä vihkimykselle, piispallista vihkimystä sekä virkaan liitettäviä hengellisiä oikeuksia. On havaittavissa, että yhden viran näkökulmasta on vähitellen siirrytty kohti kolmen erillisen viran hyväksymistä.

 

Porvoon sopimuksessa Suomen evankelisluterilainen kirkko on sitoutunut etsimään yhteistä käsitystä diakonian virasta ja viran vaihdettavuutta Porvoon yhteisön sisällä. Tämä seikka on pyritty huomioimaan myös diakonaattikeskustelussa, johon on sisältynyt konsultaatioita Porvoon kirkkojen kesken. Toistaiseksi viran vaihdettavuus ei kuitenkaan ole vielä toteutunut Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja Englannin

anglikaanikirkon välillä, vaikka osa diakoneista onkin piispallisesti vihitty diakonian virkaan Porvoon sopimuksen edellyttämällä tavalla.

 

Diakonissat idän kirkossa

 

Pekka Metso käsitteli alustuksessaan diakonaattitutkimusta Joensuussa sekä diakonissan virkaa idän kirkoissa. Alustus pyrki ensinnäkin esittelemään australialaisen John Collinsin uutta diakonaattitutkimusta ja toiseksi luomaan Collinsin tutkimuksesta diakonaattiin sekä erityisesti diakonissan virkaan idän kirkoissa. Pekka Metson alustuksen mukaan Collins on asettanut perinteisen diakonian käsitteen tulkinnan kyseenalaiseksi. Collinsin mukaan diakoniaa ei tulisi ymmärtää niinkään karitatiivista työtä koskevaksi, vaan yleisesti kirkon työhön liittyväksi: diakonia on yleistä palvelemista, ei vain laupeudentyötä.

 

Kysymys diakonian sisällöstä liittyy erityisesti idän kirkkoissa ensimmäisellä vuosituhannella käytössä olleeseen diakonissan virkaan, jonka palauttamisesta on keskusteltu ortodoksisessa kirkossa 1900-luvulta lähtien. Diakonissainstituutio muotoutui 300-luvulle saavuttaessa ja kukoisti 600-luvulle asti. Tuolta ajalta on olemassa 118 viittausta naisten viranhoidosta. Lähteiden pohjalta on havaittavissa, että naiset toimivat sekä diakonin että diakonissan tehtävissä. Tehtävät olivat osittain samoja miespuolisten diakonian kanssa, mutta saattoivat vaihdella paljonkin alueellisesti. Lähteet osoittavat, että naiset toimivat niin pastoraalisissa tehtävissä, seurakunnan hallinnossa kuin myös liturgisissa tehtävissä. Vaikka sakramentaalinen rooli kuuluikin pääasiassa miehille, diakonissat avustivat kasteessa ja paikoittain myös alttaripalveluksessa, joskaan eivät eukaristian itsenäisinä toimittajina.

 

Collinsin teorian ja idän kirkkojen diakonissan virkaa koskevan historian pohjalta vaikuttaisikin siltä, että diakonian virka on ollut hyvin laaja-alainen luonteeltaan, eikä se ole rajoittunut vain karitatiivisiin tai liturgisiin tehtäviin. Tämän seikan huomioiminen voisi auttaa myös ajankohtaisissa keskusteluissa ja uudistuspyrkimyksissä koskien diakonaattia.

 

Vanhurskauttamisesta ja pyhityksestä

 

Tapani Rajamaa käsitteli alustuksessaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja metodistikirkkojen välisten oppikeskusteluiden reseptiota. Alustuksessa selvitettiin lyhyesti oppikeskusteluiden historiaa, minkä jälkeen tarkasteltiin erityisesti neuvotteluissa syntyneen ekumeenisen sopimuksen sisältöjä sekä reseptiota. Sopimus hyväksyttiin vuonna 2009 metodistikirkoissa ja kokousta edeltäneellä viikolla myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa.

 

Oppineuvotteluissa käsiteltiin keskeisiä opinkohtia vanhurskauttamisesta ja pyhityksestä, pelastuksen välineistä, joista erikseen sanasta, kasteesta, ehtoollisesta, sekä kirkosta ja virasta. Neuvotteluiden pohjalta onnistuttiin poistamaan merkittäviäkin väärinkäsityksiä ja lopulta havaitsemaan yllättävän läheinen ymmärrys käsiteltävistä asioista. Jossain määrin vaikeuksia tuotti kuitenkin erilainen teologinen kieli sekä erityisesti lopullisessa raportissa korostunut ”luterilainen” kielenkäyttö.

 

Neuvotteluiden tavoitteeseen kuului myös käytännön johtopäätösten tekeminen. Sopimus esittääkin jumalanpalvelus- ja ehtoollisyhteyden luomista sekä toistensa viran hyväksymistä. Rajoituksena tosin esitetään, että viran tunnustaminen koskee vain vihittyjä pappeja, ei Metodistikirkon nk. ”paikallispastoreita”. Sopimusta edeltänyt raportti edellyttää myös kirkkojen välille jatkotyöskentelyä, yhteydenpitoa ja yhteistyötä. Nämä toivottavasti selventäisivät niitä kysymyksiä, jotka jäivät allekirjoitetussa sopimuksessa edelleen auki. Sopimus ei ota esimerkiksi kantaa siihen, koskeeko viran tunnustaminen myös diakoneja, ja tulisiko piispojen osallistua toisen kirkon pappis- tai piispanvihkimyksiin.

 

Pappeus kuuluu kaikille uskoville

 

Alustuksessaan Petter Kornilow esitteli Pelastusarmeijan näkökulmaa diakonaattiin. Keskeisinä seikkoina alustuksessa tarkasteltiin Pelastusarmeijan historiaa, tehtävää sekä upseerien antamaa liittolupausta.

 

Pelastusarmeija syntyi Willian ja Catherine Boothin perustamana vuonna 1865. Alusta alkaen Pelastusarmeijan toimintanäyksi muotoutui köyhien ja ahdingossa elävien auttaminen materiaalisesti sekä hengellisesti. Viluisille ei kannattanut julistaa evankeliumia, perustarpeet tuli ensin täyttää. Tämä toimintanäky on edelleen Pelastusarmeijalle keskeinen.

 

Pelastusarmeija korostaa työssään kaikkien uskovien pappeutta. Tämä pappeus kuuluu kaikille, ja se on jäsenyyden perusta kristillisessä yhteisössä. Pelastusarmeijan näkökulmasta kaikki kutsumukset ja virat ovat diakoniaa, palvelutyötä. Kaikkien uskovien joukosta Kristus kutsuu jotkut kokoaikaiseen palvelutehtävään, upseereiksi. Kutsu ja nimittäminen upseeriksi antavat valtuuden harjoittaa hengellistä johtajuutta.

 

Upseereilla ei kuitenkaan ole Pelastusarmeijan näkökulmasta mitään sellaisia tehtäviä, joita sotilaat eivät voisi suorittaa. Pelastusarmeijalla ei ole sakramentteja, joten upseeri on kutsutta Sanan julistajaksi. Pelastusarmeijalla on kuitenkin oppi Kristuksesta ainoana, todellisena ja alkuperäisenä sakramenttina. Kaikki uskovat ja erityisesti Pelastusarmeijan upseerit on kutsuttu elämään Kristus-sakramenttia todeksi.

 

Pelastusarmeijan käsitys on, että kristillinen sosiaalinen vastuu on ehdottoman välttämätön yhdessä evankeliumin julistamisen, opetuksen, palvonnan ja keskinäisen yhteyden kanssa ja että ne erottamattomasti kuuluvat yhteen.

 

Heikki Repo


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors