SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Kristuksesta osalliset, katsaus lut-met oppikeskusteluihin

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Suomen molemmat metodistikirkot (vuosikonferenssit) ovat viiden vuoden ajan käyneet yhdeksän oppikeskustelua, joita on osittain valmisteltu työryhmissä. 13.9.2007 pidettiin juhlaistunto, jossa hyväksyttiin yhteinen raportti ja julkilausuma.

 

Sen jälkeen on mm. tehty käännöstyötä ruotsiksi. Lopullinen kaksikielinen julkilausuma ilmestynee lähiaikoina. Käännöstyö on tehty luterilaisin voimin. Delegaatiot ovat saaneet alustavan käännöksen, ja jotkut meistä ovat tehneet siihen korjausehdotuksia. Suomenkielisen julkilausuman allekirjoittivat delegaatioiden puheenjohtajat 13.9.2007. Dokumentin nimeksi on hyväksytty KRISTUKSESTA OSALLISET.

 

Seuraava vaihe on käsittely päättävissä elimissä. Metodistien osalta se merkitsi sitä, että valitsemamme delegaatiot jättivät julkilausuman ehdotuksena kumpikin omalle vuosikonferenssilleen 2008. Kumpikin vuosikonferenssi käsitteli asiaa, mutta siirsi lopullisen päätöksen vuoden 2009 vuosikonferenssille, koska evankelis-luterilaisessa kirkossa asian käsittely on vielä kesken.

 

Julkilausuman johdannossa todetaan yleisesti yhteinen uskomme, jonka perustalta voimme rakentaa yhteistyötä ja hyväksyä toistemme kirkot. Opillisesta yhteydestä voidaan myös tehdä käytännöllisiä johtopäätöksiä, ja niin päättäjille annettavassa ehdotuksessa lopulta on tehtykin. Palaan asiaan esitykseni lopussa.

 

Yleisten huomioiden ja historiallisen katsauksen jälkeen raportissa on esitetty tuloksia eräisiin keskeisiin opinkohtiin liittyvistä keskusteluista. Tarkoituksena oli toisaalta oppia tuntemaan toistemme ajatuskulkuja, korjata mahdollisia väärinkäsityksiä ja toisaalta todeta, mistä asioista opetamme samalla tavoin ja mistä asioista mahdollisesti eri tavoin. Uskon, että eräät merkittävät väärinkäsitykset saatiinkin poistetuiksi, ja loppujen lopuksi totesimme olevamme yllättävän lähellä toisiamme.

 

Vaikeuksia tuotti erilainen teologinen kieli. Mielestäni myös me metodistit jossain määrin taivuimme tekstissä luterilaiseen kielenkäyttöön osittain kai siksi, että luterilaiset edustajat olivat tottuneempia laatimaan teologisia raportteja. Yritimme kyllä saada myös metodistista “kieltä” esille, mutta en ole täysin varma onnistumisestamme.

 

Johdantoluvussa todettiin tunnustusperustamme, jossa olemme varsin lähellä toisiamme. Kristinuskon keskeisimmät opit ovat myös selkeästi samat. Sama koskee yhteistä todistustamme ja tehtäväämme. Totesimme myös, että muualla maailmassa on luterilaisten ja metodistien välillä käyty hyvässä hengessä oppikeskusteluja. Erityisen merkittävänä luterilaiset pitivät sitä, että metodistitkin ovat vuonna 2006 hyväksyneet vanhurskauttamisoppia koskevan yhteisen julistuksen. Tämä kaikki on taustana, kun lyhyesti käsittelen muutamia opinkohtia.

 

Vanhurskauttamis- ja pyhitysoppi

 

1. Vanhurskauttamis- ja pyhitysopissa löytyi pitkän keskustelun jälkeen yhteinen linja, kun toisaalta luterilaiset korostivat, että vanhaa ajattelua Lutherin opetuksesta on viime vuosikymmeninä merkittävästi korjattu, ja toisaalta, kun luterilaiset tajusivat ymmärtäneensä väärin eräitä meidän opinkohtiamme. Lähinnä kysymys oli toisaalta kokemuksen merkityksestä metodismissa - kun sanomme olevamme “kokemuskristittyjä”: ensi kädessä ei ole kysymys tietynlaisesta tunnekokemuksesta vaan sisäisestä vakuuttumisesta. Omasta puolestani pidin tärkeänä saada raporttiin mukaan opin pelastusvarmuudesta - joka ei suinkaan tarkoita predestinaatiota vaan sisäistä varmuutta Jumalan lapseudesta (Room. 8: 14–17). Toinen väärinkäsitys koski “valmistavaa armoa”, josta luterilaiset lopulta ymmärsivät, että se on tosiaan “valmistavaa”, ei automaattisesti pelastavaa ilman armonvälineitä ja uskossa vastaanottamista. Jännitystä toki jäi, lähinnä oppiin perisynnistä, josta me ajattelemme hiukan eri tavoin. Halusimme tietoisesti jättää jännityksenkin näkyviin. Metodistinen lukija ehkä ärsyyntyy eräisiin kovin luterilaisiin äänenpainoihin (esim. käsitteeseen “kasvaminen vanhurskaudessa”), mutta ne eivät mielestämme koske olennaisia asioita. Toisaalta metodistinenkin korostus mm. pyhityksen osalta on selvästi näkyvissä.

 

Armovälineet

 

2. Armonvälineet aiheuttivat paljon keskustelua. Lopulta pääsimme ensinnäkin siihen tulokseen, että ajattelemme hiukan eri tavalla. Luterilaiset käyttävät armonvälinenimitystä vain sanasta ja sakramenteista, metodistit ajattelevat asiaa paljon laajemmin. Mitään perustavaa eroa ei näkemyksissä kuitenkaan ole. Visaisempi oli kysymys siitä, onko myös Jumala pelastustyössään sidottu todettuihin armonvälineisiin, ennen muuta kasteeseen. Pieni jännitys tähän jäi, mutta käytännössä luterilaiset ilmaisivat ymmärtävänsä meidän ajatteluamme, että meidät on kyllä sidottu armonvälineisiin, mutta Jumalaa emme voi sitoa: Hän voi pelastaa kastamattomankin.

 

Mitä kaste- ja ehtoollisoppeihin tulee, jännityksiä kyllä jäi. Ne ilmenevät kyllä tekstistä. Jossain määrin hankaluuksia tuotti se, että metodistisina lähteinä käytettiin Wesleyn opetuksen lisäksi Metodistikirkon yleiskonferenssin (General Conference) hyväksymiä dokumentteja “By Water and the Spirit” ja “This Holy Mystery”, joissa on jonkin verran sellaista ainesta, joka suomalaiselle metodismillekin on vierasta. Kuitenkin mielestäni saimme esille pääasian: Kaste uudestisyntymisen merkkinä ei metodistisen teologian mukaan liity vain kastetoimitukseen vaan on prosessi, jossa ratkaisevaa osaa näyttelee pelastuksen uskossa vastaanottaminen. Teimme myös selväksi, että ehtoollisessa Kristus on läsnä hengellisellä tavalla. Jännitystä loi meidän “avoin” ehtoollispöytämme, mutta sekin tuli mukaan raporttiin.

 

Kirkko ja palveluvirka

 

3. Kirkosta ja palveluvirasta oli suhteellisen vähän keskustelua. Asia koettiin varsin ongelmattomaksi. Pieniä vaikeuksia oli muotoilla esimerkiksi kirkon jäsenyyden määritelmät raporttiin niin, ettei syntyisi väärinkäsityksiä (Metodistit puhuvat “kastetuista” ja “tunnustavista” jäsenistä; vain jälkimmäisillä ovat täydet jäsenen oikeudet). Jossakin määrin luterilaiset oudoksuivat myös meidän paikallispastorikäytäntöämme (Paikallispastori: henkilö, joka on suorittanut tietyn tutkinnon, ei ole vihitty papiksi, mutta voi esimiehen valvonnassa rajoitetusti hoitaa sakramentteja omassa seurakunnassaan). Aavistan, että se voi olla esteenä toistemme viran tunnustamiselle.

 

Totean vielä, että neuvottelujen sihteerinä on ollut luterilainen teologi. Metodistien on siis ollut oltava tarkkoina, että heidän ajatuksensa ovat tulleet oikein kirjatuiksi. Onneksi sihteeri on ollut varsin ymmärtäväinen mies. Sen sijaan ruotsinkielinen käännös ei ole vielä valmis.

 

Jatkotyöskentelystä

 

4. Julkilausuman lopussa ovat osat a) “me tunnustamme …” ja b) “me sitoudumme …” Niihin sisältyvät suositukset ehtoollis- ja jumalanpalvelusyhteydestä sekä toistemme virkojen hyväksymisestä. Lisäksi edellytetään jatkotyöskentelyä, yhteydenpitoa ja yhteistyötä. On mielenkiintoista nähdä, missä määrin nämä suositukset hyväksytään. Joka tapauksessa raportti ja suositusosa osoittavat, ettemme katso meidän välisten erojen olevan niin suuria, että ne estäisivät myös käytännöllisiä lähestymisen askelia. Kaiken kaikkiaan neuvotteluissa vallitsi hyvä henki ja tuntu siitä, että olemme saman Herran palvelijoita.

 

Näin ollen valittu delegaatio esitti vuoden 2008 vuosikonferenssille tätä julkilausumaa hyväksyttäväksi. Omasta puolestani kannatan dokumentin hyväksymistä sen pienistä puutteista huolimatta.

 

Tapani Rajamaa, metodistipastori, Suomen Metodistikirkon delegaation puheenjohtaja Helsingissä 10.9.2008 Suomen Ekumeenisen Neuvoston Opillisten kysymysten jaoston kokouksessa.


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors