Kuka saa saarnata?
Suomen ekumeenisen neuvoston Opillisten kysymysten jaosto, Paikallisen ekumenian jaosto ja Sektionen för finlandssvensk ekumenik järjestivät seminaarin ajankohtaisesta teemasta.
Suomalaiseen paikalliseen ekumeniaan kuuluu saarnavieraanvaraisuus: toisen kirkkokunnan edustaja voidaan tilapäisesti kutsua saarnaamaan toisen kirkkokunnan jumalanpalveluksessa tietyin edellytyksin ja tietyissä tilanteissa. Tilanteet liittyvät paikalliseen ekumeniaan, valtakunnallisiin ekumeenisiin jumalanpalveluksiin tai erityistapauksiin kuten Kristittyjen ykseyden rukousviikkoon.
Yhteistyö yli kirkkokuntarajojen voi toteutua myös yhteisten evankelioimisprojektien yhteydessä, kuten esimerkiksi evankelista Billy Grahamin Suomen-vierailun yhteydessä järjestetyn Missio Helsingin aikana.
"Saarnavieraanvaraisuus on tärkeää erottaa saarnayhteydestä. Ekumeniassa vieraanvaraisuus voi olla askel syvempään yhteyteen ja näkyvään ykseyteen. Saarnayhteyden edellytyksenä on yleensä, että kahden tai useamman kirkon välillä on olemassa virallinen sopimus, jonka mukaan kirkoilla on pitkälle menevä yhteinen käsitys saarnan luonteesta ja merkityksestä seurakunnassa. Tämän mukaan toisen kirkon saarnaaja on tervetullut saarnaamaan toiseen kirkkoon ilman erillistä lupaa", totesi Suomen ekumeenisen neuvoston pääsihteeri, pastori Jan Edström.
Vieraanvaraisuudella myös rajansa
Saarnavieraanvaraisuuteen taas kuuluu yleensä tilapäisyys ja paikallisuus: tietyssä tilanteessa on katsottu hyväksi kutsua toisen kirkon saarnaaja toiseen seurakuntaan saarnaamaan, vaikka virallista saarnayhteyttä ei vielä ole.
Saarnavieraanvaraisuuskäytäntö, joka on monella paikkakunnalla saanut vakiintuneita muotoja, sisältää ekumeenisia haasteita. Siksi Suomen ekumeeninen neuvosto on selvittänyt sen rajoja ja ekumeenisia mahdollisuuksia.
"Vieraanvaraisuudella on myös rajansa, jotka perustuvat kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen omiin käsityksiin. Siksi ekumeniassa kysytään aina, mikä kristittyjä yhdistää ja mikä heitä erottaa. On hyvää tietää, missä rajat kulkevat ja miten ne määritellään. Ilahduttavan usein kirkot toteavat nykyisin myös, että rajoja voidaan tarkistaa – ja joskus jopa poistaa esimerkiksi solmimalla virallisia sopimuksia ekumeenisen kehityksen tuloksena", Edström totesi.
Mallia paikallisesta ekumeniasta
Edströmin mukaan saarnavieraanvaraisuus voi palvella kirkkojen ykseyspyrkimyksiä. Vaikka ekumeeninen yhteistyö perustuu usein allekirjoitettuihin sopimuksiin, on myös esimerkkejä siitä, että ilman niitäkin on vakiintuneen yhteistyön tuloksena otettu uusia ekumeenisia askeleita. Myöskään kansallisten tai kansainvälisten kirkkojenvälisten virallisten, allekirjoitettujen sopimusten puute ei hänen mielestään saisi olla esteenä paikallisekumeeniselle kehitykselle.
Paikallisekumenian kannalta olisi Edstömin mielestä tärkeää, että saarnavieraanvaraisuudesta voidaan sopia paikallisesti aina kun mahdollista.
"Voiko ekumeniassa harkita jonkinlaista kunnioittavaa subsidiariteettiperiaatetta ja hyväksyä, että eri paikkakunnilla on erilaisia ekumeenisia malleja? Joskus puhutaan Oulun ekumeniasta tai Turun ekumeniasta. Pitäisikö ryhtyä laatimaan saarnavieraanvaraisuutta koskevaa suositusdokumenttia, jossa tulisivat selkeästi ilmi saarnavieraanvaraisuuden rajat ja ekumeeniset mahdollisuudet?" kysyi Edström.
Avoimen vuorovaikutuksen paikallisen ja niin sanotun virallisen ekumenian välillä tulisi hänen mukaansa rohkaista kirkkoja pohtimaan, miten kirkkojen välisissä suhteissa voidaan hyödyntää paikallisen ekumenian teologiaa ja kokemuksia. Tässä saarnavieraanvaraisuus voi avata uusia mahdollisuuksia.
Eri kirkoissa päätökset eri tavalla
Suomen ekumeenisen neuvoston tekemän, eri kirkkojen saarnavieraanvaraisuuteen suhtautumista koskevan kyselyn mukaan saarnavieraanvaraisuuteen tarvitaan lupa, jonka antavat piispa, kirkkoherra tai seurakunnan johtaja joko yksin tai yhdessä seurakunnan tai sen vanhimmiston kanssa kirkkolakia, kirkkojärjestystä tai seurakuntajärjestystä noudattaen.
Saarnavieraanvaraisuuteen vaikuttaa se, minkälaisesta jumalanpalveluksesta on kyse. Asiaan liittyy myös käsitys saarnan ja hengellisen puheen luonteesta: jos on kysymys varsinaisesta saarnasta, vieraanvaraisuus on usein rajattu, jos taas on kyse hengellisestä puheesta, rajat ovat väljemmät.
Kyselyn mukaan eri kirkoissa päätökset saarnavieraanvaraisuudesta tehdään eri tavalla. Anglikaanisessa kirkossa piispa voi kutsua kenet tahansa, jopa toisen kirkkoon kuuluvan saarnaajan, saarnaamaan oman hiippakuntansa alueella. Metodistikirkossa taas paikallisseurakunnan pastori voi antaa tilapäisen luvan toiseen kirkkoon kuuluvalle saarnaajalle. Ruotsin kirkossa kirkkoneuvosto voi päättää jopa yhteisestä ekumeenisesta pääjumalanpalveluksesta, jota vietetään yhdessä toisen kristillisen seurakunnan kanssa. (KT 16.9.2005 vs)
Seminaarin alustajat, kommentoijat ja panelistit
Jan Edström (bapt.), TM, pastori, SEN:n pääsihteeri
Väinö A Hyvönen (vap.), TM, pastori, eläkkeellä oleva rehtori, Suomen vapaakristillisen neuvoston (Svkn) puheenjohtaja
Veijo Koivula (lut.), TL, keskusrekisterinjohtaja, SEN:n Paikallisen ekumenian jaoston siht.
Klaus Korhonen (hell.), TM, pastori, Helsingin Saalem-seurakunnan johtaja, Suomen Helluntaikirkon hallituksen puheenjohtaja
Arto Kortemaa (vap.), pastori, Hämeenlinnan vapaaseurakunnan johtaja
Timo Lehmuskoski (ort.), TM, rovasti, Helsingin ortodoksisen seurakunnan eläkkeellä oleva pappi
Petri Piiroinen (ort.), käytännöllisen teologian professori, Joensuun yliopiston teologisen tiedekunnan ortodoksisen teologian laitoksen johtaja
Antti Saarelma (lut.) TM, patristiikan tutkija, seurakuntapastori, SEN:n Opillisten kysymysten jaoston puheenjohtaja
Teemu Sippo SCJ, Helsingin katolisen Pyhän Marian seurakunnan kappalainen
Tor-Erik Store (luth.), kyrkoherde i Kvevlax församling, kontraktsprost, ordförande för Sektionen för finlandssvensk ekumenik i ERF
Marino Trevisini (kat.), yleisvikaari, Helsingin Pyhän Henrikin seurakunnan kirkkoherra
Kai Vahtola (lut.), TM, rovasti, Kirkkohallituksen jumalanpalveluselämän ja musiikkitoiminnan yksikön johtaja
Saarnavieraanvaraisuus ekumeenisena kysymyksenä
Alun perin ei tarvittu virallisia sopimuksia siitä, ketkä saivat saarnata ja julistaa evankeliumia, koska Herra itse oli kutsunut apostolit luokseen ja lähettänyt heidät julistamaan evankeliumia koko maailmalle. Uuden testamentin kirjoitukset heijastavat kuitenkin pohdintaa alkuperäisestä sanomasta (kerygma) evankeliumissa (euangelion) ja Jeesuksen ja apostolien opetuksesta (didache). Ajan myötä erimielisyys opetusvirasta ja normatiivisesta opetuksesta on ollut merkittävä osa kristillisen kirkon hajaannuksen historiaa.
Saarnan teologia ja käytäntö luterilaisessa perinteessä
Luterilaisuus ymmärtää itsensä sanan kirkoksi sen tähden, että evankeliumin sanoma tekee kirkon siksi mitä se on. Kirkko on sanasta elävien ja sananmuotoiseksi tulevien kristittyjen yhteisö. Sana ja yhteisö ovat olemassa ensin — vasta sitten ovat yksittäiset kristityt. Yhteisön elämän synnylle ja jatkuvuudelle on ratkaisevaa sana, jonka Pyhä Henki saarnauttaa.
Saarnan teologia ja käytäntö katolisessa perinteessä
Evankeliumin julistamisen tapoja on monia. Varsinkin oman elämän ja toiminnan antama todistus on välttämätön. Esimerkiksi Äiti Teresa ei niinkään julistanut sanoin kuin oman elämänsä esimerkillä. Paavi sanoo: ”Nykyajan ihminen kuuntelee mieluummin todistajia kuin oppineita ja jos hän kuuntelee oppineita, niin sen vuoksi, että he ovat todistajia. Maailman evankelioimistyön kannalta on siis tärkeää, miten Kirkko käyttäytyy ja elää. Elämän on todistettava uskollisuudesta Herraa Jeesusta kohtaan, köyhyydestä, sisäisestä ja ulkonaisesta vapaudesta; sanalla sanottuna pyhyydestä.” Mutta sitten toisaalta on välttämätöntä julistaa myös sanoin. Paavi painottaa, että nykyäänkin pätee Paavalin sana ”Kuinka he voivat uskoa siihen, jota eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” Yhä nykyäänkin kuultu sana johdattaa uskoon.