SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Jan Edström: Saarnavieraanvaraisuus ekumeenisena kysymyksenä

Veijo Koivula, Jan Edström, Kalevi Kasala ja Klaus Korhonen.

Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana (Room.10:17). Så bygger tron på förkunnelsen, och förkunnelsen bygger på Kristi ord (Rom. 10:17). Kirkkojen kaikkein tärkein tehtävä on yhteinen evankeliumin julistus sekä sanoin että teoin kaikkien pelastukseksi (Charta Oceumenica). Evankeliumin julistus sanoin tapahtuu perinteisesti saarnan tai muun hengellisen puheen välityksellä. 

 

Alun perin ei tarvittu virallisia sopimuksia siitä, ketkä saivat saarnata ja julistaa evankeliumia, koska Herra itse oli kutsunut apostolit luokseen ja lähettänyt heidät julistamaan evankeliumia koko maailmalle. Uuden testamentin kirjoitukset heijastavat kuitenkin pohdintaa alkuperäisestä sanomasta (kerygma) evankeliumissa (euangelion) ja Jeesuksen ja apostolien opetuksesta (didache). Ajan myötä erimielisyys opetusvirasta ja normatiivisesta opetuksesta on ollut merkittävä osa kristillisen kirkon hajaannuksen historiaa.

 

Kolme kysymystä 

 

Alkukirkossa tai varhaisseurakunnassa kolme kysymystä nousi esille ylitse muiden.

- Mikä on normatiivinen ja yhdistävä usko (regula fidei)?

- Ketkä ovat seurakunnassa luotettavia todistajia ja opettajia?

- Miten seurakunta voi turvata, että usko, järjestys ja rakkauden ykseys säilyvät eri kulttuureissa, ja miten yhteinen tunnustus säilyy kun maailma muuttaa?

 

Ekumeeninen kehitys on poistanut paljon ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä kirkkojen välillä ja rohkaissut niitä syvempään yhteistyöhön. Kristittyjä yhdistää yhteinen usko kolmiyhteiseen Jumalaan, Jeesukseen Kristukseen Jumalana ja Vapahtajana sekä Raamatun todistukseen. Kirkon ykseys on ykseyttä Kristuksessa. Ykseys on sekä annettu lahja että rukouksen ja työn kohde. Ykseys ja todistus kuuluvat yhteen. Jeesus itse rukoili seurakunnan ykseyden puolesta, jotta maailma uskoisi (Joh.17:21). Yhteinen usko ja yhteinen kutsumus velvoittavat kirkkoja uskottavaan todistukseen sekä maailmanlaajuisesti että paikallisella tasolla.

 

Paikallisekumeeninen todistus

 

”Paikallisten seurakuntien yhteistyö on useimmille näkyvin esimerkki pyrkimyksestä syvenevään ja näkyvään kristittyjen ykseyteen. Paikallinen ekumenia pyrkii edistämään ykseyttä ja yhteyttä samalla paikkakunnalla asuvien kristittyjen välillä. Kun opimme tuntemaan toinen toisemme, hyväksymme toinen toisemme ja yhdessä tunnustamme yhteisen uskomme, voimme löytää tien yhteiseen, uskottavaan kristilliseen todistukseen, jotta maailma uskoisi” (Ekumenian hyvät tavat).

 

Suomalaiseen paikalliseen ekumeniaan kuuluu saarnavieraanvaraisuus. Saarnavieraanvaraisuus tarkoittaa, että toisen kirkkokunnan edustaja voidaan tilapäisesti kutsua saarnamaan toisen kirkkokunnan jumalanpalveluksessa tietyin edellytyksin ja tietyissä tilanteissa. Nämä tilanteet liittyvät paikalliseen ekumeniaan, valtakunnallisiin ekumeenisiin jumalanpalveluksiin tai erityistapauksiin kuten Kristittyjen ykseyden rukousviikkoon. Mainittakoon myös erilaisia yhteisiä evankelioimisprojekteja, joissa evankeliumin julistus luontevasti tapahtuu yli kirkkokuntarajojen järjestäjätahojen päätöksen mukaan (esim. maailmanevankelista Billy Grahamin johtama Missio Helsinki vuonna 1987). 

 

Saarnavieraanvaraisuus ja saarnayhteys

 

Tämän päivän keskustelun kannalta on tärkeä erottaa saarnavieraanvaraisuus saarnayhteydestä. Ekumeniassa vieraanvaraisuus voi olla askel syvempään yhteyteen ja näkyvään ykseyteen. Saarnayhteyden edellytyksenä on yleensä, että kahden (tai useamman) kirkon välillä on olemassa virallinen sopimus, jonka mukaan kirkoilla on pitkälle menevä yhteinen käsitys saarnan luonteesta ja merkityksestä seurakunnassa. Tämän mukaan toisen kirkon saarnaaja on tervetullut saarnaamaan toiseen kirkkoon ilman erillistä lupaa. (Vrt. ehtoollisyhteys ja ehtoollisvieraanvaraisuus.)

 

Saarnavieraanvaraisuuteen taas kuuluu yleensä tilapäisyys ja paikallisuus. Tietyssä tilanteessa on katsottu hyväksi kutsua toisen kirkon saarnaaja toiseen seurakuntaan saarnaamaan, vaikka virallista saarnayhteyttä ei vielä ole. Esimerkkinä tästä voidaan mainita Suomen ekumeenisen neuvoston 80-vuotisjuhlajumalanpalvelus 26.10.1997 Helsingin tuomiokirkossa, jossa saarnasi Suomen metodistikirkon silloinen piirikunnan johtaja.

 

Saarnavieraanvaraisuuden haasteet

 

On ilmennyt, että saarnavieraanvaraisuuskäytäntö, joka on monella paikkakunnalla saanut vakiintuneita muotoja, sisältää ekumeenisia haasteita. Siksi Suomen ekumeeninen neuvosto on ottanut tehtäväkseen tutkia saarnavieraanvaraisuuden rajoja ja ekumeenisia mahdollisuuksia. Pyritään vastaamaan haasteeseen, joka on tullut pakalliselta tasolta, missä saarnavieraanvaraisuutta harjoitetaan melko säännöllisesti. 

 

Haluamme tarkastella missä määrin kirkot ja kristilliset yhteisöt ovat valmiit pohtimaan saarnavieraanvaraisuutta uskottavan kristillisen todistuksen ja kirkon näkyvän ykseyden edistämistä silmällä pitäen. Saarnavieraanvaraisuus on merkki olemassa olevasta yhteydestä ja pyrkimyksestä näkyvään ykseyteen. Vieraanvaraisuudella on myös rajansa, jotka perustuvat kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen omiin käsityksiin. Siksi ekumeniassa kysytään aina mitä kristittyjä yhdistää ja mitä heitä erottaa. On hyvää tietää missä rajat kulkevat ja miten ne määritellään. Ilahduttavan usein kirkot toteavat nykyisin myös, että rajoja voidaan tarkistaa – ja joskus jopa poistaa (esim. solmimalla virallisia sopimuksia) - ekumeenisen kehityksen tuloksena.

 

SEN:n prosessi

 

Yhtäältä SEN haluaa tukea nykyistä paikallisekumeenista toimintaa ja sen kehitystä Kirkkojen maailmanneuvoston vuoden 1961 New Delhin kokouksen näyn mukaisesti, että kirkon ykseys tulisi näkyväksi myös paikallisella tasolla, ”kaikki kristityt kullakin paikkakunnalla”. Paikallisekumeniaa silmällä pitäen on laadittu mm. , joka kertoo laajasta ekumeenisesta kokemuksesta paikallistasolla. Tähän kuuluu myös saarnavieraanvaraisuus.

 

Toisaalta haluamme kutsua kirkkoja keskustelemaan saarnan teologiasta ja merkityksestä ja siitä, mitä seurauksia sillä käytännössä. Miten voidaan menetellä saarnan kohdalla ekumeenisissa tilanteissa? Miten saarnavieraanvaraisuus voi palvella kirkkojen ykseyspyrkimyksiä? Ekumeeninen yhteistyö perustuu usein allekirjoitettuihin sopimuksiin. On myös esimerkkejä siitä, että uusia ekumeenisia askeleita vakiintuneen yhteistyön tuloksena on otettu ilman allekirjoitettuja sopimuksia. SEN:n tehtävä ei ole määrätä kirkkojen yhteistyötä, vaan rohkaista kirkkoja syvempään yhteyteen ja yhteistyöhän.

 

Paikallisekumenian kannalta olisi tärkeää, että saarnavieraanvaraisuudesta voidaan sopia paikallisesti aina kun mahdollista, kuten usein tehdäänkin. Voiko ekumeniassa harkita jonkinlaista kunnioittavaa subsidiariteettiperiaatetta  / omavastuisuutta ja hyväksyä, että eri paikkakunnilla on erilaisia ekumeenisia malleja. Joskus puhutaan Oulun ekumeniasta tai Turun ekumeniasta jne. Pitäisikö ryhtyä laatimaan saarnavieraanvaraisuutta koskevaa suositusdokumenttia, jossa tulisi selkeästi ilmi saarnavieraanvaraisuuden rajat ja ekumeeniset mahdollisuudet?

 

Virallisten allekirjoitettujen kirkkojenvälisten - kansallisten tai kansainvälisten - sopimusten puute ei saisi olla esteenä paikallisekumeeniselle kehitykselle. Avoin vuorovaikutus paikallisen ja ns. virallisen ekumenian välillä tulisi rohkaista kirkkoja pohtimaan, miten kirkkojen välisissä suhteissa voidaan hyödyntää paikallisen ekumenian teologiaa ja kokemuksia, esim. keskinäisiä sopimuksia silmällä pitäen. Tässä saarnavieraanvaraisuus voi avata uusia mahdollisuuksia.

 

Kartoituksen tuloksia

 

SEN:n Sektionen för finlandssvensk ekumenik on tehnyt kyselyn siitä, miten eri kirkoissa suhtaudutaan saarnavieraanvaraisuuteen. Vastauksista ilmenee mm,

  • että saarnavieraanvaraisuuteen tarvitaan lupa. Luvan antavat piispa, kirkkoherra, seurakuntapastori (tai vastaava) joko yksin tai yhdessä seurakunnan tai sen vanhimmiston kanssa, kirkkolakia, kirkkojärjestystä tai seurakuntajärjestystä noudattaen (käytännössä myös joskus siitä poiketen),
  • ettei ekumeenista ulottuvuutta ole aina otettu huomioon esim. kirkkojärjestyksissä tai vastaavanlaisissa asiakirjoissa, vaan saarnalupaa käsittelevät pykälät koskevat lähinnä oman kirkkokunnan jäseniä. Tästä seuraa kysymys: Kun kirkkojärjestys tai vastaava ei ota huomioon ekumeniaa ja muiden kirkkojen jäseniä, tarkoittaako tämä, että saarnavieraanvaraisuus on sallittu vai että saarnavieraanvaraisuus on kokonaan poissuljettu? 
  • että saarnavieraanvaraisuuteen vaikuttaa, minkälaisesta jumalanpalveluksesta on kyse (messu, liturgia, pääjumalanpalvelus, ekumeeninen rukous tai muu ekumeeninen tilaisuus, herätyskokous, ehtoopalvelus)
  • että asiaan liittyy myös käsitys saarnan ja hengellisen puheen luonteesta. Riippuu siis, minkä tyyppisestä puheesta on kyse. Jos on kysymys varsinaisesta saarnasta, saarnavieraanvaraisuus on usein rajattu, jos taas on kyse hengellisestä puheesta rajat ovat väljemmät.

 

Vastauksien mukaan Anglikaanisessa kirkossa piispa voi kutsua kenen tahansa, jopa toisen kirkkoon kuuluva saarnaaja, saarnaamaan oman hiippakuntansa alueella. Metodistikirkossa (Finlands svenska metodistkyrka) paikallisseurakunnan pastori voi antaa tilapäisen luvan toiseen kirkkoon kuuluvalle saarnaajalle. Ruotsin kirkossa kirkkoneuvosto voi päättää jopa yhteisestä ekumeenisesta pääjumalanpalveluksesta, jota vietetään yhdessä toisen kristillisen seurakunnan kanssa.

 

Eri kirkoissa päätökset saarnavieraanvaraisuudesta tehdään siis eri tavalla. Toivon, että tässä seminaarissa keskinäinen kunnioitus, ekumeeninen luovuus ja Herramme rukous ykseydestä olisivat keskustelumme johtolankoja.

 

Pääsihteeri Jan Edström, Suomen ekumeeninen neuvosto


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors