SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Kai Vahtola: Saarnan teologia ja käytäntö luterilaisessa perinteessä

André M Freeimages

Kristittyjen yhteisellä kokoontumisella viikon ensimmäisenä päivänä oli alusta alkaen selkeä sisältö. Herra itse oli kiirastorstai-iltana käskenyt heidän muistaa häntä: “Tehkää se minun muistokseni (anamneesi).” Ylösnousseen ilmestymiset olivat vakuutena siitä, että juuri tässä muistamisessa Herra itse on läsnä. Kuuliaisuudesta Kristuksen käskylle uskovat kokoontuivat “murtamaan leipää”. Leivän murtamisen erottamaton ulottuvuus oli “Herran kuoleman julistaminen” (1. Kor. 11:26; ks. myös 1:23). Nämä molemmat – ateria ja julistus – tekivät pääsiäissalaisuuden läsnäolevaksi. (Osmo Vatanen: Saarnan käsikirja, 2001)

 

Luterilaisuus ymmärtää itsensä sanan kirkoksi sen tähden, että evankeliumin sanoma tekee kirkon siksi mitä se on. Kirkko on sanasta elävien ja sananmuotoiseksi tulevien kristittyjen yhteisö. Sana ja yhteisö ovat olemassa ensin — vasta sitten ovat yksittäiset kristityt. Yhteisön elämän synnylle ja jatkuvuudelle on ratkaisevaa sana, jonka Pyhä Henki saarnauttaa.

 

Julistettu sana 

 

Sanan julistaminen, saarna, on pelastustapahtuma. Julistus ja saarna ovat keskeisimmät käsitteet, joita Uudessa testamentissa käytetään kuvaamaan sekä itse pelastuksen tosiasiaa että sen välitty­­mis­tä seurakunnan nykyhetkeen. Saarna (keerygma) on siis yhtä aikaa sisältö ja tapahtuma. Saar­nan ydin on kuolleista herätetty, ylösnoussut Kristus, joka on yhtä ristiinnauli­tun Kristuksen kanssa. Saarnan alkuperä ja koko voima on Jumalasta. Saarnan päämäärä on ihmisen pelastumi­nen. Saarna odottaa ihmiseltä vastausta, joka ilmenee uskona, tunnustuksena, kiitoksena ja sitou­tumisena..

Raamattu on oman todistuksensa mukaan Jumalan sanaa nimenomaan kuultuna. Jumalan sana välit­­tyy vain ihmissanoina, inhimillisenä puheena ja kielenä. Sanassaan Jumala välittää ja jakaa it­sensä ihmisille. Jumalan puhe, ilmoitus, on ihmisen puhetta. Häntä ei toisin sa­noen pidä etsiä saarnatun ja kuullun sanan tai puheen takaa. Hän on ihmisen sanassa, mutta ilman Pyhän Hengen vaikutusta me kuulemme vain ihmisen sanan.

 

Luther oivalsi, että julistetulle sanalle on annettava abso­luution välittäjänä samanlainen asema kuin ehtoolliselle. Saarna ei hänen mukaansa viittaa tai johdata armon vastaanottamiseen sakramentissa tai missään muuallakaan itsensä ulkopuolella. Siinä luodaan puheen väli­tyk­sellä kuulijassa tapah­tuma, jossa synnin sitoma omatunto vapautetaan ja armo tuodaan kuulijan sisimpään. Sanan voimalla taistellaan Saatanan valtaa vastaan. Näin saarna on Jumalan jatkuvan luomistyön paikka. Se on toisin sanoen ar­monväline. (Jumalan kansan juhla, s. 38–39)

 

Sakramentaalinen sana

 

Kun puhutaan sakramenteista, kasteesta ja ehtoollisesta, käytetään ilmaisua »reaalipreesens». Se tarkoittaa, että kaste ja ehtoollinen eivät viittaa vain itsensä ulkopuolelle Jeesukseen ja hänen työhönsä, vaan että Jeesuksen persoona ja työ ovat »todella ja reaalisesti» läsnä sakramenteissa. Sama koskee myös saarnaa. Kristuksen persoona ja työ ovat julistetussa sanassa läsnä todella ja reaalisesti. Sana on tässä mielessä sakramentaalista sanaa. Saarnaaminen on kuin sakramenttien jakamista. Sanat eivät vain kerro Jeesuksesta, vaan ne antavat Jeesuksen. Kristus puhuu saarnan väli­tyksellä. Luterilaisen uskonkäsityksen mu­kaan evankeliumi on viva vox, elävä ääni, julistettu, ihmisten korvin kuultavaksi saatettu sana.

 

Sana ja konteksti

 

Julistaminen on siis tapahtuma, jossa julistuksen sisältö antautuu vuorovaikutukseen konkreettisen ja monivivahteisen elämän kanssa. Sana kohtaa aina nykytodellisuuden ja on siinä yhtä ainutlaatui­nen kuin se oli omassa alkuperäisessä historiallisessa tilanteessaan. Mutta sanoma välittyy vain ihmisen sanoina. Lisäksi sen on oltava sanoja juuri niille ihmisille, joiden on määrä kuulla evanke­liumi. Siksi julistajan on tunnettava seurakuntansa tilanne.

 

Saarna on siis monessa mielessä inkarnaatioon verrattava tapahtuma. Sana ei tullut Jeesuksenkaan aikana ihmisten keskelle ajattomana aatteena tai ideana. Sana ja evankeliumi on Jeesus Kristus itse keskellä elämää. Sana kuten myös saarna on pelastustapahtuma. (Jumalan kansan juhla, s. 39)

 

Sanan ja sakramenttien virka

 

Jotta kristityt voisivat päästä Kristuksen luo, kirkolla tulee olla sanan palvelijoita. Heidät, sopiviksi katsomansa, kirkko kutsuu ja vihkii oman harkintansa mukaan sanan ja sakramenttien palveluvirkaan. Kenelläkään yksittäisellä kirkon jäsenellä ei ole sanaa, sakramentteja eikä pappisvirkaa omassa hallussaan. Kristus on antanut virkansa koko kirkolle ja luvannut Pyhän Henkensä palvelutehtävän menestykselliseen hoitamiseen. Kirkon erityinen virka on ja pysyy koko ajan Kristuksen ja kirkon virkana. Kirkon puolestaan on vaalittava koko ajan tätä virkaa, jotta se itse olisi ja pysyisi Kristuksen kirkkona. (Simo Peura: Saarnan käsikirja, 2001)

 

Augsburgin tunnustuksen mukaan (CA V) ”kirkon virka” on Jumalan asettama (lat. institutum est; saksalaisessa käännöksessä: ”hat Gott das Predigtamt eingesetzt”) ja sellaisena jumalallinen säätämys (lat. ius divinum). Siksi virka – ei vain viran tehtävä (lat. officium) – on kirkolle konstitutiivinen, se kuuluu kirkon olennaisrakenteeseen eli konstituutioon.

 

Lutherin omista kirjoituksista käy ilmi, että hän ymmärsi jumalallisen asetuksen koskevan sanan ja sakramenttien palveluvirkaa (ministerium). Sen sijaan kysymys näin asetetun viran hoitamisesta käytännössä on ratkaistavissa inhimillisen ymmärryksen keinoin. ”Kristuskin lähetettiin vain sanan virkaa varten, ja apostolien, piispojen ja koko vihittyjen joukon virat (lat. universusque ordo clericorum) on kutsuttu ja asetettu vain sanan palvelusvirkaan” (Kristityn vapaudesta, 1520). Sana eli Kristus yhdistää virat toisiinsa.

 

Tunnustuskirjojen virkaa koskevia usein niukkoja ilmaisuja voidaan tarkastella myös niihin kätkeytyvistä teologisista viitekehyksistä käsin. Yleisimmin on kiinnitetty huomiota viran ja vanhurskauttamisopin väliseen suhteeseen. Viran määrittely ”sanan palveluviraksi” avaa luterilaisen sananteologisen ulottuvuuden. Sanan teologia on aina sidoksissa oppiin Pyhästä Kolminaisuudesta. Sanan ja sakramenttien hoitamisen (administratio) tehtävästä puolestaan avautuu jumalanpalvelusteologinen näkökulma. Sananteologia ja jumalanpalvelusteologia auttavat ymmärtämään tunnustuskirjoissa olevia ”kirkon viran” luonnehdintoja pelkästään vanhurskauttamisopista avautuvia näköaloja avarammin. (Virkarakennetyöryhmä 2004)

 

Sanateologinen näkökulma

 

Jumalan sana on ”elävä ja väkevä” (Hepr. 4:12), niin että sana ja teko liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Jumalan sana vaikuttaa sen, mitä se lupaa. Sanan julistaminen on teko ja tapahtuma, joka tuo varsinaisen Sanan eli itse Kristuksen todellisesti läsnä olevaksi. Saarnatussa sanassa ja jaetuissa sakramenteissa läsnä oleva Kristus on yhtäältä Jumalan lahja (donum, sacramentum) ihmisen uskolle, toisaalta ihmiselle annettu esimerkki eli rakkauden tehtävä (exemplum). Näin käsitetyn sananteologian pohjalta ”kirkon virka” on uskon ja rakkauden virka. Rakkaus ei ole vain uskon seuraus, vaan Kristus, joka itse on rakkaus, on uskossa läsnä ja vaikuttaa uskovassa rakkauden tekoja.

 

Kirkon virka on luterilaisen käsityksen mukaan olemukseltaan sananpalvelun virka (ministerium verbi divini). Luterilaisessa perinteessä on arvostettu aivan erityisesti myös laulun ja soiton merkitystä sekä Jumalan sanan kuuluttamisessa että sydämen valmistamisessa sanan vastaanottamiseen ja kätkemiseen. Lutherin mielestä Jumalan sanan laulaminen versoo itse sanan olemuksesta evankeliumina, suloisena ilouutisena (vox evangelii dulcis est).

 

Luther ymmärsi syvästi musiikin mahdollisuudet sanan elävöittäjänä: ”Sävelet tekevät tekstin eläväksi.” Reformaattori edisti kansankielistä virsilaulua, jotta ”Jumalan sana juurtuisi myös laulettuna kansan keskuuteen”. Uskonpuhdistuksen ja luterilaisen ortodoksian aikana yleiset virsisaarnat olivat ilmaus luottamuksesta virren julistusvoimaan. Kanttori ei siis vain johda seurakunnan vastausta kuultuun Jumalan sanaan, vaan luterilaisen sanakäsityksen mukaisesti hän osallistuu itse Jumalan sanan julistamiseen.

 

Amerikan luterilaisen kirkon asiakirjassa The Use of the Means of Grace (1997), jossa käsitellään sananjulistukseen ja sakramentteihin liittyviä käytäntöjä, sanakäsitystä tulkitaan seuraavasti: “Sananjulistus sisältää Raamatun julkisen lukemisen, saarnan, opetuksen, sakramenttien vieton, tunnustuksen ja synninpäästön, musiikin, taiteet, rukouksen, kristillisen todistuksen ja palvelun. Seurakunnan kaikki kasvatuksen viranhaltijat (educational ministry) ovat osallisia sananjulistuksesta.” (Virkarakennetyöryhmä 2004)

 

Jumalanpalvelusteologinen näkökulma

 

Augsburgin tunnustuksen kohdat V (kirkon virka) ja VII (kirkko) liittyvät toisiinsa. ”Kirkon virkaa” harjoitetaan kirkossa, joka on ”pyhien yhteisö” (lat. congregatio sanctorum; CA VII). Pyhien yhteisön elämänmuotoon on aina kuulunut kokoontuminen yhteen sanan ja sakramenttien ääreen erityisesti Herran päivänä. Siksi ”kirkon virkaa” ja kirkkoa koskevien tunnustuksen kohtien yhteyteen on liitettävä myös jumalanpalvelusta ja sen teologiaa koskeva kohta XXIV (Messu).

 

Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa kiinnitetään sanan ja sakramentin ohella erityisesti huomiota seurakunnan kiitosuhriin: ”Mainitsematta ovat nyt vielä eukaristiset eli kiitosuhrit: evankeliumin saarna, usko, Jumalan avuksihuutaminen, kiittäminen, tunnustaminen, pyhien ahdistukset, jopa pyhien kaikki hyvät teot” (Apol. XXIV, 25). Heprealaiskirjeen kehotukseen (13:15) liittyen lausutaan: ”Tässä käsketään uhraamaan ylistystä, toisin sanoen avuksi huutamista, kiitosta, tunnustusta ynnä muuta samanlaista”.

 

Messu ei ole vain sanan julistamista ja sakramentin viettoa. Pyhä Henki vaikuttaa sanan kautta seurakunnan vastauksen, joka ilmenee monimuotoisena kiitosuhrina (lat. sacrificium laudis) ulottuen jumalanpalveluksesta arkeen ja siellä tapahtuvaan todistukseen, uhriin ja palveluun (vrt. Room. 12:1). Augsburgin tunnustuksessa messua luonnehditaan Kristuksen muistamiseksi ja lausutaan: ”Kristuksen muistaminen on nimenomaan hänen hyvien tekojensa muistelemista” (CA XXIV). Kristusta muistetaan erityisesti myös silloin, kun seurakunta rukoilee ja laulaa kiitosta ja ylistystä. Näin ylistykseen liittyy Jumalan hyvien tekojen julistus, niistä kiittäminen ja niihin tunnustautuminen.

 

Kirkkomme jumalanpalvelusten kirjassa liitytään edellä mainittuun luonnehdintaan seuraavasti: ”Messun ytimenä ovat Jumalan sana ja sen saarna sekä ehtoollisen sakramentti. Niihin kytkeytyvät erottamattomasti seurakunnan rukous, tunnustus ja ylistys.” Kirkon tuntomerkit toteutuvat seurakunnan viettäessä yhteistä messua. Luterilaisessa messussa yhteinen pappeus tarvitsee pappisviran haltijoita, mutta myös laulun ja soiton, rakkaudenpalvelun ja kasvatuksen virkoja voidakseen pyhänä papistona uhrata hengellisiä uhreja (1. Piet. 2:5). ”Kirkon virka” on olemassa seurakunnan rakentumiseksi: ”Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef. 4:11–12).

 

Kirkkomme jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä on korostettu erityisesti sitä, että jumalanpalvelus on koko seurakunnan yhteinen asia. ”Kirkon viran” edustajat ja seurakuntalaiset jakavat yhdessä Jumalan lahjoja ja toimivat toisiaan tukien ja innostaen (vrt. 1. Kor. 14:26). Siksi on tärkeää, että seurakuntalaisille yhteisessä jumalanpalveluksessa kuuluvat palvelutehtävät otetaan käyttöön ja että niitä ja seurakuntalaisten armolahjoja arvostetaan. Jumalanpalveluksessa toteutuu Heprealaiskirjeen kehotus: ”Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin” (Hepr. 10:24).

 

Seurakunnan yhteisessä messussa toteutuu kirkon luonne syvälle käyvänä yhteytenä, koinoniana. Jumalan sana ja sakramentit, joissa Kristus itse on läsnä, ravitsevat koolla olevan Jumalan kansan. Messussa ”kirkon virka” ja yhteinen pappeus kohtaavat toisensa ja liittyvät yhteen. Messussa, elämän lähteellä, sekä ”kirkon viran” haltijat että seurakuntalaiset saavat uuden voiman palvella siinä yhteisessä tehtävässä, jonka he ovat Kristukselta saaneet. Herran päivän ”kohtaamispaikka” (Katekismus, kohta 3) jäsentää seurakunnan koko elämän ja toiminnan Jumalan sanan ja sakramenttien yhteyteen. (Virkarakennetyöryhmä 2004)

 

Saarnan liturgisuus

 

Saarnan varsinainen ympäristö ja tapah­tumapaikka on jumalanpalvelus. Se on osa jumalanpalvelusta ja siksi luonteeltaan liturginen. Tämä pätee myös pääjumalanpalveluksen ulkopuolisiin monennimisiin sananjulistustilaisuuksiin. Niissäkään ei pidetä pelkkää puhetta, vaan puhetta ympäröi Raamatun tekstien lukeminen, rukous ja laulettu sana, tosin kokoontumi­sen luonteen mukaisesti vaatimattomammin kuin pääjumalanpalveluksessa. Saarnan liturgisuudessa ei siten ole kysymys liturgiakeskeisyydestä, jonka johdos­ta saarna ja yleensäkin sananjulistus häviäisi jonkin muun tärkeämpänä pidetyn alle. Saarnan liturgisuus merkitsee sitä, että saarna pidetään keskellä seurakunnan rukousta, tunnustusta, ylistystä ja yhteistä ehtoollisen viettoa.

 

Saarnan ja jumalanpalveluksen muiden osien välillä on myös linkkejä. Yhteinen valmistautuminen vaikuttaa siihen, että jumalanpalvelus ja samalla saarna alkaa entistä paremmin kommunikoida jumalanpalvelukseen kokoontuvien ihmisten konkreettisen elämäntilanteen kanssa. Jumalanpalveluksen valmisteluun sisältyvä sisäinen dialogi avautuu myös vuoropuheluksi sen maailman kanssa, jonka keskellä jumalanpalvelukseen kokoontunut seurakunta elää.

 

On tärkeää, että seurakunnalla on mahdollisuus vastata kuulemaansa Jumalan sanaan. Jumalanpalveluksen kaavassa on eräänlaisia dialogipareja: ensimmäinen lukukappale (Vanha testamentti) – vastausmusiikki, toinen lukukap­pale (epistola) – päivän virsi, evankeliumi ja saarna – uskontunnustus. Jumalanpal­veluksen dialogiseen rakenteeseen kuuluu myös seurakunnan aamen, jolla seurakunta vahvistaa rukouksen omakseen ja  luottaa siihen, että rukous tulee kuulluksi. Lutherin mukaan »tuhoisan harhan vallassa elävät ne, jotka eivät rohkene lopettaa rukoustaan sydämen pohjasta lausuttuun kyllä-sanaan, joka osoittaisi heidän luottavansa siihen, että Jumala sen kuulee» (Isä meidän -rukouksen selitys Isossa katekismuksessa).

 

Saarnan liturgisuus on sen suuri mahdollisuus. Se on keskellä seura­kun­nan rukousta, tunnustusta, ylistystä ja yhteisen ehtoollisen viettämistä. Yksinään saarna muuttuisi pelkäksi puheeksi. Keskellä jumalanpalvelusta se on sen sijaan läsnä ole­van Kristuksen puhetta, jonka Pyhä Henki kirkastaa kuulijoille. Seurakunta voi vastata tähän Jumalan puheeseen, tunnustaa uskonsa ja ylistää Jumalan nimeä. Vastaus ulottuu myös arjen jumalanpalvelukseen, jo­hon yhteisesti vietetty Herran päivän kokoontuminen lähettää.

 

Ehtoollisen säännöllinen viettäminen jumalanpalveluksessa ei uhkaa saarnan asemaa. Päinvastoin ju­malanpalveluksen näkeminen messuna tukee elävää julistusta. Tällöin molemmat armonvälineet, sana ja sakramentti, ovat käytössä. Herransa äänen saarnassa kuullut seurakunta ottaa vas­taan Kristuksen ruumiin ja veren siunatussa leivässä ja viinissä. Tämä kokemus virittää halun kuul­la uudelleen Kristuksen ääntä. Ehtoollinen siis tukee saarnan Kristus-keskeisyyttä ja estää sitä muut­tu­­masta yleisuskonnolliseksi puheeksi. Kun seurakunta kokoontuu viettämään ylösnousseen Vapahtajan juhlaa, on katettu sekä sanan että sakramentin juhlapöytä.

 

Saarnan liturgisuudelle on tunnusomaista saarnan ja jumalanpalveluksen musiikin kiinteä kes­kinäi­nen yhteys. Puhuttu ja laulettu sana ovat luterilaisen uskonkäsityksen mukaan lähellä toisiaan. Kun laulusta siirrytään puheeseen tai puheesta lauluun, pysytään koko ajan sanallisen ilmaisun alueella. Kiinteät puheosuudet muuttuvat aivan itsestään musiikiksi, varsinkin kun kyseessä on uskon tun­nus­taminen tai Jumalan ylistäminen. Myös virsilaulu on julistusta, joka nousee enemmän tai vä­hem­­män kiinteästi Raamatun tekstien pohjalta. On luon­nollista, että tämä julistuksen muoto tu­kee saarnan julistusta.

 

Virsilaulun rukousluonne on merkittävä saarnalle. Saarna elää keskellä rukousta. Näin on jo saar­naa valmistettaessa, sitten itse saarnaa pidettäessä ja vielä saarnan jälkeen­kin. Saarnan liturgi­­­­­suus käy ilmeiseksi erityisesti siinä, että saarna on vastausta rukouksiin ja ruko­ukset taas vastausta saar­naan. Saarna elää kaiken jumalan­palvelukseen sisältyvän rukouksen keskellä.

 

Saarna ja uskontunnustus liittyvät läheisesti toisiinsa. Jo itse saarna on uskontunnustusta, se on saarnaajan julkinen uskontunnustus. Samalla saarnaaja kutsuu kuulijoita vastaamaan sanomaan uskon tunnustamisella. Tästä syystä on selvää, että saarnan ja uskon­tunnustuksen tulee olla lähellä toisiaan. Perinteisesti seurakunta on vastannut omalla uskon­tunnustuksellaan saarnassa kuul­tuun Kristus-sanomaan. Tällöin uskontunnustus on saanut eri­tyisesti ylistyksen luonteen. (Perustelut 1997)

 

Kai Vahtola

Suomen ev.lut. kirkon kirkkohallituksen jumalanpalveluselämän ja musiikkitoiminnan yksikön johtaja


Kirkkolaki (KL 5:1, 1. mom.) Evankeliumin julistamista ja sakramenttien jakamista varten kirkossa on pappisvirka, joka saadaan papiksi vihkimisessä. [Pappisvirka (ministerium, prästämbete) saadaan
...
(KJ 2:1) Jumalanpalvelus on kaikille avoin. Jumalanpalvelukset on pidettävä ja kirkolliset toimitukset suoritettava kirkkokäsikirjan mukaisesti.
1. Luterilaisessa saarnakäsityksessä korostuu sanan sakramentaalisuus ja viran ja saarnan yhteys. Samalla luterilaisessa jumalanpalveluskäsityksessä on rakkauden kautta avautuvaa vapautta. Miten näitä...
Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors