SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Teemu Sippo SCJ: Saarnan teologia ja käytäntö katolisessa perinteessä

Pyhän Marian kirkkko, Helsinki

Tässä esityksessäni haluaisin valottaa saarnan teologiaa ja käytäntöä katolisessa perinteessä lähinnä kolmen lähteen pohjalta, jotka ovat Paavi Paavali VI:n Kehotuskirjoitus „Evankelioiminen tämän päivän maailmassa“ vuodelta 1975, katolinen kirkkolaki Codex Iuris Canonici sekä eräs Trierin hiippakunnan julkaisu, joka tarjoaa impulsseja ”terveen jumalanpalveluksen vietolle”, vuodelta 1986.

 

Jeesus Kristus ja julistus 

 

”Herran Henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille.” (Lk. 4: 18) Tällä Jeesuksen sanalla paavi lähtee liikkeelle kehotuskirjoituksessaan. Jeesus  sanoo: ”Minun tulee julistaa Jumalan valtakunnan evankeliumia. Sitä varten minut on lähetetty.” (Lk. 4: 43) Paavi kirjoittaa: ”Jeesus itse oli Jumalan ilosanoma, ensimmäinen ja kaikkein merkittävin ilosanoman julistaja äärimmilleen saakka: hän teki työnsä täydellisesti maallisen elämänsä uhraten… 

 

Kristus, ilosanoman julistaja, julistaa ennen muuta sitä Jumalan valtakuntaa, joka on niin tärkeä, että sen vuoksi kannattaa luopua kaikesta muusta… Hänen ilosanomansa julistuksen ydin oli pelastus, suuri Jumalan lahja, joka vapauttaa ihmisen kaikesta, mikä häntä painaa, mutta ennen kaikkea synnistä ja pahasta. Se on iloa siitä, että ihminen tuntee Jumalan ja Jumala tuntee hänet, ja siitä, että saamme nähdä hänet ja olla hänen omansa. Tämä kaikki alkoi jo Kristuksen elinaikana ja saavutettiin lopullisesti hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta, mutta sitä on historian aikana kärsivällisesti jatkettava, niin että se toteutuisi täydellisesti Kristuksen tullessa.”

 

Evankeliumin julistaminen kirkon tehtävänä

 

Juuri tästä Jeesuksen omasta julistustoiminnasta, hänen persoonastaan ja pelastustyöstään johtuu se, että kirkonkin tulee julistaa evankeliumia. Paavali VI sanoo: ”Ne jotka vilpittömästi ottavat vastaa ilosanoman… muodostavat yhteisön, joka puolestaan evankelioi. Se tehtävä, joka annettiin niille kahdelletoista: ’Menkää ja julistakaa evankeliumia’, koskee, vaikka eri tavoin, kaikkia kristittyjä…Kirkko tietää, että tämä on sen tehtävä. Se tietää hyvin, että Kristuksen sanat: ’Minun tulee julistaa Jumalan valtakunnan evankeliumia.’ (Lk. 4: 43) tarkoittavat myös sitä. 

 

Paavalin kanssa se sanoo lisäksi: ’Siitä, että julistan evankeliumia, ei minulla ole kerskaamista; minun täytyy se tehdä. Voi minua, ellen evankeliumia julista!’” Piispaninsynodi vuodelta 1974, jonka pohjalta paavi on kirjoituksensa laatinut sanoo: ”Vakuutamme uudestaan, että Kirkon varsinainen tehtävä on julistaa ilosanomaa kaikille ihmisille.” Kymmenen vuotta aikaisemmin Vatikaanin II konsiili oli painottanut evankeliumin julistamista ja pitänyt sitä mm. piispojen ensisijaisena tehtävänä. (vrt. CD art. 12)

 

Saarna evankeliumin julistamisen välttämätön keino

 

Evankeliumin julistamisen tapoja on monia. Varsinkin oman elämän ja toiminnan antama todistus on välttämätön. Esim. Äiti Teresa ei niinkään julistanut sanoin kuin oman elämänsä esimerkillä. Paavi sanoo: ”Nykyajan ihminen kuuntelee mieluummin todistajia kuin oppineita ja jos hän kuuntelee oppineita, niin sen vuoksi, että he ovat todistajia… Maailman evankelioimistyön kannalta on siis tärkeää, miten Kirkko käyttäytyy ja elää. Elämän on todistettava uskollisuudesta Herraa Jeesusta kohtaan, köyhyydestä, sisäisestä ja ulkonaisesta vapaudesta; sanalla sanottuna pyhyydestä.”

 

Mutta sitten toisaalta on välttämätöntä julistaa myös sanoin. Paavi painottaa, että nykyäänkin pätee Paavalin sana Roomalaiskirjeestä (Room. 10: 14, 17): ”Kuinka he voivat uskoa siihen, jota eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa?…Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” Yhä nykyäänkin kuultu sana johdattaa uskoon.

 

Saarna eukaristian vietossa

 

Tuo julistus on rajattoman monimuotoista. On lukemattomia tilanteita ja tapoja, joissa ja miten voidaan julistaa evankeliumia, mutta erityisen tärkeää se on eukaristian vieton yhteydessä. Paavi sanoo: ”Julistus, joka ihan erikoisesti niveltyy eukaristian viettoon – josta se saa lisää voimaa – on evankelioimistyön tärkein muoto, varsinkin jos se ilmaisee saarnaajan omaa uskoa ja rakkautta. Kuulijan täytyy odottaa ja saada saarnalta paljon, jotta uskovien kokoontunut seurakunta olisi pääsiäisajan kirkko, joka viettää keskellään läsnäolevan Herran juhlaa.”

Ja sitten Paavali VI kiteyttää muutamalla sanalla sen minkälainen saarnan tulee olla: ”Saarnan on oltava yksinkertainen, selvä, suora, ihmisiin kohdistuva, evankeliumin opetuksiin syvälle juurtunut ja Kirkon opetusviralle uskollinen. Sen erikoisluonteesta johtuu, että sen on oltava terveen apostolisen innon sävyttämä, toivon täyttämä, uskoa vahvistava, rauhaa ja yhteyttä luova.”

 

Ja sitten paavi tekee tärkeän huomion: ”Monet seurakunnat ja muut yhteisöt elävät ja vahvistuvat suuri siksi, että niiden joka sunnuntaiseen saarnaan sisältyvät nämä ainekset.”

 

Sitä saarnaa, joka pidetään eukaristian vieton yhteydessä nimitetään usein homiliaksi. Sana perustuu kreikan ”omilein”-verbiin, luottamukselliseen puhumiseen. Homilia on ”puhuttelu”, jumalanpalveluspuhe, jossa erityisesti selitetään pyhiä kirjoituksia. Alttarimissalen johdannossa sanotaan, nojautuen Vatikaanin II konsiilin säädökseen s. 25: ”Homilia on liturgian olennainen osa ja sitä suositellaan lämpimästi, sillä se on tarpeen vahvistamaan kristillistä elämää. 

 

Sen tulisi selittää joitakin puolia Raamatun lukukappaleiden sisällöstä tai messun pysyvistä osista tai päivän messun teksteistä ottaen huomioon joko messussa vietettävän salaisuuden tai kuulijoiden erityiset tarpeet. Saarna on pidettävä sunnuntaisin ja säädettyinä juhlapäivinä kaikissa messuissa, joissa uskovia on mukana, eikä sitä voi jättää pitämättä muuten kuin vakavasta syystä. Muina päivinä saarna (homilia) on suositeltava, etenkin adventin, paaston ja pääsiäisajan arkipäivinä sekä muissakin juhlissa ja tilaisuuksissa, jolloin uskovat kokoontuvat tavallista lukuisammin kirkkoon. Yleensä selebrantti itse pitää saarnan.”

 

Kuka saa saarnata?

 

Kuka sitten saa saarnata katolisessa kirkossa? Tähän kysymykseen lähinnä kirkkolaki antaa vastauksen. Oikeutetut Jumalan sanan julistajat kokonaiskirkolle ovat paavi ja piispojen kollegio (c.756 § 1; LG art. 23, 25; CD art. 3) ja osakirkoille piispat, joiden apuna ovat papit ja diakonit (c.757; LG art. 20; PO art. 7).

 

Piispoilla on kaikkialla oikeus julistaa Jumalan sanaa, koska heille piispaksi vihkimisessä annetaan opetustehtävä. Piispat ovat Vatikaanin II konsiilin mukaan ”Kristuksen arvovallan saaneita opettajia” (LG art. 25). Piispojen tulee myös usein saarnata hiippakunnassaan.

 

Papit ovat ordinaationsa nojalla vihitty sananjulistukseen (LG art. 28). Diakonit taas konsiilin mukaan ”palvelevat Jumalan kansaa avustamalla liturgian, sanan ja rakkauden tehtävissä”. Diakoneilla saarnatehtävä ei ole ensimmäisellä sijalla. Papit ja diakonit eivät siis tarvitse mitään erityisvaltuutusta saarnaamiseen, he ovat saanet sen vihkimyksessään. Kuitenkin he voivat toimia vain yhteistyössä piispansa kanssa, joka koordinoi hiippakunnassaan saarnaamistehtävää ja jolla on oikeus myös asettaa sille normeja. Hän voi myös rajoittaa saarnaamisvaltuutta tai peruuttaa sen, joskin viimeksi mainitulle toimenpiteelle on oltava painavat perusteet.

 

Entä sitten maallikot? Maallikot voivat kasteessa saamansa Kristuksen kolminaisen viran perusteella (Kuningas, pappi, profeetta) saada kirkollisen valtuuden sananjulistamiseen (LG art. 33; AA art. 6, 24). He saavat saarnavaltuuden piispan toimeksiannosta. Sananjulistus pysyy kuitenkin virkaan vihittyjen keskeisenä tehtävänä. Sitä eivät maallikot voi korvata, vaan pikemmin täydentää sitä. Maallikon saarna sitä paitsi kirkkorakennuksessa pysyy poikkeustapauksena, kun se erityisissä olosuhteissa ja tapauksissa on suositeltava ja välttämätön.

 

Toinen rajoitus koskee homiliaa eukaristian vietossa. Saarnaoikeus siinä on varattu vain papeille ja diakoneille (c. 767 § 1). Teologisesti tätä perustellaan juuri sananjulistuksen ja eukaristian ykseydellä: homilia on osa liturgiaa (SC art. 52), jota pappi hoitaa virkansa perusteella.

 

Käytännössä on tästä myös poikkeuksia eri puolilla maailmaa. Kuitenkin viralliset ohjeet ja määräykset kieltävät sen.

 

Mitä tulee muiden kuin katolisten saarnaajien mahdollisuuteen saarnata eukaristian vietossa tai katolisen papin lupaa saarnata toisen kristillisen kirkon pääjumalanpalveluksessa sanotaan vuodelta 1967 peräisin olevassa Kristittyjen ykseyden edistämisen sihteeristön antamissa ”Ekumenian ohjeissa” nr.:ssa 56: ”Erossa olevan veljen (t.s. ei-katolisen kristityn) ei voida sallia esiintyä Raamatun lukijana tai saarnaajana pyhää eukaristiaa vietettäessä; sama pitää paikkansa katolilaiseen nähden erossa olevien kristittyjen pitäessä ehtoollisjumalanpalvelusta tai heillä pääjumalanpalveluksena olevaa Sanan jumalanpalvelusta. Muissa toimituksissa, liturgisissakin, voidaan paikallisen piispan ja vastaavan kirkkokunnan suostumuksella suorittaa tiettyjä tehtäviä”.

 

Tämä sääntö on yhä voimassa, paitsi raamatun lukijan osalta. Raamatun lukukappaleen lukemiseen voi ei-katolilainen saada luvan messun vietossa.

 

Toisaalta tunnen myös tapauksia, joissa katolinen pappi on saarnannut luterilaisessa messussa ja luterilainen pappi katolisessa messussa, vaikka ohjeet sen kieltävätkin.

 

Käytännön virikkeitä saarnalle

 

Lopuksi joitakin saarnaan liittyviä käytännön virikkeitä. Kirjahyllyssäni on Trierin hiippakunnan julkaisema kirjanen vuodelta 1986, jossa annetaan ohjeita hyvän jumalanpalveluksen viettämiselle. Saarnaamiselle annetaan siinä kymmenen hyvää neuvoa:

  1. Saarna on ennen muuta puhuttelua, joka suuntautuu kuulijoiden mukaan. Saarna ei saa olla kuin kirjan lukemista vaan ihmisen puhetta toiselle ihmiselle.
  2. Saarnaajalle on siksi tärkeää ennen saarnaa ja saarnan jälkeen tuntea kuulijoiden reaktioita, jotta hänen sanansa osuisivat heidän konkreettiseen elämäänsä, ennen muuta heidän perhe-elämäänsä.
  3. Missä tämä edellytys on olemassa, siellä on saarnaaminen voi ranskalaisen dominikaanipapin Lacordairen (1802-1861) määritelmän mukaan olla ”keskustelua kuulijoiden kanssa, kuin keskusteli yhden ainoan rakastetun olennon kanssa”. Paavi Johannes Paavali I:n sanan mukaan: ”Jumalan säätämän mukaan, ihminen voi tehdä toiselle hyvää vain silloin, kun hän tahtoo toiselle hyvää; kun hän pitää toisesta.”
  4. Aristolesin mukaan alku on enemmän kuin puolet. Saarnan tulee ikään kuin noutaa aluksi ihmiset sieltä missä he ovat. Kuulijalla tulisi olla tunne: Nyt joku puhuu minulle, minun on syytä kuunnella häntä.
  5. Saarnaajan tulee Jeesuksen esikuvan mukaan puhua enemmän kuvin ja vertauksin  kuin käsittein. Michael Sailer- piispa ja teologi sanoo: ”Kaikki abstraktit sanat ovat kansalle kuin uhkaavat ukkospilvet, ilman että niistä tulee yhtään vapauttavaa salamaa.”
  6. Saarnan on Kristuksen nimessä julistettava vapahduksen sanomaa. Se on ennen muuta ilosanoma indikatiivissa ”te olette vapahdettuja”, josta kasvaa imperatiivi ”teidän tulee elää myös vapahdettuina”. Saarna sanoo mitä ihmisten tulee tehdä, mutta se ei moralisoi.
  7. Saarnalla on kaksinainen tehtävä sekä ravistella, että vahvistaa, eikä kumpaakaan saa laiminlyödä. Kun saarnaaja ravistelee, on voitava tuntea, että hän itsekin on Jumalan sanan alla. ”Kauhistuneena kauhistutan teitä.” (Augustinus) Ja missä saarnaaja vahvistaa, on voitava tuntea, että hän itsekin tietää saavansa vahvistuksen häneltä ”jonka koulussa me kaikki olemme oppilaita” (Augustinus).
  8. Homiliassa raamatunteksteistä eukaristian vieton sananjumalanpalveluksessa on muistettava, ettei katsota ainoastaan taaksepäin lukukappaleisiin, vaan myös eteenpäin eukaristianviettoon ja johdatetaan siihen. Tässä on saarnan mystagoginen tehtävä. Erityisen tärkeä on lyhyt meditaatio evankeliumin jälkeen arkimessuissa, kun melkein kaikki osanottajat menevät ehtoolliselle. Tässä voitaisiin muistaa Antiokian Pisidian synagogan esimiesten sanaa: Veljet, jos haluatte lausua seurakunnalle joitakin kehotuksen sanoja, niin puhukaa.” (Apt. 13: 15)
  9. Messukirjan johdannon mukaan voidaan samanarvoisesti kuin homiliassa raamatunluvuista selittää liturgisia tekstejä. Tässä voidaan nähdä uusi mahdollisuus palvella uskovien eukaristista hartautta.
  10. Pelastussanoman julistajan tehtävä ei ole ”suoritus” tavallisessa mielessä. Sitä voidaan toteuttaa vain Hengen voimassa, jota Henkeä saarnaajan yhä uudelleen tulee pyytää kuulijoilleen ja itselleen. Viisauden kirjan sana: ”Hänen varassaan me kaikki olemme, me ja meidän sanamme (sermones)” (Viis. 7: 16), oli Augustinuksen saarnojen lempiaiheena.

Lähteet: ”Evankelioiminen tämän päivän maailmassa” Kat. tiedotuskeskus, 1978;

„Messukirja“, Pieksämäki 1999; „Handbuch des katholischen Kirchenrechts“, Regensburg 1983; „Ekumenian ohjeita“, Helsinki 1969; „Anstösse zu einer ”gesunden” Feier des Gottesdienstes”, Trier, 1986

 

Teemu Sippo SCJ, Pyhän Marian seurakunnan kappalainen, Helsinki


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors