SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Moderni ja postmoderni ateismi ja kristinusko, Matti Amnell

Matti Amnell

Ensimmäisenä luennointivuoron sai luterilainen pastori sekä teologian ja filosofian tohtori Matti Amnell, joka on väitöskirjoissaan käsitellyt postmodernismia uskonnon alalla. Amnell kuvasi länsimaisen kulttuurin modernismin, postmodernismin ja kristinuskon välisenä kolmiodraamana. Amnellin mukaan modernismi syntyi Descartes’n hämmennyksestä kristittyjen välisestä sodankäynnistä, joka johti hänet etsimään horjumatonta perustaa tiedolle, jota ei tarvinnut perustella.

 

Perustaksi tuli ajattelevan yksilön olemassaolo, jonka myötä olemassaolon painopiste siirtyi Jumalasta ihmiseen. Tätä seurasi Newtonin painovoimalaki, jonka myötä ihminen tavoitti järjellään luonnonlait. Valistus johti Englannissa deismiin ja Saksassa Immanuel Kantin puhtaan järjen filosofiaan. Nämä hyväksyivät uskontoon moraalin, mutta karsivat siinä nähdyt turhat piirteet kuten ihmeet, kolminaisuusopin ja inkarnaation.  Lopputuloksena oli ’suutarin joulukuusi – oksat lähtivät, mutta jäipähän sentään tähti’. Ranskassa moderniprojekti johti ääri-ilmiönä vallankumouksessa syntyneeseen järjenkulttiin ja väkivaltaiseen pappisvastaisuuteen.

 

Nämä kolme modernismin muotoa ovat läsnä myös nykyisessä keskustelussa, josta Amnellin antamat elävät esimerkit todistivat. Amnell myös analysoi modernismia kristinuskon kannalta siten, että nykyihminen on täysin kiinnittynyt tieteen tuloksiin, joiden tuomasta hyvästä elämästä hän saa olla kiitollinen. Kristinuskon ja modernismin yhtymäkohdan tarjoaa positiivinen suhde todellisuuteen ja totuuteen, joiden olemassaolon molemmat hyväksyvät. Tosiasioiden edessä tulee olla nöyrä ja muuttaa näkemyksiä niiden mukaan.

 

Modernismin kilpi alkoi kuitenkin murtua 1900-luvulla maailmansotien seurauksesta, kun tiede kehittyi sellaiselle tasolle, että ihmisen oli mahdollista tuhota kaiken tuntemansa elämän. Modernismin kritiikille antoivat pontta myös sen mallioppilaiden Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan epäinhimilliset diktatuurit, joissa järjellä saatettiin perustella aivan kaikki. Postmodernismin syntyyn johti kahden Frankfurtin koulukunnan juutalaisen filosofin Max Horkheimerin ja Theodor Adornon pakeneminen Saksasta Amerikkaan ja valistuksen dialektiikan kehittäminen. Postmodernismin tehtävänä on juuri modernismin kritiikki. Postmodernismin mukaan modernismi kääntyy aina hirmuvallaksi ja päätyy sortamaan naisia, toisia etnisyyksiä ja seksuaalisia vähemmistöjä.  Sen syntilistaan voidaan lisätä myös luonnonkatastrofit ja ilmastonmuutos.

 

Postmodernismin perusajatuksena on, että tiede ei edisty, vaan kääntyy tuhovoimaksi. Siinä missä kristinuskon mukaan perimmäinen totuus tulee ilmoituksesta ja modernismin mukaan tieteessä, kieltää postmodernismi universaalin totuuden ja hyväksyy totuuden vain paikallisena yksimielisyytenä. Tarkastelun keskiöön nousee kieli. Esimerkiksi sveitsiläisen Ferdinand de Saussuren mukaan kielen tärkein merkitys on eroissa, koska vain se tapa, jolla sanat eroavat toisistaan tekee niistä mielekkäitä. Merkitys syntyy juuri näistä eroista. Sen sijaan kielen sanoilla ei ole luonnollista suhdetta kuvaamaansa kohteeseen.

 

Näistä periaatteista syntyy postmoderni maailmanselitysmalli, josta käy parhaaksi esimerkiksi Jacques Derridan uudissanakäsite différance, joka kuvaa kaikkia niitä eroja, jotka tekevät maailmasta merkityksellisen. Viime kädessä tämä tekee kunkin asian olemuksesta lopullisesti määrittelemättömän, sen ympäristön jälkien kasan. Näin käy myös ihmiselle ja Jumalalle, jotka ovat vain ympäristönsä luomusta. Jäljelle ei myöskään jää minkäänlaista ydintä tai keskustaa, jonka Derrida näkee vain kaiken keskustelun pysäyttäjänä. Tässä mielessä ateistilla ja uskovaisella ei lopulta ole eroa.

 

Toinen postmoderni filosofi Mark C. Taylor kuvaa tätä puolestaan siten, että Jumala on kuollut, koska emme pysty uskomaan häneen; ihminen on kuollut, koska ei ole mitään pysyvää ydintä; historia on kuollut, koska sillä ei ole mitään suuntaa ja kuolleita ovat myös ideologiat ja kirjat, koska kieli ja kirja luovat maailman, jonka sisällä me olemme. Postmodernismille kieli onkin vankila. Ero kristinuskoon on huikea, koska sille kieli on työväline. Postmodernismi puolestaan kieltää kaiken ilmoituksen, koska sen mukaan ajatus kielen vankilan ulkopuolelta tulevasta sanomasta on perusteissaan mahdoton.

 

Amnell näkee kristinuskon tehtäväksi toimia modernismin ja postmodernismin kentässä ja ottaa kaiken sen, mikä on hyvää ja vastaavasti torjua kaiken pahan. Kristinusko voi liittoutua modernismin kanssa totuuden ja tiedon etsinnässä ja postmodernismin kanssa tieteisuskon torjumisessa ja kamppailussa syrjittyjen ja sorrettujen parhaaksi. Kristinuskon tulee etsiä kolmatta tietä modernismin ja postmodernismin välissä ja miettiä mitä ihmisen elämässä tarkoittaa se, että Jeesus on tie, totuus ja elämä.

 

Tämä näkökulma tarkentui esitelmää seuranneessa yleisökeskustelussa, jossa Amnell vastasi kristinuskon ja modernismin eroavan toisistaan käsityksessään tieteellisen metodin rajoista. Keskusteluun nousivat myös postmodernismin esiin tuomat erilaiset jumalakuvat, joiden osalta Amnell korosti SEN:n piirissä tapahtuvan ymmärtämisen edistävän yhteistyötä eri tavoin uskovien välillä.


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors           Puh / Tfn +358 40 1425 190