SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Tieteellinen maailmankuva, Kari Enqvistin alustus

 

Kun puhutaan tieteestä ja uskosta, on tärkeä ensin selvittää, mistä puhutaan. Ensimmäinen kysymys on: mitä tarkoittaa tiede? Kun puhun tieteestä, tarkoitan tässä nyt luonnontieteitä, jotka tunne parhaiten, mutta paljon siitä, mitä sanon, pätee myös muihin tieteisiin.

 

Itse asiassa monilla ihmisillä on harhainen tai vääristynyt kuva tieteestä, jota tieteentekijän on vaikea tunnistaa. Usein sananvalinnat ovat outoja – sanotaan esimerkiksi, ettei jokin seikka oli tieteellisesti todistettu ikään kuin tiede perustuisi jonkinlaiseen matemaattiseen päättelyyn, tai samaistetaan tiede ja tieto.

 

Tiede ei ole kaiken tietomme summa. Tiede on metodi, tapa saada tietoa. Siihen ei liity mitään mystistä: se on arkiajattelua ja tavallista havainnointia mutta äärimmilleen hiottuna. Havaintotarkkuuden lisäämiseksi ja virheiden välttämiseksi se käyttää apunaan laitteita. Välttääkseen arkipuheen epäselvyyksiä ja monimielisyyksiä tiede pyrkii hyödyntämään matematiikkaa, joka on aina yksikäsitteistä.

 

Tämän teemme, koska käytännön kokemus on osoittanut, että se on ylivoimaisesti paras ja varmin tapa saada tietoa. Kännykät ja kuulennot, käsitys aineen olemuksesta tai vaikkapa sähkö ovat asioita, joissa sisäisellä ilmoituksella, syvällä vakaumuksella tai abstraktilla filosofoinnilla ei ole ollut osaa eikä arpaa.

 

Mitään loogista pakkoa empiirisen tieteen ylivertaisuuteen ei ole. Jumalallinen ilmoitus, joka kaikuisi sisäisenä äänenä, voisi periaatteessa olla luotettavampi tapa. Näinhän itse asiassa vielä keskiajalla uskottiin. Valistusajan filosofi John Locke, joka itse vielä uskoi jumalalliseen ilmoitukseen, oivalsi kuitenkin, että siinäkin tapauksessa viime kädessä järki sanelee sen, uskommeko ilmoituksen aitouteen vai emme. Kuka tietää: ilmoitushan voi tulla Saatanalta.

 

Tiede ei ole siis sama asia kuin tieto. Se käy ilmi jo arkipuheesta: me sanomme, että tiedettä tehdään. Tiedemiehet tekevät tiedettä, eivät tietoa. Tiede on tekemisen väline, eikä sellaisena ole teistinen tai deistinen sen paremmin kuin ateistinenkaan.

 

Mutta tiede on uskonnotonta. Se on metodi, joka ei piittaa Jumalan olemassaolosta. Tämä ei johdu siitä, että tiede jotenkin pyrkisi väistämään uskonnollisia kysymyksiä. Tieteen objekteilla ei ole mitään rajoituksia.  Sen kohteena on kaikki mitä on olemassa, kaikki julkinen tieto, minkä hiottu arkijärki voi saavuttaa. Mikään ei ole sille vierasta eikä mikään ole sille pyhää.

 

Uskonto kuitenkin rajaa itse itsensä tieteen ulkopuolelle. Uskonnollisilla lauseilla on usein kokemuslauseen muoto, ja tämä hämää meitä kuvittelemaan, että ne todella kertovat jotakin empiirisestä todellisuudesta. Lause ”Jumala on olemassa” on samanmuotoinen kuin vaikkapa lause ”Planeetta Mars on olemassa”. Jälkimmäinen on aito kokemuslause, sillä voin tarkkaan kertoa, miten se on falsifioitavissa. Kukaan ei osaa sanoa, mitkä havaintoseikat voivat osoittaa, ettei Jumalaa ole olemassa.

 

Niinpä lause ”Jumala on olemassa” on eräänlainen mantra. Se on huudahdus, oman uskonnollisen uskon vahvistus, tapa osoittaa tunnetilaa, joka on vaikeasti artikuloitavissa. Mutta se ei ole kokemuslause eikä siksi ole sisältönsä puolesta tieteen kohteena. Se on kuin buddhalaisten ”OM”, jonka merkitystä ei edes wikipedia tiedä, mutta jolla varmastikin on lausujalleen syvä uskonnollinen merkitys.

 

Tämän vuoksi tieteen ja uskon välille ei voi syntyä mitään vuoropuhelua.

 

Vaikka Esko Valtaojalle tähän viittaava otsikko on annetukin, en usko, että hän tulee puhumaan uskonnollisista mahdollisuuksista poistaa alkuräjähdyksen mikroaaltosäteilyä mittaavan Planck-luotaimen signaalikohinaa.

 

Mitä sitten tarkoittaa tieteellinen maailmankuva? Sillä ei tarkoiteta tiedettä, menetelmää tiedon hankkimiseksi. Sillä ei tarkoiteta tieteen keinoin hankitun tiedon kokoelmaa. Se toki nojaa tieteelliseen tietoon, mutta maailmankuvaksi sen tekee vasta uskomusten joukko, jolle se on pystytetty.

 

Tieteellinen maailmankuva ei ole jotakin, joka on osoitettu oikeaksi. Se on pikemmin hahmotelma mahdolliseksi todellisuudeksi.

 

Myös uskonnollisen ihmisen maailmankuva voi olla tieteellinen. Uskonnollinen usko ja tieteellinen maailmankuva eivät välttämättä ole toistensa vastapooleja, vaikka historiallisesti tietty jännite on ollut olemassa. Ja on vielä tänäkin päivänä, varsinkin fundamentalistiuskovaisten keskuudessa.

 

Määrittelenpä tässä, missä merkityksessä itse käytän sanaparia ”uskonnollinen fundamentalisti”: kyseessä on henkilö, joka uskoo Raamatun, Koraanin tai jonkin pyhäksi julistetun tekstin antavan tietoa luonnontieteellisestä todellisuudesta. Heidän käsityksensä havaittavan todellisuuden luonteesta sisältää elementtejä, jotka ovat puhtaasti uskonnollisia. Fundamentalisti uskoo, että tieteen keinoin voimme löytää luonnosta evidenssiä jumalasta; että Jumala ikään kuin paistaa havaintojen lävitse.

 

Kyseessä on puhdas demagogia jos ei kerrota, mikä evidenssi voisi osoittaa, ettei Jumalaa ole. Niin kuin ei koskaan kerrota eikä voidakaan kertoa, sillä uskonnolliset uskomukset eivät ole tieteellisiä.

 

Kyseessä ei ole täysin marginaalinen ryhmittymä. Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan Suomessa fundamentalisteja on itse asiassa suhteellisesti huomattavasti enemmän kuin muissa pohjoismaissa.

 

Tieteellinen maailmankuva tunnustaa, että tietomme maailmasta on epätäydellistä mutta ikään kuin ekstrapoloi todellisuuden nykyisen tietomme perusteella.

 

Emme esimerkiksi tiedä, onko maailmankaikkeudessa maapallon ulkopuolista elämää, mutta sen perusteella, mitä tiedämme maailmankaikkeudesta ja elämästä, voimme uskoa, että elämää löytyy muualtakin. Kyseessä on uskomus, joka perustuu tieteelliseen tietoon mutta ei ole ainakaan tällä hetkellä tieteellinen tosiseikka.

 

Otan toisen esimerkin. Emme tiedä, miten tietoinen elämys ihmismielessä täsmälleen ottaen syntyy mutta tiedämme, että aine on ajatusten istuin. Meillä ei ole muistoja, mielipiteitä tai ylipäätään ajatuksia ilman, että aivojen hermosolujen synapseissa tapahtuu molekulaarisia muutoksia. Meillä ei olisi uskonnollisia ajatuksia ilman molekyylien valtakunnassa tapahtuvaa toimintaa. Tämä on tieteellinen tosiseikka; se on tietoa, joka hyvin suurella todennäköisyydellä on totta.

 

En ymmärrä, miksi tämä ajatus tuntuu monesta jotenkin vastenmieliseltä. Yhtä turhaa olisi kapinoida sitä vastaan, että vetyatomin sidosenergia on 13.6 eV.

 

Ehkä olisi hyvä, että kuin AA-kerhon kokouksessa jokainen täälläkin mielessään aluksi tunnustaisi tämän totuuden: uskonnolliset uskomukset ovat molekyylien muodostamia konfiguraatioita aivoissa. Tietoisen elämyksen maailmassa ne ovat toki paljon muuta, mutta ne ovat myös molekyylien tapoja järjestäytyä.

 

Uskonnolliset uskomukset ovat molekyylien muodostamia konfiguraatioita aivoissa. Tämä on eräänlainen postapostolinen uskontunnustus.

 

Jos sitten esitän, kuten moni muukin on esittänyt, että uskonnollinen usko on eräänlainen meemi, kyseessä on tieteelliseen maailmankuvaan kuuluva uskomus. Se on eräs tapa ymmärtää, miksi uskonnolliset uskomukset kokemuksen valossa tuntuvat siirtyvän niin helposti mielestä toiseen ja miksi ne ovat myös tavattoman pysyviä.

 

Mutta meemikuva itsessään on täysin arvovapaa. Se ei ota kantaa uskonnollisen uskon hyvyyteen tai huonouteen, ei jumalan olemassaoloon tai perisyntiin. Myös uskonnollinen henkilö voisi hyvin allekirjoittaa tällaisen uskomuksen. Hän voisi jopa ottaa sen osoituksena jumalan luomistyöstä; että tämä on järjestänyt asiat niin taitavasti, että uskonnollisella uskolla on luontainen fysiologinen kasvumalja.

 

Monia muitakin uskomuksia voi luonnollisesti pitää meemeinä. Poliittisia ideologioita, esteettisiä käsityksiä, jopa uskonnottomuutta. Tämä on tietenkin itsestään selvää.

 

Tulevaisuus näyttää, miten hyödyllinen tai oikeaan osuva meemin käsite on. Tieteellisen maailmankuvan kannalta sen kohtalo on paljolti yhdentekevä, sillä tieteellinen maailmankuva ei perustu mihinkään perusdogmiin vaan on jatkuvassa muutoksen tilassa.

 

Kun kosmologit kymmenkunta vuotta sitten osoittivat, että maailmankaikkeuden suurin energiakomponentti on tyhjiön täyttävä pimeää energia, tieteellinen maailmankuva absorboi tiedon mukisematta.

 

Jos tulevaisuudessa käy ilmi, että pimeä energia onkin vain näköharha, todellisuuden katsomista vääränväristen silmälasien läpi, tämäkin käy tieteelliselle maailmankuvalle. Se olettaa ainoastaan, että kaikilla luonnollisilla seikoilla on jokin luonnollinen alkuperä.

 

Tieteellinen maailmankuva istuu luontevasti uskonnottomuuteen.

 

Uskonnottomuudella tarkoitan tunne-elämyksen puutetta, Kun joku sanoo ”OM”, uskonnottoman mieli ei vavahda eikä hormonaalinen toiminta kiihdy. Kun joku sanoo ”Jumala on olemassa” tai ”Kristus on ylösnoussut”, uskonnottoman mieli ei vavahtele eikä hormonaalisessa toiminnassa tapahdu sanottavaa reaktiota.

 

Ateisti ja uskonnoton eivät ole synonyymejä, vaikka toki päällekkäisyyttä esiintyy. Suurin ero on ehkä se, että ainakin joillekin ateisteille lauseella ”Jumala on olemassa” on jokin mieli. He pyrkivät osoittamaan uskonnollista uskoa sisäisesti ristiriitaiseksi tai jopa tieteellisen todistusaineiston vastaiseksi. Omassa katsannossani tällainen aktiviteetti ei ole kiinnostavaa tai hyödyllistä.

 

Ehkä ateismiin voi liittää usein yhteiskunnallisen aktiviteetin. Ateisti vastustaa uskonnon ja organisoituneen uskonnon – eli meidän tapauksessamme pääasiassa evankelisluterilaisen kirkon – yhteiskunnallista valtaa. Kysymys uskonnon yhteiskunnallisesta asemasta ja vaikutuksesta on kokonaan oma lukunsa, enkä aio nyt puuttua siihen millään tavalla. Vaikka olenkin ihmetellyt esimerkiksi lapsikasteen moraalipohjaa, en tunne suurta intohimoa näihin yhteiskunnallisiin aspekteihin.

 

Olen enemmän kiinnostunut siitä, miten voimme ymmärtää ihmisten uskomuksia. Mitä tapahtuu ihmisen pään sisällä? Ja huomautanpa tässä, että tietysti ihminen on osa yhteiskuntaa ja yhteiskunta vaikuttaa hänen ajatteluunsa; tämä on triviaalia. Vaikutus ei kuitenkaan tapahdu millään käsittämättömällä astraalitasolla vaan viime kädessä realisoituu aivoissa (ja kenties kehossa) molekylaarisina muutoksina.

 

Tämä koskee kaikkia mielipiteitämme, olivatpa ne uskonnollisia tai uskonnottomia.

 

Uskonnottomuus ei tarkoita sitä, ettei uskoisi mihinkään. Kaikilla ihmisillä on uskomuksia. Uskonnottomalla ihmisellä ei vain ole uskonnollisia uskomuksia.

 

Uskon esimerkiksi, että australialaisten viinien hinta-laatu-suhde on parempi kuin ranskalaisten. Tämä on uskomus, jota tiede tuskin voi todistaa. Se ei kuitenkaan ole vakaumuksena erityisen syvä eikä herätä minussa voimakasta tunne-elämystä. Voi hyvin olla, että muutaman vuoden kuluttua ajattelen toisin, varsinkin jos Ranskan viinintuottajien kattojärjestö voitelisi minua sopivalla tavalla.

 

Tieteelliseen maailmankuvaan tämä uskomus istuu sillä tavoin, että uskon, että se johtuu aivojeni ja myös kehoni sähkökemiallisesta toiminnasta.

 

Miten sitten tunnistamme uskonnolliset uskomukset? En usko, että mitään yleispätevää algoritmia on olemassa. Kyse on paljolti kulttuuriperinteestä ja yhteiskunnallisista käytännöistä. Niinpä uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen mukaan meille suomalaisille luterilaiset käytännöt ikään kuin piirtävät uskonnon prototyypin. Se on mittatikku, jota vasten muut uskonnot tunnistetaan uskonnoiksi.

 

Pyysiäinen kirjoittaa: ”Sen jälkeen on loputtomiin laajeneva kehä enemmän tai vähemmän uskontoa muistuttavia ilmiöitä. Missään ei tule vastaan mitään selkeää uskonnon ja ei-uskonnon rajaa, vaan ainoastaan ilmiöitä, jotka yhtäältä vaikuttavat uskonnollisilta, toisaalta eivät”

 

Uskonnollisilla uskomuksilla ei ole selväpiirteistä ydintä. Uskonto ei ole rationaalinen oppirakennelma. Uskonto on kaikkea sitä, mitä sen nimissä tehdään.

 

Uskon vakaasti, että tiede on paras keino hankkia tietoa, mutta voin kuvitella luopuvani tästäkin uskomuksesta jos todistusaineisto voimakkaalla tavalla muuta osoittaa – vaikkapa että jumalallisen ilmoituksen avulla todella saadaan tarkempaa tietoa.

 

Fysiikan tarkin teoria on nimeltään kvanttielektrodynamiikka, joka kuvailee valon ja aineen välistä vuorovaikutusta. Sen ennustukset pitävät paikkansa huikealla tarkkuudella. Kvanttielektrodynamiikka esimerkiksi ennustaa myonin anomaalisen magneettisen momentin oikein kymmenenteen desimaaliin saakka. Se ennustaisi vieläkin enemmän, jos joku jaksaisi laskea tarkemmin ja jos kokeilijat pystyisivät vielä tarkempiin mittauksiin.

 

Jos joku pystyy jumalallisen ilmoituksen avulla kertomaan minulle ensin, mitkä nuo kymmenen desimaalia ovat ja sen jälkeen vielä yhdennentoista ja kahdennentoista desimaalin, nyt on aika nostaa käsi pystyyn.

 

Jos ujous vaivaa, voimme palata myonin anomaaliseen magneettiseen momenttiin vielä panelikeskustelun yhteydessä.

 

Mutta en usko, että oikeasti tieteelliselle maailmankuvalle on vaihtoehtoa. Sisäinen ilmoitus, tuntuupa se miten voimakkaalta tahansa, on tiedonhankintamenetelmänä arvoton.

 

Usein kuitenkin väitetään, että tieteellinen maailmankuva on jotenkin vajaa – että se ei vastaa kysymykseen ”miksi”. Miksi esimerkiksi kvarkkeja on olemassa? Uskonnollinen vastaus on, että Jumala on luonut kvarkit, mutta se ei mielestäni ole selitys, vaikka se uskovalle antaakin tunteen, että selitys on annettu. Itse en tiedä, mitä Jumala tarkoittaa; en tiedä mitä luomisella tarkoitetaan. Uskovalle lauseella ”Jumala on säätänyt universumin lait” on voimakas tunnemerkitys, uskonnottomalle se ei merkitse mitään.

 

Tässä taustalla piilee ajatus, jonka mukaan kaikella pitää olla syynsä. Tiedämme kuitenkin, kiitos tieteen, että kvanttifysiikan maailmassa tapahtuu asioita täysin satunnaisesti.

 

Maailmankuva on siis todellisuutta koskeva uskomusten joukko. Tieteelliseksi sen tekee se, että kyseiset uskomukset nojaavat tieteelliseen tietoon ja ovat ainakin  johonkin mittaan rationaalisia. En oikein usko, että uskonnollisen ja tieteellisen maailmankuvan välillä voi syntyä sanottavaa vuoropuhelua.

 

Maailmankuva ei kuitenkaan ole sama asia kuin maailmankatsomus. Usein sanotaan, että maailmankatsomus on maailmankuva lisättynä etiikalla ja estetiikalla: käsityksillä siitä, mikä on oikein, mikä kaunista, mikä hyvää tai pahaa.

 

Koska tieteen keinoin lienee mahdotonta kertoa, mikä on moraalisesti oikein tai milloin maalaus on kaunis, on ehkä väärin puhua tieteellisestä maailmankatsomuksesta. Parempi termi olisi naturalistinen maailmankatsomus. Sen mukaan käsitykset oikeasta ja väärästä eivät ole ylimaallisia vaan luonnollisia; luonnollisia siinä mielessä, että ne ovat kehittyneet samaan tapaan kuin ihminen ylipäätään on evoluution kuluessa kehittynyt.

 

Uskonnollinen maailmankatsomus perustaa etiikkansa uskonnollisiksi julistettuihin arvoihin. Henkilöllä voi siis hyvin olla tieteellinen maailmankuva ja uskonnollinen maailmankatsomus.

 

Toivon, ettei meidän tarvitse täällä haaskata aikaamme keskustelemalla väitteistä, joiden mukaan uskonnoton – eli siis naturalistinen – maailmankuva on pohjaa vailla, koska sen eettisiltä käsityksiltä puuttuu jumalallinen perusta. Tällaiset käsitykset ovat minusta lähinnä lapsellisia. Uskonnollinen etiikka on hyvin voinut syntynyt naturalistisesti – uskonto siis on ikään kuin jälkeenpäin esitetty meriselitys käsityksille, jotka evoluution ansiosta ovat meille luonnollisia.

 

Tähän viittaa mm. se, että esimerkiksi ihmisten tappamista ei pidetä hyvänä minkäänlaisessa maailmankatsomuksessa.

 

Eettiset arvot muuttuvat yhteiskunnallisen kehityksen myötä, olivatpa ne luonteeltaan uskonnollisia tai naturalistisia. Otetaan esimerkiksi orjuus. Olen varma, että parin vuosisadan takaiset amerikkalaiset ja eurooppalaiset orjanomistajat pitivät itseään hyvinä, hartaina ja eettisinä kristittyinä. Hyväksytäänhän orjuus raamatussakin. Absoluuttista hyvää ja pahaa ei ole siis olemassa vaan käsityksemme muuttuvat ajan myötä. Myös uskonnolliset käsitykset.

 

Minulle tämä kertoo eettisten käsitysten naturalistisuudesta, mutta tietenkin kyseessä on vain uskomus.

 

Voisin muuten kuvitella, että henkilöllä voi olla naturalistinen maailmankatsomus mutta että hän silti pitää itseään uskonnollisena. Tällainen uskonnollisuus olisi kuitenkin abstraktia ja älyllistä mutta sopisi luultavasti deistiseen maailmankuvaan.

 

Meidän tulee siis keskustelussa pitää monta käsitettä erillään. Meillä on tiede, joka on metodi, tapa hankkia tietoa ja johon kuuluu kriittisyys, epäily, moninkertainen varmentaminen ja ennen kaikkea julkisuus. Tieteellinen tieto koostuu tällä menetelmällä hankituista käsityksistä luonnosta, ihmisistä tai vaikkapa yhteiskunnasta. Tieteellinen tieto on perusteltujen ja julkisten uskomusten joukko. Julkisuus tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että periaatteessa kuka tahansa voi päätyä samaan käsitykseen tarkastelemalla huolellisesti kaikkia havaintoja; tieteellinen tieto ei perustu ilmoitukseen tai auktoriteetteihin, vaikka tietysti tiedeyhteisöllä on oma sosiologiansa ja sisäinen dynamiikkansa. Tämä on ilmiselvyys.

 

Tieteellinen maailmankuva on käsitys maailmasta, joka pohjaa tieteelliseen tietoon mutta ikään kuin ylittää sen; se luo mahdollisen maailman, jonka kaikki elementit ovat enemmän tai vähemmän rationaalisia. Tieteellistä maailmankuvaa ei ole osoitettu oikeaksi matemaattisessa mielessä mutta se on kuitenkin ainakin osittain julkisesti perusteltua.

 

Etiikka, moraali, estetiikka ja niin edelleen tekevät maailmankuvasta maailmankatsomuksen. Kuten totesin, tieteelliseen maailmankuvaan sopii hyvin naturalistinen maailmankatsomus mutta voin kuvitella muitakin vaihtoehtoja.

 

Juuri maailmankatsomuksen tasolla uskonnolla ja tieteellisellä naturalismilla saattaa löytyä keskusteluyhteyttä. Viime kädessä ratkaisevaa on, millaisia arvoja pidämme kannatettavina. Uskonnotonkin voi kannattaa uskonnollisen ihmisen arvoja – hänen ei vain tarvitse uskoa, että niiden alkuperä on jumalallinen.

 

Professori Kari Enqvist Suomen Ekumeenisen Neuvoston seminaarissa Usko – Tiede – Ateismi Helsingissä 24.9.2010.

 

 


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors           Puh / Tfn +358 40 1425 190