SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Arkkipiispa emeritus John Vikström: Näkyvä ykseys metropoliitta Johanneksen ajattelussa  

Arkkipiispa Vikströmin alustus kirvoitti kiintoisan keskustelun kirkon ykseyden tiimoilta.

 

Metropoliitta Johanneksen toisen väitöskirjan otsikko näyttää olevan sopiva avain, kun yrittää päästä sisälle hänen ajatteluunsa koskien kirkon näkyvää ykseyttä: ”Ykseyden ja yhdenmukaisuuden suhde kirkossa ekumeenisten synodien tradition valossa." (Suomenk. käännös 1976)

 

Väitöskirjan johdanto alkaa näin: "Ortodoksista Kirkkoa luonnehditaan usein seitsemän synodin kirkoksi. Se, miten täsmällinen ja riittävä tämä luonnehdinta on, riippuu tietenkin pääasiassa siitä, miten se tulkitaan. On kuitenkin selvää, että aina kun tämä sanonta korostaa seitsemän vanhan ekumeenisen kirkolliskokouksen ratkaisevaa merkitystä ortodoksialle, se todella ilmaisee koko ortodoksiselle perinteelle olennaisen piirteen ja totuuden. Ortodoksisesta näkökulmasta katsottuna seitsemän synodin perintö on erottamaton osa Kirkon kokonaisuudesta ja arvo, josta voidaan sanoa, että se muodostaa perustavaa laatua olevan tekijän Ortodoksisen Kirkon elämässä ja olemuksessa. Siitä seuraa, että näiden synodien sekä itsensä laatimilla että niiden muuten hyväksymillä ja vahvistamilla säädöksillä ja päätöksillä on välttämättä hyvin suuri merkitys. Ne eivät ole merkittäviä vain historiallisessa mielessä: ne ovat kautta aikojen pysyvä perusta, jonka vaikutus ei rajoitu vain ortodoksisiin kirkkoihin, vaan ulottuu kaikkiin kristillisiin tunnustuksiin ja kirkkokuntiin, jotka arvostavat ja kunnioittavat kysymyksessä olevaa traditiota."

 

Tämä on siis lähtökohta. Tämän jälkeen seuraa muutama virke, joka johtaa suoraan kysymykseen näkyvästä ykseydestä:

"Ekumeenisten kirkolliskokousten kannalta ykseyden ja yhdenmukaisuuden tekijöillä on hyvin suuri merkitys. Ykseys koskee tällöin kristillistä uskoa ja yhdenmukaisuus taas kristittyjen ja kirkon elämää eli kokousten sääntöjen noudattamista. Voidaankin sanoa, että samat isät, jotka alleviivaavat uskon ykseyttä, korostavat myös käyttäytymisen yhdenmukaisuutta."

 

Väitöskirjan tutkimustehtävä on siten selvittää yhdenmukaisuuden suhdetta ykseyteen. Tutkimuksen alaotsikko kuuluukin "Uskon ja käytännön keskinäinen suhde ortodoksisessa kirkossa".

 

Johdanto päättyy seuraaviin sanoihin: "Kaikki tämä merkitsee sitä, että käsilläolevan tutkimuksen pääteemalla on myös suora yhteys nykyajan ekumeenisen liikkeen ongelmiin ja samalla kaikkiin pyrkimyksiin, jotka tähtäävät suurempaan kristittyjen yhteyteen. Yhdenmukaisuuden ja ykseyden välisen suhteen ´käytännöllinen´ merkitys ei ole olemassa vain käsitteellisessä tyhjiössä."

 

Näissä johdantosanoissa on ainakin kolme kohtaa, joilla on merkitys kun yrittää ymmärtää metropoliitta Johanneksen ajattelua kirkon näkyvästä ykseydestä:

 

- Ortodoksisen kirkon itseymmärrys seitsemän ekumeenisen synodin kirkkona.

- Näitten kokousten  päätösten ja säädösten, nk. kaanonien, keskeinen ja normatiivinen merkitys ei vain ortodoksiselle kirkolle vaan myös muille kirkoille.

- Kirkon uskon ykseyden ja kirkon ulkonaisen yhdenmukaisuuden välitön yhteenkuuluvuus.

 

Mitä ovat kaanonit?

 

Metropoliitta Johanneksen v. 2002 ilmestyneessä kirjassa Lähimmäiset on luku, jossa kirjoittaja vastaa kysymykseen Mitä ovat kaanonit? Tässä vastauksessa on muutamia kohtia, joilla käsittääkseni on merkitys, kun yrittää ymmärtää miten ja mitä metropoliitta Johannes ajatteli kirkon näkyvästä ykseydestä:

 

- Ortodoksisella maailmalla ei Rooman tavoin ole yhteistä keskusjohtoa, joka olisi koossapitävä tekijä maantieteellisesti ja historiallisesti. Yhdistäväksi tekijäksi jää siten yhteinen traditio, joka edellyttää kaanonien kunnioittamista ja niiden osoittamalla tiellä pysymistä. Jos ortodoksinen maailma alkaa nykyistä enemmän suhtautua yksilöllisen valikoiden kaanoneihin, se on vaarassa menettää identiteettinsä ja keskinäisen yhteytensä. Tämä on erityisen vakava ongelma vanhojen ortodoksisten alueiden ulkopuolella eri puolilla maailmaa. Metropoliitta Johannes on näkevinään tämän vaaran myös Suomessa.

 

Kaanonien kokoelmia on perinteisesti kutsuttu peräsintä tarkoittavalla sanalla pedalion. Kaanonit muodostavat siis peräsimen, jonka avulla kirkon laivaa ohjataan oikeata reittiä ohi vaarallisten karien. Tällöin tarvitaan käsiä - piispojen käsiä - jotka ohjaavat peräsintä.

 

- Ekumeenisista synodeista toistaiseksi viimeisin eli Nikean vuonna 787 pidetty kokous lausui, että kaanoneita säätäessään synodien jäsenet ovat olleet Pyhän Hengen valistamia. Siten jäsenet eivät oikeastaan itse laadi kaanoneja omilla päätöksillään, vaan he ainoastaan ilmaisevat totuuksia, jotka uskon nojalla ovat jo olemassa.

- Ekumeenisten synodien mukaan kaanonit ovat uskon asioita siinäkin mielessä, että selvästi kaanoneja vastaan käyttäytyvät yksilöt ovat verrattavissa harhaoppisiin. Heidät tulee poistaa kirkon ykseydestä, ellei heitä voida palauttaa oikealle tielle.  Usko ja kanoninen käytäntö liittyvät niin kiinteästi toisiinsa, että joskus epäkanonista tapaa voidaan kutsua väärän opin esittämiseksi, vaikka kyse on ´vain´ jostain kirkon hallintoa koskevasta määräyksestä.

- Kaanonien erityisenä tehtävänä on siten varjella ja vahvistaa kirkon ykseyttä.

- Missä määrin ja millä edellytyksillä voidaan kaanoneja muuttaa? Tämä oli Johanneksen väitöskirjan eräs keskeinen kysymys. Vastaus on, ettei kaanonien alkuperäistä tarkoitusta ja henkeä saa koskaan muuttaa. Sen sijaan on olemassa tarve "soveltaa, selventää ja täsmentää kaanonien periaatteita tämän ajan maailman kirkon olosuhteisiin, mutta muuttumattoman uskon hengessä ja uskollisena perinteen hengelle." Sen tähden on ekumeenisen patriarkaatin johdolla ryhdytty valmistelemaan uutta suurta ja pyhää synodia.

 

On siis tehtävä selvä ero kaanonien kirjaimen ja niiden tavoitteen ja hengen välillä. Tässä yhteydessä Johannes puhuu "luovasta uskollisuudesta". Piispat voivat myös noudatta niin sanottua ekonomiaperiaatetta, joka tarkoittaa sitä, että "jokin kirkon sääntö pannaan poikkeuksellisesti ja tilapäisesti syrjään, jotta tietyssä tilanteessa saavutettaisiin tuloksen kannalta mahdollisimman myönteinen ja hyvä ratkaisu."

 

Kirkon näkyvä ykseys

 

Mainitussa kirjassa on osasto, jossa metropoliitta Johannes käsittelee ajankohtaisia ekumeenisia kysymyksiä. Siinä on viisi lukua: 1. Kirkon virka yhdistävänä ja erottavana voimana 2. Ekumenia 3. Naispappeus ja ekumenia 4. Paavin asema  5. Martti Luther ja hänen perinteensä. Seuraavassa poimin näistä luvuista muutamia kohtia, jotka mielestäni pystyvät valaisemaan metropoliitta Johanneksen näkemystä kirkon näkyvästä ykseydestä:

 

- Ekumenia-luvussa Johannes toteaa aluksi, että ortodoksit rakentavat suhteensa ei-ortodoksisiin kirkkoihin pyrkien pysymään jakamattoman kirkon ekumeenisten synodien perinteen pohjalla. Tämä perinne asennoituu joskus hyvin torjuvasti ei-ortodoksisiin ryhmiin, mutta pitäisi ymmärtää mikä on torjuvien kaanonien henki. Perustavoite on ykseys ja päämäärä on hajonneen ykseyden palauttaminen. "Synodiperinteessä on oleellisesti kyse totuudesta ja ykseydestä, mutta myös erheestä, harhaopista ja ykseyden puutteesta." Näkyvän ykseyden rakentamisessa ei siis ole kyse minkään  näkymättömän ykseyden ulkonaisesta toteuttamisesta vaan kadotetun ykseyden palauttamisesta, palaamisesta totuuteen erheistä ja harhaopeista. "Olisi palattava kuuntelemaan sen kirkon ääntä, joka puhuu ekumeenisten synodien kautta", Johannes painottaa.

 

– Johannes toteaa, että "modernilla ekumeenisella liikkeellä ei ole yhteisesti hyväksyttyä tai tunnustettua päämäärää, vaikka kuinka sanottaisiin, että tavoitteena on näkyvä ykseys." Ykseys ymmärretään ristiriitaisesti ja hyvin eri tavoin.

Näkyvän ykseyden perustulkintoja on Johanneksen mukaan vähintään kaksi.

 

Yksi tulkinta näkee näkyvän ykseyden katolisuudeksi, joka on vastakohta yksityisajattelulle ja itsekeskeisyydelle. Katolisuus tarkoittaa tällöin "kirkon uskonperinnön kokonaisuuden käsittävää". Katolisuuden tulisi käytännössä johtaa rakenteelliseen ykseyteen. Silloin on yksi usko, yksi yhteisesti tunnustettu kirkon virka ja yksi yhteinen Herran ehtoollinen, eukaristia. Tähän kirkon näkyvään rakenteelliseen ykseyteen kuuluu ortodoksisen näkemyksen mukaan myös konsiliaarisuus, kokouksellinen ykseys.

 

Toisen tulkinnan mukaan kirkon näkyvä ykseys on lähinnä toiminnallista ykseyttä. Johannes toteaa, että toiminnallisessa yhteydessä voivat olla mukana hyvinkin eri tavoin perinnettä opettavat ryhmät, nekin jotka eivät paljon perinteestä tiedä. Silloin ei tarvitse kiinnittää paljon huomiota uskon ykseyteen tai sen välttämättömiin seurauksiin.

 

– Edellä olevaan liittyy Johanneksen mukaan läheisesti edustavuuden ongelma nykyisessä ekumeenisessa liikkeessä. Hän toteaa, että "nykyajan kirkollisissa kokouksissa korostetaan, että kirkkojen jäsenistöstä tulisi olla paikalla mahdollisimman ´monipuolinen edustus´ - miehiä, naisia, maallikkoja, papistoa ja nuoria. "Katsotaan, että tällä tavalla saadaan oikeita, rakentavia ja kokonaisuuden kantaa ilmaisevia tulkintoja."

 

Ortodoksinen näkemys on toisenlainen, Johannes toteaa. "Emme katso, että edustavuus tarkoittaa mahdollisimman kirjavaa osallistumista. Meidän mielestämme edustavuus tarkoittaa sitä, että todella edustetaan omaa perintöä eikä vain omia ajatuksia."  

 

– Eräs toinen ongelma nykyisessä ekumeenisessa liikkeessä on Johanneksen mukaan kirjavuuden ongelma. Katsotaan, että näkemysten moninaisuus ja kirjavuus voi olla myönteinen asia. Johannes toteaa, että esim. kuuluisa BEM (Baptism, Eucharist, Ministry)-asiakirja on monien erilaisten perinteiden yhteistyön tulos, joten se ei miltään kohdin vastaa täysin vanhojen kirkkojen näkemyksiä. Siinä on muun muassa sellainen ajatus, että kirkot voivat tietyissä kysymyksissä oppia ´toisten kirkkojen oivalluksista´. Tämä on näkemys, joka jää vieraaksi ortodoksiselta kannalta, Johannes toteaa. Se, että kirjavuudesta huolimatta voidaan oppia jotain toisilta "on hyvin kyseenalaista ortodoksiselta kannalta katsottuna." Eikö nykyäänkin voisi oppia kirkon yhteisestä ja aikanaan yhdistäneestä traditiosta, Johannes kysyy.

 

– Johannes painottaa hyvin vahvasti yhteisen viran, erityisesti piispanviran, merkitystä kirkon ykseyden edellytyksenä. "Apostoleista alkava piispojen viran jatkuvuus, eli apostolinen seuranto tai suksessio, on historiallinen todellisuus kirkon elämässä ja vuosisatojen halki ulottuvan ykseyden edellytys", Johannes kirjoittaa. Mutta apostolinen seuranto edellyttää myös opetuksen apostolista jatkuvuutta. Johannes toteaa, että on joitakin reformaatiokirkkoja, esim. anglikaaninen kirkko ja pohjoismaiset luterilaiset kirkot, jotka tiettyyn määrään asti korostavat vihkimysten jatkuvuutta, "mutta yhdenkään kohdalla ei meidän kannaltamme ole sellaista opetuksen jatkuvuutta, että voisimme puhua yhteisestä opetusperinteestä".

 

Koska ei voida puhua näkyvästä ykseydestä eikä ehtoollisyhteydestä puhumatta samalla kirkon virasta eli pappeudesta, olisi Johanneksen mukaan pidättäydyttävä ratkaisuista, jotka ovat kyseisten tavoitteiden vastaisia. Tällöin hänellä on nk. naispappeuden problematiikka erityisesti  mielessään. "Kun kirkon historia ei tunne naiselle annettua kirkon opetusvirkaa, sellainen ei voi myöhemminkään tulla osaksi kirkon elämää", Johannes toteaa.

 

Mistä vaikutteet?

 

Miten  metropoliitta Johannes on päätynyt edellä kuvattuun näkemykseen kirkon näkyvästä ykseydestä? Missä kulkee tie? Mistä tulivat ratkaisevat vaikutteet? Seuraavassa kiinitän huomiota kolmeen tekijään.

 

Suomen Ekumeenisen Neuvoston täyttäessä 80 vuotta vuonna 1997 pyydettiin muutamia henkilöitä kertomaan omasta ekumeenisesta tiestään. Kirjoitukset julkaistiin neuvoston Näköala-lehdessä (3/1997). Ensimmäinen näistä kirjoituksista oli neuvoston silloisen puheenjohtajan metropoliitta Johanneksen kirjoittama. Otsikkona oli "Ekumeniken och jag".

 

Johannes kertoo siinä, miten hän sai ensimmäiset ekumeeniset vaikutteensa teologisessa tiedekunnassa, kun hän siellä tutustui anglikaaniseen ja jonkin verran myös roomalais-katoliseen teologiaan. Samanaikaisesti hän oli aktiivinen kristillisessä ylioppilasliikkeessä, jossa kansainvälisten suhteiden hoitaminen oli tullut hänen vastuulleen. Noina vuosina luotiin perusta, joka myöhemmin osoittautui hyvin merkittäväksi hänen kehitykselleen. Välittömästi Kirkkojen Maailmanneuvoston perustamisen jälkeen vuonna 1948 pidettiin Hollannissa ekumeeninen nuorisokokous, johon hän osallistui yhdessä nuorten edustajien kanssa useammista maista ja maanosista. Tuon ekumeenisen nuorisokokouksen jälkeen seurasi opiskeluvuosi Englannissa, jonka aikana hän sai perehtyä anglikaaniseen teologiaan ja kirkonelämään. Nämä kokemukset suuntasivat  hänen mielenkiintonsa yhä enemmän kohti patristista teologiaa ja vanhoja historiallisia kirkkoja. Jo silloin näyttää virkakysymyksen tulleen hänelle tärkeäksi, mm. hänen todetessaan, ettei anglikaaninen kirkko hyväksynytkään Suomen ev.lut. kirkon pappisvirkaa eikä interkommuuniota, kuten Suomessa luultiin.

 

Virkakysymys kärjistyi hänelle edelleen, kun hän pari vuotta myöhemmin siirtyi USA:han jatkamaan teologisia opintojaan. Yleisprotestanttisiin jumalanpalveluksiin, jossa oli avoin ehtoollispöytä, hän ei katsonut voivansa osallistua. Sen sijaan hän toimitti viikottain luterilaisen messun pienessä kappelissa, jossa osanottajina oli kaksi suomalaista stipendiaattia. New Yorkissa vietetyn opiskeluvuoden aikana hän sai myös uusia ortodoksiystäviä. Yksi heistä lahjoitti hänelle Tolstoin perheelle kuuluneen ikonin. Ensimmäisen ikoninsa Johannes oli saanut Uuden Valamon munkeilta kolme vuotta aikaisemmin. Molemmat ikonit ovat jatkuvasti hallussani, Johannes kertoo ja mainitsee, että jälkeenpäin hän saattoi todeta, että nämä kaksi ikonia hänen Broadway-asunnossaan olivat merkkinä uudesta kehityksestä, joka oli saanut alkunsa hänen elämässään. Ortodoksiystävät toivat hänet välillä myös ortodoksisiin jumalanpalveluksiin, jolloin kokemukset ja elämykset osallistumisestaan Kreikan kirkon 1900-vuotisjuhliin vuonna 1951 palautuivat hänen muistiinsa. Näin alkanut sisäinen prosessi jatkui ja johti siihen, että hänet otettiin ortodoksisen kirkon jäseneksi vuonna 1966.

 

Nämä askeleet ekumenian tiellä eivät tietysti suoraan johtaneet mihinkään määrättyyn näkemykseen kirkon näkyvästä ykseydestä. On kuitenkin otettava huomioon, että anglikaanisen kirkon rooli on ollut erityisen keskeinen kun näkyvän ykseyden käsite on aikoinaan tuotu ekumeenisen liikkeen johtotähdeksi. Siten voitaneen lähteä siitä, että Johanneksen mielenkiinto ja kontaktit anglikaaniseen kirkkoon ja teologiaan ovat myötävaikuttaneet siihen, että kirkon näkyvä ykseys on tullut niin keskeiseksi asiaksi hänen ekumeenisessa ajattelussaan ja työssään. Kirjoitus, jossa Johannes kertoo ekumeenisesta tiestään, päätyykin hänen keskeisiin ajatuksiinsa juuri tästä asiasta, kirkon näkyvästä ykseydestä.

 

Edellä lyhyesti kuvattua henkilökohtaista tietä anglikanismin kautta kohti ortodoksisuutta voitaneen pitää yhtenä taustatekijänä, kun yrittää ymmärtää, miten metropoliitta Johannes on päätynyt näkemykseensä kirkon näkyvästä ykseydestä.

 

Toinen taustatekijä tuli mainituksi jo tämän esityksen alussa, nimittäin Johanneksen työskentely toisen väitöskirjansa kanssa Tessalonikissa 1960-luvun lopulla. On selvää, että kysymys yhtäältä uskon ykseyden ja toisaalta kirkkojen ja kristittyjen elämän yhdenmukaisuuden välinen problematiikka - ja niiden välinen selvä riippuvuus, joka on kyseisen tutkimuksen tulos - johtaa suoraan kysymykseen kirkon näkyvästä ykseydestä.

 

Kolmantena tekijänä, joka on vaikuttanut metropoliitta Johanneksen ajatteluun kirkon näkyvästä ykseydestä, voidaan luonnollisesti pitää sitä ortodoksista kontekstia, jossa hän on toiminut piispana ja arkkipiispana. Hän on tietenkin ajatellut, puhunut ja kirjoittanut kirkon näkyvästä ykseydestä nimenomaan ortodoksian edustajana. Sitä hän on edustanut mitä erilaisimmissa yhteyksissä ja kokouksissa kotona ja ympäri maailmaa.

 

Minkälainen on sitten ortodoksisten kirkkojen käsitys kirkon näkyvästä ykseydestä? Kirjassaan That All May Be One: Perceptions and Models of Ecumenicity (1999) ekumeniikan arvostettu asiantuntija Harding Meyer toteaa, ettei ole olemassa mitään kaikkien ortodoksikirkkojen hyväksymää yhteistä kantaa kysymykseen kirkon ykseydestä. Muutamien edustavien asiakirjojen - erit. ortodoksivaltuuskuntien julkilausumat ennen Evanstonin (1954) ja New Delhin (1961) yleiskokouksia sekä erityisesti kolmannen panortodoksisen pre-konsiliaarisen konferenssin (1986) kannanotto - perusteella hän katsoo, että ortodoksisen maailman näkemys kirkon ykseydestä voidaan ilmaista seuraavan viiden kohdan avulla:

 

  • Kirkon ykseys ei ole ainoastaan hämärä ja salattu. Kirkon ykseys on kadotettu. Ykseyden menetys on enemmän kuin kirkkojen välinen hajaannus; se merkitsee kirkon jakautuneisuutta (skisma). Kirkon ykseys ei siten ole asia, joka pitää tehdä näkyväksi,  vaan asia, joka pitää palauttaa.
  • Syy miksi kirkon ykseys on kadotettu on siinä, että kirkot eivät ole säilyttäneet vanhan jakamattoman kirkon, s.o. seitsemän ensimmäisen ekumeenisen konsiilin, traditiota. Siten ykseys palautuu kun nämä kirkot palaavat tähän traditioon - palaavat yhteen kirkkoon.
  • Vanhan jakamattoman kirkon traditio sisältää apostolisen uskon, sakramentaalisen elämän, erityisesti eukaristisen elämän, sekä viran, jolla tarkoitetaan apostolisessa seurannossa olevaa piispanvirkaa sekä sakramentaalista pappeutta. Pyrkimys ykseyteen ja konsensukseen koskee jokaista näistä kolmesta peruselementistä.
  • Nämä vanhan jakamattoman kirkon tradition konstitutiiviset elementit muodostavat jakamattoman kokonaisuuden. Yhden elementin poisjättäminen merkitsee kaikkien poisjättämistä.
  • Ainoastaan Ortodoksisessa kirkossa on jakamattoman kirkon traditio säilynyt kokonaisena ja ehjänä. Ortodoksinen kirkko on tämän tradition erityinen säilyttäjä, ja ainoastaan siinä on tämä traditio ja sen mukana kirkon ykseys elävää, elettyä ja näkyvää todellisuutta.

 

Kaikki nämä viisi kohtaa ovat helposti tunnistettavissa metropoliitta Johanneksen näkemyksessä kirkon näkyvästä ykseydestä. Jos haluaa löytää jonkin erityisen painotuksen hänen ajattelussaan, voisi esim. todeta, että uskon, eukaristian ja viran ohella hän laskee myös konsiliaarisuuden näkyvän ykseyden yhdeksi peruselementiksi. Piispanviran merkityksen vahva painottaminen voisi myös olla yksi erityinen piirre hänen näkemyksessään kirkon ykseydestä.  

 

Metropoliitta Johannes ekumeenisen liikkeen kartalla

 

Mihin metropoliitta Johanneksen näkemys kirkon näkyvästä ykseydestä sijoittuu ekumeenisen liikkeen kartalla?

Ekumeenisessa liikkeessä on alusta asti tähdätty siihen, että kristityt ja kirkot saatettaisiin lähempään yhteyteen myös ulkonaisessa mielessä. Tämähän on ollut ekumeenisen liikkeen varsinainen päämäärä sen syntymästä asti. Faith and Orderin kokouksissa ja Kirkkojen Maailmanneuvoston yleiskokouksissa on tämä päämäärä ilmaistu eri termein. Koko ajan on kuitenkin ollut kyse näkyvästä yhteydestä ja näkyvästä ykseydestä, silloinkin kun näitä termejä ei ole eksplisiittisesti käytetty. Vasta vähitellen on näkyvän ykseyden termi vakiinnuttanut asemansa. Myös Toinen Vatikaanikonsiili 60-luvulla asetti "yhden näkyvän kirkon" ekumeenisen liikkeen tavoitteeksi.

 

Kuten edellä mainitsin, on erityisesti anglikaaninen kirkko vaikuttanut siihen, että kirkon näkyvä ykseys, visible unity, on asetettu ekumenian päämääräksi. Syy tähän on ilmeisesti anglikanismin reformoiduissa juurissa. Näkymättömän ja näkyvän kirkon erotus oli erityisesti Huldrych Zwinglin johtavia ajatuksia.

 

Kun ortodoksiset kirkot liittyivät ekumeeniseen liikkeeseen Kirkkojen Maailmanneuvoston kautta, oli siellä siis näkyvän ykseyden idea ja ilmaisukin jo olemassa. Mutta ortodoksit ymmärsivät ja tulkitsivat tämän termin ja tämän päämäärän toisella tavalla kuin tämä oli siihen asti määritelty ja käytetty. Yksinkertaistaen voisi tämä ero ilmaista näin: Ekumeenisessä liikkeessä oli lähdetty siitä, että ykseys on jo olemassa näkymättömänä hengellisenä todellisuutena, jolloin liikkeen päämäärä  ja tehtävä on manifestoida (Edinburgh 1937) ja tehdä tämä ykseys siten näkyväksi. Ortodoksit taas lähtivät siitä, että ykseys on kokonaan kadotettu, jolloin päämäärä ja tehtävä on tämän kadotetun ykseyden palauttaminen. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että erilleen lähteneiden kirkkojen ja kristittyjen on palattava vanhan jakamattoman kirkon traditioon ja helmaan. Ekumeenisessa liikkeessä on kirkkoja pidetty eräässä mielessä tasavertaisina toimijoina. Ortodoksinen lähtökohta merkitsee sitä, että tässä liikkeessä on oikeastaan vain kaksi osapuolta: yhtenä osapuolena seitsemän konsiilin kirkko ja toisena kaikki muut kirkot yhdessä, tosin niin että roomalais-katolisella kirkolla on erityisasema, osittain myös anglikaaneilla. Metropoliitta Johanneksen ajattelussa tämä näkemys on hyvinkin selvä.

 

KMN:n yleiskokousten ykseyslausumissa (statement of unity) on kuitenkin  paljon yhtäläisyyksiä Johanneksen näkemyksen kanssa. Kaikkiin sisältyvät ne asiat, joita Johannes pitää näkyvän ykseyden konstitutiivisina elementteinä: yksi yhteinen apostolinen usko, yhteinen eukaristia ja kaikkien tunnustama yhteinen virka; tämän lisäksi myös konsiliaarisuus. Ykseyslausumissa on kuitenkin yksi tärkeä lisä, joka saa vähemmän huomiota Johanneksen ajattelussa ja näkemyksessä, nimittäin kirkon ykseyden ja ihmiskunnan ykseyden yhteenkuuluvuus. Tämä näkemys johtaa siihen, että kirkon näkyvän ykseyden pitää toteutua myös yhteisessä missiossa - lähetyksessä ja palvelussa - suhteessa tähän ihmiskuntaan. Johannes saattaa kyllä puhua näistä asioista muissa yhteyksissä muttei käsitellessään kirkon ykseyttä.

 

Näkyvän ykseyden loogisena vastakohtana on tietenkin näkymätön ykseys, kuten ekumeenisessa liikkeessä on alusta asti edellytetty. Kun Johannes kirjoittaa näkyvästä ykseydestä, hänellä on huomattavan vähän viittauksia tähän kirkon niin sanoakseni sisäiseen ja kvalitatiiviseen puoleen. Voisihan tietysti ajatella, että hän pitää sitä niin itsestäänselvänä asiana, ettei tarvitse siitä erikseen puha. Näkyvä ykseys on hänelle ennen kaikkea rakenteellinen ykseys, jonka vastakohtana hän pitää "toiminnallista ykseyttä".

 

En rohkene tehdä tästä mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta pidän tätä kuitenkin huomionarvoisena asiana. Vaarana on nimittäin, että kirkon ykseydestä tulee hyvin staattinen, ellen sanoisi lähinnä hallinnollinen ja sopimuksenvarainen asia ja käsite, jossa ei näytä jäävän paljon liikkumatilaa Pyhän Hengen dynaamiselle vaikuttamiselle.

 

Liike kohti kirkon näkyvän ykseyden toteuttamista on kaiken järjen mukaan liikettä eteenpäin eikä taaksepäin, eteenpäin suuntautuvaa yhteistä oppimista ja kasvamista Pyhän Hengen johdatuksessa, vaikkakin on kyse sellaisesta, joka alussa on annettu ja säädetty Kristuksen kirkolle. Johanneksen käyttämä erinomainen ilmaisu "luova uskollisuus" voisihan tällöin kuvata oikeaa suhtautumista tähän yhteiseen luovuttamattomaan perintöön niitten uusien olojen ja haasteiden keskellä jotka odottivat seitsemän konsiilin aikahorisontin takana.     


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors