SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Isä Jan Aarts SCJ: Näky ykseydestä  

Nykyään Hollannissa asuva isä Jan tapasi seminaarissa monia tuttuja. Tässä keskustelua Eero ja Tuula Hakamiehen kanssa.

 

Kiitän kutsusta saada osallistua Nikean metropoliitta Johanneksen muistoseminaariin täällä Kainuun Opistossa Paltamossa. Olen toiminut 36 vuotta Katolisen kirkon pappina Suomessa. Tänä aikana ekumenia eli yhteys muihin kirkkokuntiin on ollut jokapäiväinen tosiasia.

 

Kävin ensimmäisen kerran Kajaanissa 1970-luvulla. Toimin silloin pappina katolisessa Pyhän Olavin seurakunnassa, jonka keskus on Jyväskylässä. Ajoin vanhalla volkkarilla Kuopiosta Kajaaniin. Iisalmen jälkeen, soiden alueella minulle tuli tunne, että pian maailman raja tulee vastaan. Mutta maailma ei loppunutkaan, vaan vastaan tuli Kajaani isoine kirkontorneineen ja kirkkaassa katuvalaistuksessa. Silloin tapasin ensimmäisen kerran kirkkoherra Pentti Hakkaraisen ja on hauskaa että hän on nytkin täällä mukana.

 

Puhun ensin hyvin myönteisestä ekumeenisesta ilmapiiristä Suomessa. Sitten haluan korostaa, miten merkittävä on ollut, ja jatkuvasti on katolisen kirkon ja luterilaisen maailmanliiton yhteinen julistus vanhurskauttamisopista vuodesta 1999. Lopuksi pysähdyn siihen, että kristittyinä kannamme yhdessä vastuun evankeliumin julistamisesta. Puhun tietysti katolisen kirkon näkökulmasta ja omasta kokemuksestani käsin.

 

Ekumenia Suomessa

 

Ekumeeninen ilmapiiri on aina ollut hyvä, ainakin niin kauan kuin minä muistan. Muistini ulottuu 1960-luvulle. Aina esimerkiksi olemme saaneet käyttää koko maassa ortodoksista tai luterilaista kirkkorakennusta, missä se on ollut tarpeen, koska meillä ei ole ollut omaa kirkkotilaa. Meitä ei katsottu ”väärinä kristittyinä” eikä kilpailijoina. Esimerkiksi, kun Kaakkois-Suomessa aloitettiin 1980-luvulla uuden seurakunnan toimintaa, toivottivat ortodoksisen ja luterilaisen seurakuntien papit katolisen seurakunnan sydämellisesti tervetulleeksi. He eivät ajatelleet: mitä sinä tulet tekemään täällä – mehän hoidamme täällä jo asiat. Sen sijaan he iloitsivat, että kirkon elämä rikastuu, kun myös katolinen kirkko toimii myös heidän alueellaan.

 

Hyvän ekumeenisen ilmapiirin perusta on ollut keskinäinen arvonanto puolin ja toisin. Suomen Ekumeenisen Neuvoston rooli on ollut tässä keskeinen. Kirkot ottavat neuvoston vakavasti, minkä huomaa mm. siitä, että luterilaisen kirkon edustajien joukossa on ollut ja on arkkipiispa ja kaksi tai kolme muuta piispaa, ortodoksisen kirkon edustajissa on arkkipiispa ja yksi toinen piispa, katolisen kirkon edustajana on piispa ja muiden kirkkokuntien tai yhteisöjen edustajina niiden johtajat. Kirkot ottavat siis ylinten paimentensa välityksellä aktiivisesti osan ekumeeniseen toimintaan. Ekumenia ei ole siis joidenkin jäsenten tai pappien harrastus, vaan se on koko kirkon asia. 

 

Ekumeenisella kentällä Suomessa on ollut merkittävää ortodoksisen kirkon pitkäaikainen ja aktiivinen mukanaolo. Monissa maissa, kuten Ruotsissa, Saksassa, Hollannissa ja Englannissa ekumeniaa leimaa ennen kaikkea vuoropuhelu. Toisaalta protestanttisen/luterilaisen/anglikaanisen ja toisaalta katolisen kirkon välillä tai joissakin maissa ortodoksisen ja protestanttisen, tai ortodoksisen ja katolisen kirkon välillä. Suomessa tällainen kaksisuuntainen vuoropuhelu ja siihen usein liittyvä vastakkaisasettelu on voitettu, kun kolme perinteistä kirkkoa on mukana ekumeenisessa toiminnassa. Tosin nykyisin on myös muissa maissa paljon ortodokseja, mutta Suomessa ortodoksinen kirkko on aina ollut osaa kirkollista elämää ja sillä on vahva perinteinen identiteetti. Se on auttanut paljon ainakin pientä katolista kirkkoa Suomessa sen ekumeenisessa panoksessa. Sen johdosta mm. interkommuunion ongelma ei ole suuri Suomessa. Se on kyllä kipeä kysymys, mutta olemme oppineet kunnioittamaan toisiamme, vaikka emme olisikaan täysin samaa mieltä.

 

On ollut kaikille osapuolille erittäin myönteistä, että helluntailaiset ja muut ns. vapaat suunnat ovat aktiivisesti tulleet mukaan ekumeeniseen toimintaan. Se on puolin ja toisin edistänyt keskinäistä kunnioitusta ja vahvistanut tunteen ja tunnustuksen, että olemme yhdessä kristittyjä. Haluaisin erityisesti mainita kolme tapahtumaa, jotka ilmaisevat tätä hyvää ekumeenista ilmapiiriä.

 

Katoliset piispat Suomessa – erinomainen vastaanotto

 

Vuonna 1998 Euroopan maiden katolisten kirkon piispankokousten puheenjohtajat, siis johtavat kardinaalit ja piispat kokoontuivat vuosittaiseen kokoukseensa Suomeen. Kokous pidettiin Uuden Valamon luostarissa. Messu vietettiin luostarin kirkossa ja arkkipiispa Johannes järjesti juhlallisen vastaanoton Kuopiossa. Se kaikki teki suuren vaikutuksen nimenomaan Bulgarian, Romanian ja Kreikan piispoihin. He pyysivät jopa valokuvia luostarikirkossa vietetyistä messusta ja hartaushetkistä, jotta he voisivat kotimaassaan näyttää, miten kirkkojen ei tarvitse olla vastakkaisasenteella vaan voivat keskinäisessä kunnioituksessa antaa toisilleen tukea, milloin se on tarpeellista.

 

Pyhiinvaellusperinteen elpyminen luterilaisessa kirkossa

 

Toinen esimerkki on pyhiinvaellus, joka uskonpuhdistuksen myötä jäi pois luterilaisen kirkon hartauselämästä, mutta on nyt ilmeisesti siihen palannut. Suomessa järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen ekumeeninen pyhiinvaellus vuonna 1983, kiitos muun muassa Antti Lehtisen ahkerasta panoksesta. Se järjestettiin katolisen piispan, ortodoksisen ja luterilaisen arkkipiispojen siunauksella ja osanottajia oli kaikista näistä kirkoista ja myös muista kirkoista. Merkittävää oli jälleen ortodoksien osuus, vaikka pyhä Henrik ei ortodoksiselle kirkolle olekaan niin tärkeä pyhä. Tuo vaellus kulki Henrikin tietä pitkin Turusta Köyliöön ja Kokemäelle ja sieltä vielä eteenpäin Uuteen-Valamoon ja Ilomantsiin asti.

 

Huomattava on, että Suomen katolilaiset ovat jo vuodesta 1955 järjestäneet vuosittaisen Pyhän Henrikin vaelluksen Köyliöön ja viettäneet messua Kirkkokarilla ”Kesäheikin” tienoilla. Ortodoksisessa traditiossa ristisaatot, matkat luostareihin ja vierailut hengellisten isien luona kuuluvat tavanomaiseen kirkon elämään. Hyvällä syyllä voidaan sanoa, että tuosta vuoden 1983 vaelluksesta lähtien pyhiinvaellusperinne on alkanut vakiintua myös luterilaisen kirkon elämään. Vuonna 2000 järjestettiin Henrikin tietä kulkeva pyhiinvaellus ekumeenisessa hengessä jo viidennen kerran ja nyt se oli jo selvästi yhteinen tapahtuma. Useat luterilaiset osallistuivat hartaasti ja ongelmattomasti katoliselle kirkolle ominaiseen ruusukkorukoukseen ja kaikkien pyhien litaniaan kun katolilaiset taas olivat hartaasti mukana luterilaisten perinteisissä hartaushetkissä. Tässä näemme, että vastakkaisasettelu on pitkälti voitettu ja voimme yhdessä kulkea kristityn tietä.

 

Pyhän Henrikin muistopäivän ekumeeninen vietto ja vierailut paavin luona

 

Tällaisia pieniä ja isompiakin merkkejä kirkkojen yhteenkuuluvuudesta nähdään usein. Keskeinen on ollut yhteinen pyhän Henrikin juhlan vietto Roomassa Pyhän Henrikin muistopäivänä 19. tammikuuta. Sen yhteydessä vuosittain Suomen luterilaisen kirkon piispa yhdessä katolisen piispan ja myös ortodoksisen kirkon edustajan käy yksityisaudienssilla paavin luona. Samoin on käyty keskustelemassa katolisen kirkon ykseydettä edistävässä sihteeristössä. Tämä on tietävästi vahvistanut keskinäistä kunnioitusta ja luottamusta.

 

Muistiin on jäänyt myös Paavin onnistunut vierailu Suomessa vuonna 1989. Katolilaisena olen lisäksi ilolla huomannut, että myös luterilaisessa kirkossa on alettu arvostaa pyhien kunnioitusta, mikä muuten on täysin Raamatun mukaista, ja rukoilla poisnukkuneiden puolusta. Aina välillä esille nouseva pieni kohu Henrikin reliikin sijainnista sopii siihen.

 

Myönteinen ekumeeninen ilmapiiri Suomessa on huomattu myös Roomassa. Ensiklikassa=paavin kiertokirjeessä ”Että kaikki olisivat yhtä” paavi mainitsee kaksi kertaa (nro 25 ja 72), miten syvästi häntä on koskettanut yhteinen rukous Suomen ja Ruotsin piispojen kanssa. On harvinaista, että yleisessä kiertokirjeessä kehutaan erikseen tiettyjä maita ja henkilöitä. Vastaanotolla tammikuussa vuonna 2000 paavi sanoi Suomesta tulleille kolmen kirkon edustajalle, että "kasvava yhteys kirkkojen välillä Suomessa rohkaisee häntä jatkamaan kulkuaan kohti kirkkojen keskinäistä ykseyttä”.

 

Tällaista lausetta voitaisiin pitää kohteliaisuutena, mutta yhtä hyvin voidaan siinä kuulla aito tunnustus kirkoillemme. Paavi lisäsi siihen, että kirkkojen keskinäisen ykseyden edistäminen onkin Pietarin seuraajan ensimmäisiä tehtäviä. Ekumenia ei ole siis vain harrastus, vaan velvollisuus. Se kuuluu kirkon elämään.

 

Sekä ensyklikassa "Että kaikki olisivat yhtä”, että puheessaan pyhän Paavalin basilikassa vuoden 2000 alussa, paavi sanoi, ettei kukaan voi olla hyvä katolilainen, mikäli ei samalla ole ekumeeninen. Jos ei ole valmis etsimään ja edistämään kristittyjen ja kirkkojen keskinäistä ykseyttä, eikä ole valmis muuttamaan näkökulmaansa ja ymmärtämään, että Pyhä Henki toimii myös muissa kristillisissä yhteisöissä ja herättää niissä kristillisen elämän tapoja ja pyhyyden muotoja, jotka eroavat niistä, joihin itse olemme tottuneet.

 

Suomeen tuli uusi piispa ja useat ihmiset kysyivät, miten nyt ekumenialle käy. Minä vastasin, että ekumenia on osa kirkon elämää ja myös uuden piispan tulee edistää sitä.

 

Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta

 

Luterilaisen ja katolisen kirkon viime vuosikymmenien kanssakäymisen yksi tärkeimmistä tuloksista, mielestäni peräti kaikkein tärkein, on ”Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta”, jonka Katolinen kirkko ja Luterilainen maailmanliitto allekirjoittivat lokakuun viimeisenä päivänä vuonna 1999 Saksan Augsburgissa. Kardinaali Cassidy, joka silloin oli kristittyjen ykseyden sihteeristön johtaja, sanoo muistelmissaan, että tämä allekirjoittamistilaisuus kuului hänen virkakautensa iloisimpiin/parhaimpiin hetkiin (happiest moments). Se on poistanut suurimman kompastuskiven katolisen ja luterilaisen kirkon väliltä. Vanhurskauttamisoppi on alusta lähtien ollut reformaation tärkein asia, oppi jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu. Myös yhteisessä julistuksessa sanotaan, että tämä oppi ohjaa koko kirkon opetusta ja toimintaa. Vanhurskauttamisopin oikeasta ymmärtämisestä on kirkossa kiistelty paljon. Julistuksessa ei sanota, että olemme siitä nyt täysin samaa mieltä, vaan että olennaisilta osilta olemme samaa mieltä ja ettei meidän enää tarvitse tuomita toisiamme tämän opintulkinnan takia. Suomen kirkon osuus julistuksen aikaansaamiseksi on ollut suuri. Emme saa jättää tätä yhteistä julistusta unohdukseen.

 

Olin Frankfurtin lentokentällä, siis keskellä maailmaa (en muista miksi), niinä aikoina, kun yhteinen julistus allekirjoitettiin. Kysyin itseltäni, miten voisimme Frankfurtin lentokentällä liikkuville ihmisille eli oman aikamme ihmisille kertoa katolisen kirkon ja luterilaisen maailmanliiton välisestä yhteisymmärryksestä ja ylipäänsä vanhurskauttamisesta. Vaikka luterilaiset sanovat, että se on kirkossa kaikkein tärkein kysymys, ei se kuitenkaan kiinnosta ketään täällä liikkuvaa! Heti kun käytän sanaa ”vanhurskauttaminen” ihmisten korvat menevät lukkoon. Pitää siis etsiä uusia sanoja, löytää uusi tajutaso.

 

Luther kysyi aikoinaan, miten löydän laupiaan/armahtavaisen Jumalan. Miten minä, syntinen ihminen, voin kelvata Jumalalle? Miten Jumala voi mieltyä minuun, joka en ole hänen mielensä mukainen ihminen? Miten vanhurskas/oikeudenmukainen Jumala voi olla tuomitsematta minua?  Vastaus oli ja on edelleen, ettei Jumala hyväksy minua, koska minä olen niin hyvä, vaan koska hän on niin hyvä.

 

Tänä päivänä ihminen kysyy, missä tai miten löydän Jumalan. Ihminen on eksynyt Jumalasta, sekularisoinut, kuten sanotaan, uponnut itseensä ja maailmaansa. Hän pärjää itse, luo jatkuvasti uusia asioita, lentää pian Marssiin, päättää omasta kohtalostaan, myös elämän alkamisesta ja päättymisestä. Jumalaa hän ei tunne eikä hänen tunnu tarvitsevansa Häntä.

 

Tosin ihminen ei voi tuottaa itselleen ikuista elämää, ei ikuista onnea, ei rauhaa ja autuutta. Mutta nykyihminen ei ole kiinnostunutkaan ikuisuudesta. Hän haluaa elää autuaasti nyt ja etsii tätä autuutta monin tavoin ja keinoin. Jos hän etsii Jumalaa, hän ei ehkä etsi hyödyllistä Jumalaa, vaan hyvää Jumalaa, siis kuitenkin laupiasta Jumalaa.

 

Ihmisen vieraantuminen Jumalasta ei ole uusi/moderni ilmiö vaan yhtä vanha kuin ihminen itse. Vanha Aadam meni Jumalaa pakkoon ja häneltä piiloon. Hän ei halunnut enää seurustella Jumalansa kanssa, ei tavata häntä eikä halunnut että Jumala näkisi hänet. Hän halusi olla ihminen ilman Jumalaa, ottaa lopuksi (Baabelin tornin kertomuksessa) Jumalan paikan, kaikkiosaavana ja kaikenvoivana. Adamin hahmossa nykypäivänkin ihminen on vieraantunut Jumalasta.

 

Jeesus on toinen Aadam/toinen ihminen, ensimmäisen vastakohta. Hän oli kotona Jumalan luona, täynnä hänen henkeään, sovussa Isänsä kanssa. Hän ei mennyt häntä piiloon vaan etsi alituisesti hänen seuraansa, meni rukoilemaan varhain aamulla ja myöhään illalla. Hän rakasti häntä koko sydämestään, sielustaan ja tahdostaan, oli hänelle kuuliainenkin kuolemaan asti. Hänessä, hänen hahmossaan tai liturgisesti ”hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä” ihmiset palaavat/voivat palata eksymisestään takaisin Jumalan luo ja täten löytää oman kotinsa/itsensä ja siellä myös veljensä ja sisarensa.

 

Kirkkojen ensimmäinen tehtävä on auttaa ihmisiä löytämään Jumala, viemään heidät Jumalan luo tai tuomaan Jumala heidän luokseen, siis hoitamaan ihmiselämän hengellistä puolta, sen taivaallista ulottuvuutta. Se on myös kirkkojen yhteinen tehtävä. Luterilainen kirkko on juuri tämän tehnyt/yrittänyt tehdä, kun se aina on korostanut vanhurskauttamisopin ensisijaista tärkeyttä. Ortodoksinen kirkko tekee sen, kun aina kokoontuu veisaamaan Jumalan ylistystä ja katolinen kirkko samoin kun se pitää pyhää messua/liturgiaa kristillisen elämän huippukohtana ja voimalähteenä.

 

Vanhurskauttamisoppi nykypäivän sanoin sanottuna tarkoittaa sitä, että ihminen löytää Jumalassa itsensä, ihmisarvonsa ja oman kunniansa sekä toisten ihmisten arvon ja kunnian. Ihmisen ja hänen veljensä/siskonsa perimmäinen arvo on se, että hän on Jumalan ihminen, Jumalan perheenkuntaan kuuluva ihminen.

 

Yhteinen tehtävämme on antaa Kristus maailmalle

 

Kirkkoon tuli nuori ihminen, joka sanoi, että haluaisi mielellään liittyä kirkkoon, mutta pelkäsi, ettei se olisi mahdollista, koska hän ei tiennyt, uskooko hän Jumalaan. Varmasti Pyhä Henki oli apuna, kun en ryhtynyt todistelemaan hänelle Jumalan olemassaoloa, vaan sanoin, että on parasta liittyä joukkoomme. Me olemme tämän päivän Jeesuksen opetuslapsia, heikkoja kyllä ja hyvin vajanaisia kuten opetuslapset ovat aina olleet. Keräännymme Jeesuksen ympärille niin kuin silloiset opetuslapset ja seuraamme häntä, joskus hitaasti ja ymmärtämättömästi, joskus niskoitellen, mutta kaikki olemme häneltä oppineet rukoilemaan Isä meidän -rukouksen ja ehkä hän opettaa sen myös sinulle. Tuosta ihmisestä tuli lopuksi harras katolilainen.

 

Kristus vie Jumalan luo

 

Kirkkojen yhteinen tehtävä on antaa Kristus maailmalle ja antaa hänen olla elämä, tie ja totuus ihmisille tänä päivänä. Se tapahtuu kahdella tasolla, ensinnäkin hän vie meidät Jumalan luo ja toiseksi hän vie meidät toistemme luo. Näitä kahta tasoa ei voi erottaa toisistaan.

 

Uuden testamentin keskeinen sanoma on varmasti se, että Jeesus tuli sovittamaan ihmiset Jumalan kanssa. Heti Matteuksen evankeliumin alussa enkeli sanoi sen jo Joosefille: ”Sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä” (Matt. 1:21). Elämänsä lopussa, kuolemaansa edeltäneenä iltana Jeesus itse sanoo, että hän tulee vuodattamaan verensä ”monien (kaikkien) edestä syntien anteeksi antamiseksi”. Lähetyskäskyssään Johanneksen evankeliumissa ylösnoussut Herra antaa juuri tämän tehtävän eteenpäin apostoleille ja kirkolle. Antaen heille Pyhän Hengen voiman hän sanoo: ”...Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne on anteeksi annetut...”.

 

Jeesus sovittaa meidät Jumalan kanssa. Hän pelastaa meidät synneistämme. Hän pesee meidät puhtaiksi verellään. Nämä ovat vaikeita lauseita. Ne ovat Raamatusta, mutta vain harvat ihmiset Frankfurtin lentokentällä ymmärtäisivät mistä puhun, jos puhuisin heille näitä asioita. Eikö olisi selvempää ja parempaa sanoa, että Jeesus tuli opettamaan meille tuntemaan Jumalan ja viemään meidät Jumalan luo. Itse ilmaisen näitä asioita mielelläni myös siten, että Jeesuksen kautta päädymme sopuun Jumalan kanssa, älyn, tunteiden ja tekojen tasolla. Syntihän on se, että yhteytemme Jumalaan on katkennut, ettemme "näe" Jumalaa, ettemme tiedä "missä Jumala asuu" ja ”mitä Jumala tekee”? Monet ihmiset tänä päivänä ovat eksyksissä suhteessaan Jumalaan ja sen vuoksi myös suhteessaan muihin ihmisiin ja itseensä. On niin kuin olisi suuri kuilu tai pimeyden verho ihmisten ja Jumalan välillä.

 

Eikö Jeesuksen palvelu, hänen sovituksensa ja syntien anteeksian­tamisensa ole juuri se, että hän luo yhteyttä Jumalaan ja vie meidät pimeyden ja kuilun lävitse Isän luo? Hän ei ole vain viisas opettaja, joka kertoo meille taivaan salaisuuksista, vaan hän elää yhteydessä Isänsä kanssa ja kulkee itse kuilun ja pimeyden, so. kärsimyksen ja kuoleman kautta Isän luo ylösnousemuksen kirkkautee­n. Hän ei vain opeta meitä elämään viisaasti ja sovussa muiden kanssa (sitäkin), vaan jo ennen sitä hän kutsuu meitä seuraamaan itseään ja lähtemään vaeltamaan hänen kanssaan. Vaikka emme edes aina osaisi tarkasti sanoa, mihin hän meitä johtaa, opimme matkan aikana rukoilemaan hänen kanssaan "Isä meidän, joka olet taivaassa". Kun olemme oppineet rukoilemaan tämän rukouksen sydämes­tämme, alkaa pimeys hälventyä ja taivaan kirkkaus sarastaa.

 

Tämä kaikki koskee ensimmäistä käskyä tai rakkauden kaksoiskäskyn ensimmäistä osaa, Jumalan kunnioittamista ja rakastamista koko sydämestä ja sielusta ja tahdosta. Se viitoittaa kirkon ensisijaisen tehtävän ja on varmasti kaikkien kirkkokuntien yhteisen tehtävän. Ne kaikki tekevät sen omalla tavallaan ja omalla strategiallaan.

 

Kristus vie ihmisten luo

 

Isää meidän ei voi erottaa jokapäiväisestä leivästä, eikä jokapäiväistä leipää Isästä meidän.

Rakkauden kaksoiskäskyssä molemmat osat ovat yhtä tärkeitä. Ensimmäiseen, rakkauteen/uskoon/luottamukseen Jumalaan, liittyy erottumattomasti rakkaus ihmisiin. Kun ihminen kohtaa Jumalan/kun hän rukouksessaan kääntyy Jumalan puoleen, Jumala ei ottaa häntä pois maailmasta, vaan lähettää hänet aina takaisin ihmisten/omaisten/naapurien luo rakastamaan heitä hänen rakkaudellaan, olemaan heille armahtavainen kuten hän on ammahtavainen, kunnioittamaan heitä hänen oikeudenmukaisuudellaan/vanhurskaudellaan.

 

Kaikkein tärkein kristinuskossa on meidän Isämme, ja yhtä tärkeä on toinen ihminen, veljemme ja sisaremme. En kääntäisi tätä toisin päin, että kaikkein tärkein olisi veli tai sisko/toinen ihminen ja että yhtä tärkeä olisi taivaallinen Isä. Lähtökohta ja lähde on Isä. Hänessä toinen ihminen on veli ja sisko.  

 

Kun edesmennyt paavi Johannes Paavali II ei ollut vielä paavi, vaan Krakovin arkkipiispa, sanoi hän vuonna 1971 eräässä piispojen kokouksessa, joka käsitteli kirkon lähetystehtävää, että kirkko ei julista vain Jumalaa maailmalle, vaan myös ihmistä. Se lause on jäänyt hyvin mieleeni. Paavina  hän vaali ihmisarvoa monella tasolla puolustaen ihmisoikeuksia, antaen eettisiä ohjeita, kehottaen sovintoon, rohkaisten rauhaan jne. Uskon vakuuttuneesti, että ihminen ollakseen ihminen ei tarvitse mitään kipeämmin kuin Jumalaa ja Kristusta. Hän tarvitsee tietysti yhtä kipeästi toista ihmistä, mutta ollakseen hyvä ihminen toiselle ihmiselle, hän tarvitsee uudelleen Kristusta. Kristukseen sisältyy oikeudenmukaisuus, rakkaus, anteeksiantaminen ja kaikki muut hyveet, joita ihminen tarvitsee ollakseen hyvä ihminen toisten kanssa ja heidän puolestaan.

 

Tuntuu siltä, että samaan aikaan kun Jumala on häviämässä ihmisten elämästä, myös rakkauden kulttuuri on häviämäs­sä meidän yhteiskunnas­tamme. Hyvin usein ja monin tavoin meitä houkutellaan ajattelemaan ja ajamaan omaa etua, omaa nautin­toa, omaa kunniaa ja valtaa, vaikkapa toisten kustannuksella. Jeesus opettaa meitä ajattelemaan ja ajamaan toisten hyvää vaikkapa omalla kustannuksellamme.

 

Meidän/kaikkien kirkkojen/kristillisten yhteisöjen tulee vaalia rakkauden kulttuuria, jonka Kristus on tuonut maailmaan ja jonka kirkko on Kristuksen nimessä tuonut yhteiskuntaamme. Siinä menevät käsi kädessä oikeudenmukaisuus, rakkaus ja laupeus, nämä kolme ja monet muutkin hyveet.  Jos joku näistä kolmesta puuttuu tai käy heikoksi, kaikki kolme kärsii ja yhteiselämä toisten kanssa/yhteisössä/yhteiskunnassa/kirkossa muuttuu vaikeaksi. Silloin on olemassa se vaara, että joku etsii omia etujaan toisten kustannuksella tai että toinen alkaa käyttää toista hyväkseen.

 

Julkisuudessa kiinnitetään tänä päivänä mielellään huomiota siihen, mitä kirkko tekee ja kirkko haluaa teoissaan myös mielellään näyttää miten hyvä se on. Se on kiusaus, joka voi viedä meidät pois ensimmäisestä kiintopisteistä, yhteydestä Jumalaan. Usko Jumalaan tulee ensimmäiselle sijalle. Tämä usko saa jatkoa ja muotoa rakkaudessa eli lähimmäisen palvelemisessa, varsinkin heikkojen auttamisessa. Lähimmäisenrakkaus näivettyy nopeasti, jos meillä ei ole aarrekammiota taivaassa, jos meillä ei ole Isää taivaassa. Vain silloin, kun meillä on osallisuutta Jumalan elämään, meillä on varaa lahjoittaa itsemme rakkaudessa pois toisille. Kristus antaa meille molemmat: Elämä Jumalan kanssa ja elämä toisia varten.

 

Tämä kaikki kertoo jotakin kristillisestä ihmiskuvasta. Se ei ole yhteensopiva nykyisen tendenssin kanssa, että pitää toteuttaa itseään niin monipuolisesti kuin mahdollista. Kristinusko sanoo, että ihminen toteuttaa itsensä, kun hän kuluttaa itseään rakkaudessa kuten maahan putoava jyvä. Toisaalta kristittykin saa kehittää itseään ja käyttää lahjojaan niin runsaasti kuin mahdollista. Hän saa ottaa kaiken vastaan, mitä luonto ja yliluonto lahjoittavat. Koko elämä on lahja, kaikki kyvyt ja mahdollisuudet ovat lahjoja. Hän kunnioittaa Luojaansa käyttämällä niitä. Hän käyttää niitä aina toisten hyväksi. Siinä on hänen autuutensa.

 

Katolisuus ja Katolinen kirkko Suomessa

 

Katolisen kirkon erityistehtävä yhteisessä evankeliumin julistuksessa on vaalia uskon ja kirkon katolisuutta. Kirkon katolisuudessa voimme nähdä neljä ulottuvuutta tai suuntaa.

 

Ensinnäkin se tarkoittaa sitä, että olemme yksi ja sama kirkko kautta historian. Olemme tämän päivän kirkko elävässä yhteydessä edellisten sukupolvien kirkon kanssa, siis alkuseurakunnan, kolmannen vuosisadan, keskiajan, valistuksen ajan ja viime vuosisadan kirkon kanssa. Kirkkoomme kuuluvat apostolit Pietari ja Paavali, kirkkoisät ja kirkon opettajat, marttyyrit ja muut pyhät kautta aikojen. Meidän kirkkomme on myös tuntenut heikkouden vaiheita. Kirkkomme on ollut sairas ja se on jälleen taas toipunut. Kirkkomme on tuntenut epävarmuutta, sitä on vainottu ja se on joskus myös sopeutunut liikaa politiikkaan. Meidän identiteettiimme kuuluu siis, että olemme yksi ja sama kirkko Kristuksen ajasta lähtien tähän päivään saakka.

 

Toiseksi katolisuus merkitsee, että olemme kirkko yhdessä, Suomessa, Intiassa, Brasiliassa, Hollannissa, Puolassa jne. elävän kirkon kanssa. Uskomme ja vietämme messua ja sakramentteja yhteydessä kaikkiin paikalliskirkkoihin sekä yhteydessä kirkon ykseyttä ja katolisuutta vaalivaan Rooman piispaan eli paaviin. Tai toisinpäin sanottuna: Yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko on läsnä meidän vaatimattomassa paikalliskirkossamme.

 

Kolmas ulottavuus on siinä, että olemme kirkko yhdessä poisnukkuneiden, taivaan enkelten ja pyhien kanssa. Jokaisessa messussa vietämme tätä yhteyttä taivaan kirkon kanssa ja muistamme poisnukkuneita.

 

Neljäntenä katolisuuden ulottuvuutta voidaan pitää uskon universaalisuutta. Katolinen kirkko ei hylkää mitään, mikä luomakunnassa ja toisissa uskonnoissa on arvokasta, vaan antaa sille arvon ja tahtoo edistää sitä (Kirkon suhteesta ei-kristillisiin uskontoihin, 2). Tämä koskee nimenomaan myös muita kristillisiä kirkkoja ja yhteisöjä. Vatikaanin toinen kirkolliskokous on nimenomaan sanonut, että "ei pidä jättää huomaamatta, että kaikki se, mitä Pyhän Hengen armo saa aikaan erossa olevien veljiemme keskuudessa voi edistää meidänkin hengellistä elämäämme" (Katolinen kirkko ja kristittyjen ykseys, 4). Kun huomamme, että tiettyjä kristinuskon aineksia on erinomaisesti säilynyt toisessa kristittyjen yhteisössä, kirkko kehottaa meitä iloitsemaan siitä: "On välttämätöntä, että katolilaiset iloiten oppivat tuntemaan ja pitävät arvossa niitä yhteisestä perinnöstä virtaavia todella kristillisiä aarteita, joita meistä erossa olevien veljien keskuudessa esiintyy" (nro 4).

 

Esimerkiksi me voimme ja meidän tulee tunnustaa, että luterilainen kirkko Suomessa on erinomaisesti hoitanut Jumalan sanan ja siihen vastaavan uskon vaalimista. Se on myös aina pitänyt kirkon elämässä kaikkein tärkeimpänä sitä, että ihminen oppi tuntemaan Jumalaa ja luottamaan häneen. Katolilaisina emme torju näitä aarteita vaan kiitollisina iloitsemme niistä. Samoin iloitsemme siitä, että katolisuus kaikessa neljässä ennen mainitussa merkityksessä kasvaa luterilaisessa kirkossa.

 

Ei eristäytymiselle

 

Kun vaalimme kirkon katolisuutta emme eristäydy toisista kristillisistä kirkoista tai yhteisöistä, vaan iloitsemme siitä, että niissäkin kirkko toteutuu. Kun vaalimme kirkon katolisuutta, varaudumme siihen, ettemme supistu pelkästään määrättyihin tapoihin tai määrättyihin opinkappaleisiin pitäytyvään kirkkokuntaan. Katolinen kirkko on olemukseltaan universaalinen. Emme voi emmekä saa esimerkiksi olla latinan kieleen pitäytyvä kirkko. Latina on yksi kirkon traditioon ja kulttuuriin kuuluva arvokas aines, jota ei tule hylätä.

 

Rikkoisimme kuitenkin kirkon katolisuutta vastaan, jos pitäisimme latinan kielen käyttöä pyhempänä kuin suomen kielen käyttöä. Se tekisi vääryyttä kirkon katolisuudelle. Se tekisi kirkostamme kirkkokunnan, joka ei ole enää universaalinen, nykymaailmassa elävä ja evankelioiva kirkko. Luulen voivani jopa väittää, ettei ole olemassa tällaisia "tyypillisiä katolisia aineksia", jotka erottavat meidät toisista kirkkokunnista. Me emme ole kirkkokunta toisten kirkkokuntien joukossa, vaan olemme katolinen kirkko ja mikäli tämä katolisuus ilmenee ja toteutuu myös toisissa kirkkokunnissa, olemme katolinen kirkko heidän kanssaan.


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors