SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

TL Veijo Koivula: Näin hänet muistan ystävänä ja ekumeenisena keskustelukumppanina  

 

Ei siitä niin kovin kauan ole. Ainakin se muistissani tuntuu niin kuin eiliseltä päivältä. Toukokuun 19. ja 20. päivä vuonna 1987 pidettiin Suomen Ekumeenisen Neuvoston kokous Hankoniemen Santalassa, Vapaakirkon teologisessa opistossa. Kauteni  SEN:issä oli juuri alkanut.  Karjaan asemalta meidät muutamat Helsingin junasta tulleet kuljetettiin pikkubussilla Santalaan. Samassa bussissa oli Helsingin metropoliitta Johannes.

 

Jostain käsittämättömästä syystä tuosta tapaamisesta alkaen välillemme syntyi ystävyys, joka vuosien varrella kasvoi ja syveni hyvin läheiseksi ja merkittäväksi. Johannes vieraili useita kertoja luonani Oulun käynneillään tai perinteisillä kevättalven Levin matkoillaan. Hänen vierailunsa olivat hyvin mieluisia ja arvokkaita tilanteita. Oli aikaa keskustella hengellisistä ja teologisista kysymyksistä niin kuin myös elämän arjesta.

 

Johanneksen ehtymättömästä juttuvarastosta löytyi myös jatkuvasti hauskuutta ja kevennystä vakaviinkin keskusteluihin. Vierailuihin kuului myös ateriayhteys, Oulussa se tapahtui joko kodissani tai Johannes saattoi ehdottaa hänelle tyypilliseen tapaan ”mikä olisi sellainen puolisivistynyt ravintola, jossa voisin tarjota sinulle lounaan?” Turussa perinteisiin kuului, että jos köksä – siis metropoliitta itse – ei laittanut ateriaa, se syötiin joko Naantalin Kalatrapissa, jossain Aurajoen laivaravintolassa tai Svenska Klubbenilla.

 

Tuon tuostakin Johannes otti puheeksi ekumenian ja sen edistyksen tai edistymättömyyden. Muistan näitä keskusteluja käyneemme niin hänen virka-asunnossaan Kuopiossa ja Helsingin residenssissä kuin sitten eläkepäivien kodissa Turussa tai minun luonani Oulussa. Oma vaikutelmani oli, että aikojen kuluessa hänen näkemyksensä ekumenian edistyksestä kävivät pessimistisemmiksi. Se ei kuitenkaan tarkoittanut ekumenian väheksymistä, päinvastoin. Ekumenia oli Johannekselle välttämättömyys ja kristillisen uskon olemukseen ja hajaannuksen todellisuuteen kuuluva asia. Mutta edistysaskelista huolimatta hän näki paljon merkkejä siitä, että näkyvä ykseys oli vielä meidän ulottumattomissamme, kaukana kaukana edessäpäin. Vaikka hän oli ollut sekä kotimaisessa että kansainvälisessä ekumeniassa aktiivisesti mukana 1940-luvulta lähtien, hän oli sitä mieltä, ettei asian eteen ollut ponnisteltu riittävästi.

 

Olimme Kreikassa lomamatkalla vuonna 1997 kolmen miehen voimin: arkkipiispa Johannes, Oulun metropoliitta Ambrosius sekä minä. Vaikka kyseessä olikin lomamatka, olimme jatkuvasti menossa, vierailuja piispojen residensseissä, pyhässä synodissa, luostareissa, osallistumisia palveluksiin. Kun vierailimme eräässä ortodoksisessa nunnaluostarissa, piispat vietiin kellojen juhlasoitossa kirkkoon rukouspalvelukseen. Minut jätettiin portinpielessä olleeseen toimistorakennukseen. Johannekselle selvisi minun torjuntani hetken päästä kirkossa. Hän vaatimalla vaati luostarin johtoa puuttumaan tilanteeseen ja niin minutkin sitten päästettiin alkutorjunnan jälkeen kirkkoon ja sen jälkeen sisarten tarjoamalle juhla-aterialle. Seuraavana aamuna arkkipiispa kertoi heränneensä painajaisuneen. Siinä unessa oli kertautuen toteutunut juuri se, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Minulle tämä episodi ja sen jälkeinen arkkipiispan painajainen kertoivat hänen aidosta ekumeenisesta asenteestaan.

 

Kun Johannes oli vielä arkkipiispana, hän pyysi, että tulisin useammaksi päiväksi hänen luokseen vierailulle. Hänellä oli siinä mielestäni erittäin hieno ajatus taustalla. Kulkisin hänen kanssaan muutaman viranhoitopäivän, näkisin hänen työtään, ja samalla se olisi myös ekumeeninen viesti hänen oman kirkkonsa työntekijöille ja seurakuntalaisille. Kuopiossa sain siis nähdä hänen työtään arkkipiispan ja kirkollishallituksen kansliassa, osallistuimme metropoliitta Tiihonin panihidaan, Kiteellä hän toimitti liturgian, Joensuussa vierailimme pappisseminaarissa, Lieksassa oli tsasounan maapohjan siunaaminen, luostareissa kävimme tapaamassa igumeni Sergeitä ja igumenia Marinaa. Nämä olivat hienoja elokuisia päiviä vuonna 2001.

 

Erityisen hyvin on jäänyt mieleeni saarna, jonka Johannes piti Istanbulissa vuonna 2004. Olimme ekumeenisella pyhiinvaelluksella sopivasti silloin, kun Nikean metropoliitta toimi ekumeenisessa patriarkaatissa pyhän synodin jäsenenä. Toimitimme pyhiinvaeltajien ekumeenisen jumalanpalveluksen pienessä paikallisessa luterilaisessa kirkossa. Ortodoksisen kalenterin mukaan oli mirhantuojanaisten sunnuntai. Johannes puhui saarnassaan siitä, miten nuo naiset kohtasivat matkallaan esteitä. Esteistä huolimatta he menivät Kristuksen haudalle tekemään sen, mikä kuului heidän tehtäviinsä. Johannes siirsi tämän ajatuksen ekumeniaan. Siinäkin me joudumme kohtaamaan esteitä. Mutta esteistä huolimatta meidän on ponnisteltava sen tehtävän suorittamiseksi, jonka olemme Kristukselta saaneet. Kaiken kaikkiaan kyseinen pyhiinvaellus avasi myös näkemään hyvin läheltä sen, miten paljon Johannesta arvostettiin patriarkaatissa.

 

Hurskaus oli luontevalla tavalla mukana ystävyydessämme. Johannes saattoi puhelinsoittonsa aluksi kysyä, keskeyttikö pahasti hartaudenharjoitukseni. No se oli tietysti hänelle tyypillistä huumoria. Mutta erityisesti yhteisillä lomamatkoilla oli luonnollista, että sunnuntaipäivien ohjelmaan kuului jumalanpalvelus. Aika usein se oli katolinen messu, kun sellainen oli lähimpänä tarjolla. Ja usein yhteinen ilta päättyi yhteiseen hartauteen, useimmiten ruotsinkieliseen ortodoksiseen rukoukseen. Ruokarukoukset olivat itsestäänselvyyksiä paikasta ja ruoan määrästä riippumatta. Mutta jos ruokaa ja juomaa ei ollut vielä näkyvillä, hän saattoi todeta lakonisesti: ei voi vielä siunata, kun ei tiedä, onko mitään siunattavaa.

 

Erityisen suuren arvon annoin ja annan Nikean metropoliitalle siitä, että hän vastasi myönteisesti kutsuuni, kun pyysin hänet saarnaamaan 50-vuotispäiväni juhlamessuun Pyhän Tuomaan kirkossa Oulussa. Muutama viikko ennen juhlia näytti siltä, että lentoliikenne saattaisi olla jumissa uhkaavan lakon takia. Keskustelimme asiasta puhelimessa, ja Johannes totesi, että jos koneet eivät lennä, hän voi mainiosti tulla myös junalla. Onneksi lakkoa ei tullut, niin hänen matkansa sujui huomattavasti nopeammin. Oli myös suuri ilo osallistua hänen syntymäpäivilleen, 70-vuotispäiville Kuopiossa ja 80-vuotispäiville Lintulan luostarissa. Yksi kohokohta oli myös hänen piispuutensa 40-vuotisjuhla, jota vietettiin Uspenskin katedraalissa kesällä 2009.

 

Nikean Johannes oli herrasmies, joka oli paitsi korkeasti oppinut teologi ja kirkonjohtaja, myös syvällisen sydämen sivistyksen ihminen. Ei ollut sellaista vierailua, jonka jälkeen ei olisi tullut kiitoskirjettä. Ei ollut sellaista tapaamista, jonka jälkeen ei olisi tullut vähintäänkin puhelinsoittoa, jossa käytiin vielä läpi kohtaamisen tärkeimmät pointit ja kiitettiin ”kaiken avun edestä”.

 

Viimeinen Johannekselta saamani kirje liittyy viimeiseen tapaamiseemme. SEN:n kevätkokous 2010 pidettiin huhtikuussa Helsingissä Lähetystalolla. Noihin aikoihin tuhkapilvet sekoittivat lentoliikenteen koko Euroopassa. Olimme alun perin suunnitelleet, että kävisin Turussa edeltävänä viikonvaihteena ja tulisimme yhtä matkaa ekumeenisen neuvoston kokoukseen. Tuhkapilvikaaoksen takia ilmoitin noin viikkoa ennen kokousta Johannekselle, että minun täytynee perua osallistumiseni. Nikea totesi, että siinä tapauksessa hänkin jättää kokouksen väliin.

 

Mutta sitten lauantaiaamuna selvisi, että junavuoroja on lisätty. Soitin Johannekselle ja hioimme alkuperäisen suunnitelman uuteen uskoon. Kaikki sujuikin sitten oikein hienosti, kävin Turussa, lounastimme laivaravintola Cindyssä, kahvittelimme hänen huushollissaan Saga-kodissa (tai vaivaistalossa, kuten Johannes joskus asian ilmaisi), ja sitten ajelimme illan kuluessa lehtori Marianne Kantosen kyydillä Helsinkiin.

 

SENin kokoukseen Johannes osallistui ja käytti lähetystyötä käsitelleessä seminaariosiossa aktiivisesti puheenvuoroja – tietoa ja kokemusta oli.  Johanneksen saattaminen Turun junalle kokouksen jälkeen meni oikein hyvin junan toisen kerroksen toiseksi ylimmälle rappuselle. Sitten hänen polvensa pettivät. Omin voimin en pystynyt häntä nostamaan.  Aivan kuin Jumalan lähettämänä paikalle saapui nuorimies, joka silmänräpäyksessä pudotti lattialle salkkunsa ja sateenvarjonsa ja tuli avuksi. Yhdessä onnistuimme nostamaan Johanneksen junanvaunun ensimmäiselle istuimelle. Seuraavana aamuna hän soitti minulle, ja muutamaa päivää myöhemmin sain häneltä kirjeen, jonka haluan lukea tässä. Luen sen vain sen takia, että se mielestäni on erinomaisen tyypillistä Johannesta. Tällaisia herrasmiestekstejä ei nykyaikana kovin paljoa lähetellä:

 

Nikean metropoliitta Johannes oli uskollinen ystävä, joka monin tavoin vaali hänelle tärkeitä ihmissuhteita tapaamisin, kirjein, puhelinsoitoin. Usein suunnittelimme myös osallistumisemme SENin kokouksiin siten, että joko kokouksen edellä tai sen jälkeen saatoimme vielä privaatisti tavata päivällisen tai illallisen merkeissä. Hänen viisautensa, ilmiömäinen muistinsa, absoluuttinen huumorintajunsa ja vieraanvaraisuutensa tekivät tapaamisista hohdokkaita, juhlallisia hetkiä, joissa riittää muisteltavaa pitkäksi aikaa.


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors