Tuntuu, että synnistä puhuminen on vanhanaikaista. Ja niin se onkin, jos vain ajatellaan, että kaikki pääsevät taivaaseen. Se on kyllä meitä ihmisiä rakastavan Jumalan tahto, että kaikki pelastuisivat, ja tulisivat tuntemaan totuuden. Pelastus ei kuitenkaan ole mikään inhimillinen automaatio. Siksihän me laulamme: ”Mua auta Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan.” Me nykyihmiset ajattelemme mielellämme, että toivolla on oltava inhimilliset, siis silmin nähtävät, korvin kuultavat ja käsin kosketeltavat perusteet, vaikka elävä toivo on lähtöisin Jumalasta, jota emme näe, mutta joka on kuitenkin läsnä Pyhän Hengen voimassa sanan ja sakramenttien kautta seurakuntansa keskellä.
Ilman rehellistä synnintuntoa meillä ei oikeastaan ole todellista toivoa elämässämme. Sillä, mihin me toivoa tarvitsemme, jos emme tarvitse Jeesusta jokapäiväisessä elämässä? Jeesus-nimihän muistuttaa meitä, että Jeesus pelastaa kansansa raskaista synneistämme. Synnintunto ei kylläkään synny omin voimin, vaan se on Pyhän Hengen työtä. Synnintunto ei merkitse toivottomuutta tai oikeastaan epätoivoakaan, vaan paremminkin se antaa uuden mahdollisuuden. Alkaahan paraneminen usein siitä, että sairas tunnustaa olevansa sairas ja avun tarpeessa. Kuka sitten tarvitsee sellaista kuin synnintunto? Kun synnistä puhutaan, kääntyy katse liian usein naapuriin. Kuulkaamme, mitä Jeesus lausuu asiasta: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi'? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.” (Luuk. 6:41–42)
Jeesus sanoo meillekin todella painokkaasti: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.' En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” (Matt. 9:12–13) Jeesus kutsuu siis tänäänkin sinua ja minua, erottelematta meitä kaikkia. Kuten pyhissä kirjoituksissa sanotaan: ”Jumala ei tee eroa ihmisten välillä.” Ihminen kaiketi luulee nyt, että Jumalalta on jotain päässyt unohtumaan. Niinpä ihminen tekee eroa, vetelee viivoja, rakentelee muureja ja pystyttää piikkilanka-aitoja, ampuu puskan takaa joko pistoolilla tai nimimerkillä. Ihminen valmistelee salamyhkäisiä uhrimenoja median ja varsinkin sen tuoreen jäsenen eli internetin, alttareilla. Mutta, onneksi me uskomme Jumalaan, joka saa kuurot kuulemaan ja sokeat näkemään. Tärkeää meille jokaiselle on varsinkin, että pystyisimme ja tahtoisimme nähdä rehellisesti itsemme ja kuulla selkeästi itseämme sellaisena kuin me todella olemme. Emmekö me joskus sanokin näin toisillemme: ”Kunpa vain näkisit ja kuulisit nyt itsesi! Ehkä häpeäisit.” Näin saattavat äidit ja isätkin sanoa lapsilleen.
Me kaikki toivomme joskus varmaankin helppoa elämää osaksemme. Jos näin teemme, niin miksi emme toimisi toiveemme mukaisesti? Tuskin elämän tarvitsee helppoa olla sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta olisihan se mukava, jos välillä vähän helpottaisi. Helpotusta tarjoaisi varmasti jo se, että lopettaisimme erottelun julkisyntisten ja siivosyntisten välillä. Eihän synnissä ole todellisuudessa mitään aste-eroja: kaikki ovat tehneet syntiä. Ainoastaan Pyhän Hengen pilkkaa ei voi saada anteeksi, sanoo Raamattu, uskon ja elämän pyhä kirja. Tuskin kukaan on toistaan suurempi syntinen. Näin kuitenkin toinen voi todeta toisesta syyttääkseen häntä, joka on sinun laillasi Jumalan kuva. Joku toinen puolestaan sanoo näin itsestään nöyristelläkseen, mutta toisin sanoen ylpeilläkseen. Voisimmeko kaiken tämän sijaan sopia, että kun syntisistä puhutaan, niin minä itse olen aina ensimmäinen.
Jumala armahtaa ja tahtoo armahtavaisuutta! Miksi tuomitseminen on meille helpompaa kuin armahtaminen? Ainoa ihminen, jolla on keskuudessamme tuomiovalta, on maallisen oikeuden tuomari. Maallisen oikeuden tuomioista voi kuitenkin valittaa ja mahdolliset rangaistukset ovat vain ja ainoastaan ajallisia. Jotain kuitenkin kertoo tämän maailman pimeästä menosta vanha ja kurja sanonta: ”Joka kerran keksitään, sitä aina epäillään.” Kaikki virheet ja erehdykset eivät varmasti ole katastrofaalisia. Kaikki virheet eivät ole siis autuuden esteitä. Hyvä ei merkitse samaa kuin pyhä, tai päinvastoin. Me tarvitsemme siis rukousta ”pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon, armahda meitä”. Pyhä Jumala opeta meitä joka päivä armahtamaan toisiamme. Valaise armollasi elämäämme. Anna siis Pyhän Henkesi opettaa meitä ja palauttaa mieliimme se kaikki, mitä Jeesus Kristus on opettanut seuraajilleen. Herra, älä anna kunniaasi kenellekään! Pyhä Raamattu sanoo meille: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!”
Ajankohta: 5.sunnuntai helluntaista, 15.6.2008
Evankeliumi: Joh. 8:2-11
Arto Penttisen saarna
Pidetty Maaningan kirkossa