Arkkipiispa Jukka Paarman avauspuhe Suomen ekumeenisen neuvoston kevätkokouksessa Helsingissä 17.3.2005
Juhlavuosi ”Kirkko Suomessa 850vuotta” alkoi sekä juhlavasti että surullisesti. Juhlaa oli se, että vuotta on suunniteltu ja lähdetty toteuttamaan kirkkojen yhteistyönä, ekumeenisesti. Mikään kirkko ei ole tahtonut omia juhlaa itselleen. Näin pitää ollakin. Aito ekumenia antaa tilaa toisille samalla kun se tunnustaa, että kukaan ei yksin omista kristinuskon sanomaa tai totuutta.
Ruotsalainen helluntaijohtaja Lewi Pethrus, joka edusti pitkään voimakkaan kriittistä näkökulmaa toisiin kristillisiin yhteisöihin nähden, taipui elämänsä lopulla tunnustamaan, että evankeliumin ja Jumalan suuruus on paljon mittaamattomampi kuin ihmisen usko ja uskon ymmärrys. Näin kai on ymmärrettävä hänen viimeiset sanansa, jotka jäivät toisille osittain arvoitukseksi. Ne sanat olivat: ”Ei sitä voi selittää”. Jumalan ajatukset ovat toisenlaiset ja toisessa mittakaavassa kuin meidän ihmisten. Sen tunnustaminen antaa mahdollisuuden tunnustaa toisella tavalla ymmärtäväkin veljeksi tai sisareksi. Siinä on ekumenian edellytys.
Juhlavuosi aloitettiin suuren kansallisen ja kansojen surun merkeissä. Kaakkois-Aasian katastrofi hiljensi meidät ymmärtämään myös sen saman kuin Lewi Pethrus. ”Ei sitä voi selittää”. Jumalan tiet ja suunnitelmat ovat toiset kuin ihmisten.
Katastrofin aiheuttama hätä ja avuntarve osoittivat nimenomaan katastrofialueilla sen, miten ihmisen hätä ja ihmisen auttaminen johtavat raja-aitojen kaatumiseen, myös uskontojen välillä. Alueilla, joissa eri uskonnot olivat kiivaasti kilpailleet, jopa taistelleet toisiaan vastaan, lähdettiin nyt yhdessä kokoamaan voimia avustustyössä. Tehtävä oli niin suuri, että erimielisyydet tuntuivat pikkuasioilta. Vielä paljon vakavammin voidaan ja pitääkin ekumenian kentällä kokea sama: Tehtävä on niin suuri.
Aasian katastrofin aiheuttama avustushalu nousi meidän maassamme ennätysmittoihin. Niin viranomaiset, seurakunnat kuin yksityiset kansalaisetkin olivat halukkaita antamaan runsaasti, kun hätä ja tarve koskettivat tuntuvasti meitä jokaista. Lähimmäisestä huolen kantaminen ei tietenkään saisi jäädä vain suurten katastrofien aiheuttamaksi hetkelliseksi tunnelmaksi. Merkkejä siitäkin kun on näkyvissä.
Helsingissä taidemuseo Kiasman edustalla oli noin viikon ajan pieni telttakylä. Siinä asui toistakymmentä nuorta kahdella eurolla päivässä. Nuoret olivat Kirkon ulkomaanavun Changemaker-ryhmästä. He halusivat symbolisella eleellä herättää meitä ajattelemaan olosuhteita, joissa puolet maailman ihmisistä elää päivittäin.
Samaan aikaan kun nämä nuoret ovat syöneet puuroa ja näkkileipää yhdellä Helsingin näkyvimmistä paikoista, myös Suomen hallitus teki symbolisen eleensä: se leikkasi kehitysyhteistyön määrärahoja viidellä miljoonalla eurolla.
Viisi miljoonaa on sinänsä pisara meressä. Päätös sisältää kuitenkin hyvin vahvan arvolatauksen. Se antoi jopa aihetta ajatella, että hallitukselle köyhyyden vähentäminen maailmasta ei ole tärkeä asia. Kehitysavussa teot ovat ratkaisevampia kuin puheet. Samaan aikaan kun valtion kehitysyhteistyö on viettänyt 40-vuotisjuhlaansa, on hallitus esityksellään leikannut mahdollisuudet lähestyä edes hiukan sitä kehitysavun tasoa, johon olemme sopimuksillamme sitoutuneet esim. YK:n puitteissa. Kilpailukyvyltään huippuluokkaa olevassa maassamme moni tuntee siitä häpeää.
Köyhyys ja sen seuraukset, nälkä, jano ja hoidettavissa olevat sairaudet tappavat maailmassamme enemmän kuin mikään muu. Pelkästään lapsia kuolee niihin joka päivä 30 000. Eikö tämä ole Suomelle tärkeää? Hyväksymmekö näiden ihmisten kuoleman ikään kuin luonnonlakina ajatellen, ettei sille voi eikä tarvitse voida mitään. Toivon, että eduskunta ja vielä hallituskin voisivat korjata tätä päätöstä ja osoittaa, että ihmisen hätä on meille tärkeä muulloinkin kuin puheissa ja tunteissa.
Nuoret muutoksentekijät tahtoivat Kiasman edessä herättää kansalaisia siihen, että äärimmäisessä hädässä olevan lähimmäisen unohtamista merkitseviä päätöksiä ei voi tehdä ilman, että ihmisten omaantuntoon koskee. Erityinen muistutus se on niille yhteisöille, jotka Pyhästä kirjasta tapaavat lukea Herransa sanat: ”Minun oli nälkä, Minä olin sairaana, minä olin alaston.” Hänen ohitseen emme saisi kulkea.