SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Outi Piiroinen-Backman: Arkipäivän elämä ja usko - pohdintaa konferenssin jälkeen

 

Lova Herren, min själ – oi sieluni, ylistä Herraa! Olen juuri jättänyt huonetoverini, islantilaisen, Ruotsin kirkossa pappina toimivan uuden ystäväni, lentokentälle hänen kotimatkaansa varten. Pohjoismainen ekumeeninen naiskonferenssi, johon osallistui runsaat 80 naista neljästä Pohjoismaasta, on juuri päättynyt. Mitä on vielä tehtävänä? – vad finns det kvar att göra?

 

Käännän autoni Tuusulaan menevälle tielle – mitä meillä, minulla, on vielä tehtävänä? Olemmeko edes oikeasti aloittaneet tehdä jotakin? Miten usko näkyy arkipäivässä – ja ennen kaikkea, miten kristinusko näkyy ja tuntuu nykymaailman arkipäivässä?

 

Tätä uskon arkipäivää olemme selvitelleet monin tavoin neljän päivän aikana Helsingin Kallvikin Ortodoksisen kulttuurikeskus Sofian ihastuttavassa ympäristössä, Helsingin tuomiokirkon tunnelmissa, Tapiolan Herman Alaskalaisen kirkon ikonien syleilyssä sekä Porvoon tuomiokirkon ja tuomiokapitulin historiallisissa puitteissa. Nordisk ekumenisk kvinnokonferens oli koolla 16.–19.8.2012.

 

Pohjoismaiden naiset on asetettu monella tavalla haasteiden eteen. Mitä meillä on vielä tehtävänä, kysyttiin myös Elisabet Rehniltä ja Gudrun Pétursdóttirilta. Maailmanlaajuisesti ja kansallisesti aktiivisesti ihmiskunnan hyväksi toimineet naiset antoivat haastetta jokaiselle – jokainen nainen omalla paikallaan voi ja hänen pitäisi ihmistä kunnioittaen toimia oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi. Sitoutunut välittäminen, rakkaus ihmistä kohtaan olkoon kaiken tekemisen perusta. Tämänhän pitäisi olla meidän kristittyjen perusperiaate kaikessa tekemisessämme, mutta silti yhteisömme, kirkkomme, seurakuntamme, jopa perheemme ja työyhteisömme ovat liian usein riitaisia, rakenteiltaan alistavia, ahdistavia ja jopa pelottaviakin kannustavuuden ja hyvinvoinnin kustannuksella.

 

Arjen viisauden teologiaa

 

Ylistä Herraa minun sieluni - että naisilla on omaa arkipäiväistä viisauden teologiaa! Näin ainakin kertoi Pauliina Kainulainen omassa alustuksessaan Hellyys ja vastarinta. Luonto, viisauden antaja, pyrkii yhdistämään kirkon historiassa erilleen joutuneet järjen ja tunteen (viisaus/tiede) uudestaan integroituneeksi, yhtenäiseksi ja merkittäväksi maailmankaikkeudeksi. Viisauden teologia pyrkii osoittamaan tietä tai polkua hengelliseen kasvuun. Laulamme kirkkoveisun sanoin ”ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra, sinä olet ne kaikki viisaasti tehnyt”. Miksi olemme kuitenkin antaneet maailman viekoitella kristikansan kulkemaan läntistä ja itäistä polkua ja unohtaneet Luojan luoman luonnon viisauden, täydellisen kokonaisuuden, jonka osana ja Luojan työtoverina ihminen toimii?

 

Pauliina ei tätä kysynyt, mutta mietin kysymystä sydän täynnä kiitollisuutta kuluneista päivistä, mutta toisaalta myös ahdistuneena esille tulleista monista vastausta vaille jääneistä kysymyksistä. Ihmisten ei ole aina helppoa ymmärtää toisiaan. Ymmärtämisen vaikeutta lisäävät käyttämämme erilaiset puhekielet ja erityisesti vielä sekä kansalliset että kirkolliset perinne-erot. Kun pinnistän kuuloaistini äärimmilleen ymmärtääkseni puhujan kieltä, kuinka ihmeessä pystyn vielä siinä samalla ymmärtämään kulttuuriperinteen puheeseen tuomat sisäiset viestit ja merkitykset? Tämän asian kanssa olemme olleet tekemisissä kaiken aikaa.

 

Ortodoksinen aamuhartaus – niin, ”kyllä minä kielen ymmärsin, mutta se kaikki oli niin kylmää ja miehistä, että jäin siitä kokonaan ulkopuolelle; toisena päivänä oli helpompi olla tulematta aamuhartauteen”. Ei tämä ole sitä, mitä me haluamme, eihän? Jos me kristityt sanomme, että puutteistamme ja erilaisuuksistamme huolimatta usko Jumalaan ja rukous on meille kaikille yhteistä, niin kuinka me voisimme saada kaikissa kristillisissä perinteissä rukoukseen sellaista voimaa, ettei kukaan jäisi rukouksen välittämän rakkauden ja viisauden ulkopuolelle? Jos minä ortodoksina rakastan aamurukouksiamme oman uskoni ilmaisijana, millä tavalla toisuskoinen sisareni ja veljeni myös voisi tuntea olevansa sisällä rukouksen ilmapiirissä rukouksia kuunnellessaan? Missä on se viisaan Luojan meille osoittama paikka, jossa vapaakirkolliset ja ortodoksit tuntevat todella rukoilevansa yhdessä yhteistä Luojaansa ja Vapahtajaansa?

 

Yli sata vuotta ekumeenista työtä on kirkkojen historiassa jo takana, ja edelleen olemme vasta polun alussa! ”Taas ja taas rukoilkaamme rauhassa Herraa, Herra armahda!” Luoja, anna meille viisauden teologiaa, että ymmärtäisimme maailman tarvitsevan juuri nyt kaikkia meitä kristittyjä, yhtenäisinä, toisiamme rakastavina, kunnioittavina ja toisillemme anteeksiantavina maailman rauhan rakentajina.

 

Giv Din kristenhet seger över motståndarna och bevara Ditt herravälde genom Ditt kors

 

Suomeksi laulamme ”anna seurakunnallesi voitto vihollisista, ja suojele ristilläsi Sinun valtakuntaasi”, mutta nyt olimme ”skandinaaviskaa” puhuvassa konferenssissa ja kulkemassa ristisaatossa kappeliin rannalla toimitetusta vedenpyhityksestä. Mukana myös seuraavaan päivänä teemasta Motstånd och hängivenhet (Vastustus ja antaumus) esitelmöivä ruotsalainen, juutalaissyntyinen kirjailija. Ristisaatto kappeliin oli pitkä, ennätimme laulaa Troparia lukemattomia kertoja. Kirjailija, mietittyään aikansa sitä, oliko hän kenties se voitettava vihollinen, lähti pois tuosta tilanteesta omaan todellisuuteensa. Kuulin tästä myöhemmin. Tämä olkoon meille esimerkkinä sanojen voimasta. Samoin kuin siitä, että ei vain kirkkojen keskinäistä ekumeenista tietoperäistä kanssakäymistä, vaan myös uskontojen välistä dialogia on sekä kirkon sisällä että yhteiskunnassamme yleisesti lisättävä. Tieto saattaa lisätä tuskaa, mutta tieto myös lisää välineitä tuon tuskan käsittelemiseen!

 

Yhteyttä pyhien naisten ympäröimänä

 

Pyhä Anna Novgorodilainen oli sillanrakentaja Ruotsi-Suomen ja Venäjän välillä, sillä hän avioitui poliittisista syistä Novgorodin ruhtinaan Jaroslavin kanssa. Myöhemmin Annasta tuli Venäjän ensimmäinen naispyhä. Monikaan konferenssin naisista ei tiennyt Annan pyhyydestä, mutta tämä ja Helena Nikkasen muistakin naispyhistä kertoma tieto otettiin Tapiolan Herman Alaskalaisen kirkossa suurella mielenkiinnolla vastaan. ”Ajatella, näin monia kuvia naispyhistä ja niin monia mielenkiintoisia elämäntarinoita” oli lukuiseen kertaan toistettu kommentti kokemuksesta. Kirkkosalissa seisoessa tuntee koskettavasi olevansa pyhien ympäröimänä ja kirkon historia tulee todentuntuisesti ja näkyvästi esille kaikilla seinäpinnoilla olevista freskoina maalatuista suurikokoisista ikoneista. Pyhien yhteys koettiin myös voimakkaasti henkilökohtaisesti vaikuttavalla tavalla. Monet mainitsivat tämän kirkkovierailun konferenssin koskettavimpana ja mieliinpainuvimpana kokemuksena.

 

Eräs osanottaja kertoi antavansa minulle lahjan: ”Outi, koin naispyhät niin voimakkaasti, että aion kirjoittaa heistä yliopistoon lopputyöni. Näin suuri merkitys oli tuolla vierailulla elämääni, että sain vihdoinkin aiheen, jota haluan tutkia.” Mutta pyhien naisten vaikutus tuntui myöhemminkin. Seuraavana päivänä tutustuimme Porvoon tuomiokirkkoon ja tuomiokapituliin, jossa piispa Björn Vikström kertoi Porvoon merkityksestä sekä Suomen valtion että kirkon historiaan. Tässä yhteydessä Pyhä Anna Novgorodilainen tuli taas mainituksi, sillä kirkkojen historiaan on Suomen maantieteellisellä alueella esiintyvällä itä-länsi-akselilla aina ollut suuri merkitys. Yleisesti ottaen on liian helppoa unohtaa, että ortodoksisuus on itse asiassa tällä alueella huomattavasti vanhempaa perua kuin luterilaisuus. Tämä on hyvä joskus ottaa esille varsinkin ekumeenisissa tilanteissa, koska se helpottaa myös Suomessa vallitsevien kirkkosuhteiden ymmärtämistä tänä päivänä.

 

Ortodoksisuuden ytimessä

 

Sofian kulttuurikeskus antoi ihanteelliset olosuhteet konferenssin toteuttamiselle, mutta samalla se myös loi osanottajille ekumeenisesti haasteellisen ympäristön. Hyvin harvoin ekumeeninen kokous toteutuu ympäristössään siten, että ortodoksisuutta ei voi mitenkään häivyttää tai unohtaa. ”Ortodoksinen laulu antoi tilaisuudelle hyvän lisän”, todetaan usein. Miten niin lisän, miksi ei olennaista osaa yhteisessä tilaisuudessa? Tämän konferenssin ohjelmassa ortodoksisuutta ei voinut paeta, sillä ajoittain se vyöryi päälle halusipa sitä tai ei. Usealle tämä oli ensimmäinen kohtaaminen ortodoksisuuden kanssa.

 

Olin konferenssin ainoa ortodoksinen osallistuja ja tunsin joskus itsekin jääväni jonkinlaisen vyöryn alle, sillä esiin nousevia kysymyksiä oli paljon. Mutta elämänkokemuksesta tiedämme, että kysymykset vievät vastausten etsimisen tielle, joten tässäkin mielessä konferenssi antoi meille kaikille runsaasti virikkeitä etsiä uusia vastauksia ikivanhoihin kysymyksiin. Olemmeko valmiita yhdistämään kirkoissamme ja omassa uskon elämässämme sekä idän että lännen viisautta? Olemmeko valmiit nöyrästi toteamaan: minä uskon, auta minun epäuskoani! Onko meillä naisilla rohkeutta rakentaa kirkkoihimme viisauden teologiaa, joka rakkaudellisuudellaan ja hellyydellään pyrkii eheyttämään koko luomakunnan Jumalan kunniaksi ja koko maailman parhaaksi?

 

Totuus – kaiken perusta

 

Norjan kirkon piispa Solveig Fiske puhui useaan otteeseen arkielämästä ja uskosta. Hänen sanomansa oli, että meidän ihmisten tulee olla rehellisiä ja puhua aina totta. Jumala on rakkaus, siispä ihmisten elämässä rakkauden tunteen ja sen kautta välittyvän ja toimintaan velvoittavan välittämisen tulisi olla kaiken uskonnollisen elämän perusta. Totuus on rakkautta ja ihminen, joka rakastaa, pyrkii olemaan totuudellinen. Puhua totta, sanoa rehellisesti ja totuudellisesti se, mikä mielessä liikkuu, mikä on oikein, sopusoinnussa Jumalan käskyjen ja Kristuksen asettaman esimerkin mukaisesti – tässä meille kristityille on esitetty suuri haaste, valtavan suuri haaste! Miten kirkko puhuu totta maailmassa? Miten kristityt puhuvat totta toisilleen erinäisissä kanssakäymisen tilanteissa? Miten seurakunnat kohtelevat työntekijöitään ja miten työntekijät toimivat suhteessa seurakuntalaisiin ja uskoa etsiviin epäilijöihin? Miten me, minä ja sinä, uskallamme puhua totta omassa elämässämme ja suhteessa lähimmäisiimme sekä maailmaan? Jokaiselle ihmiselle on annettu ainutlaatuinen paikka Luojan suuressa luomuksessa, maailmankaikkeudessa. Kukaan meistä ei ole merkityksetön tai vähempiarvoinen. Milloin kirkko ottaa todesta oman opetuksensa ja käytöksellään todistaa totta puhuvansa? Olemmeko huutavan ääni, joka ottaa vastuuta ympäröivästä maailmasta vai varjon alle piiloutuva lamppu, joka ei halua valonsa loistavan?

 

Herra, pelasta sinun kansasi!

 

Annoit meille Pohjoismaiden naisille, jotka kokoonnuimme Helsinkiin neljäksi päiväksi, mahdollisuuden nähdä ja kokea uuden tien alun. Annoit meille tilaisuuden kokea, mitä rakkaudellinen vuorovaikutus voi parhaimmillaan olla, silloin kun pyrimme toteuttamaan sinun tahtoasi, ”että he yhtä olisivat”. Ihmisten tekemät muurit, kieli, perinne ja kulttuuri, ovat vaikeita, mutta ei mahdottomia, ylitettäviä. Sinä, Herra, olet antanut ihmiselle viisauden ylittää historian saatossa syntyneitä ja meidän itsemme asettamia esteitä, joten sinä voit myös auttaa meitä kiipeämään niiden yli kohti sinua ja Sinun valtakuntaasi.

 

Konferenssin aikana iloittiin yhdessä, meillä oli hyvä olla toistemme seurassa, mutta siellä myös vuodatettiin kyyneleitä. Itkua syntyi niin ilosta kuin surusta, jaetuista elämäntarinoista epävirallisissa keskusteluissa linja-autossa, aterioiden aikana, illan hiljaisuudessa, yleisissä huomionosoituksissa ja kaikenlaisissa kiittämisissä; kyyneleet olivat merkki siitä, että asia oli tärkeä ja merkittävä ja että siihen syntyi henkilökohtainen yhteys. Kaiken kokemamme pohjalta pitää taas palata kysymykseen: Var finns det kvar att göra – mitä vielä on tehtävä? Miten viemme sanomaa konferenssista eteenpäin, heille, joilla tällä kertaa ei ollut mahdollisuutta olla mukana? Millä tavoin selvittelemme arkielämän asettamia haasteita uskolle omassa ympäristössämme, kotona, töissä, kirkossa jne.?

 

Miten varmistamme, myös taloudellisesti sen, että tämä yhdeksäs pohjoismainen ekumeeninen naiskonferenssi ei jää viimeiseksi? Nordisk ekumenisk kvinnokommitté on kantanut konferenssien järjestelyvastuun paikallisten kirkkojen ja ekumeenisten järjestöjen kanssa, mutta kvinnokommittén tulevaisuus on Ekumenik i Norden -ohjelman rahoituksen supistamisen myötä vaakalaudalla.

 

Olen pyrkinyt välittämään eteenpäin kokemusta yhteisestä sisaruudesta, joka ylitti maantieteelliset rajat ja joka antoi mahdollisuuden kasvaa ihmisenä ja arkitodellisuutta toteuttavana kristittynä. Ortodoksisen kuoron päätösjumalanpalveluksessa laulaman veisun tavoin voimme Luojaamme ylistäen todeta, että hänen tekonsa ovat ihmeelliset ja Hän on ne kaikki luonut meidän parhaaksemme. Meidän tehtävämme on viisaudella varjella ja suojella Hänen luomaansa maailmaa, siis myös ihmistä. Tämä vielä on meidän tehtävämme, ei sen vähempi eikä sen enempi.

 

Outi Piiroinen-Backman

SEN:n naisjaoston puheenjohtaja


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors           Puh / Tfn +358 40 1425 190