Risto Cantell: Ekumenia 21. vuosisadalla

Tämän luennon otsikko Ekumenia 21. vuosisadallaon otettu Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) ohjelmasta, jolla on sama nimi. KMN:n entinen pääsihteeri Konrad Raiser kutsui vuonna 2003 joukon ekumeenisia asiantuntijoita konsultaatioon, jonka aiheena oli ekumeenisen liikkeen uudelleen muotouttaminen (Reconfiguration of the Ecumenical Movement). Tämä kokous pidettiin Antelias-nimisessä paikassa Libanonissa. Vaikeasti muille kielille käännettävä termi rekonfiguraatio johti osanottajat pohtimaan perusteellisesti kysymystä, miten ekumeenista liikettä voitaisiin elävöittää (re-vitalize) ja samalla varmistaa, että ekumeeniset rakenteet ja organisaatiot ja niiden toiminta vastaavat muuttuvia globaaleja realiteetteja.
 
Samaa problematiikkaa pohdittiin myöhemmin useissa kokouksissa, joiden perusteella syntyi kaksi merkittävää KMN:n julkaisua vuonna 2004. Toinen käsitteli ekumeenista karttaa, nimeltään ja toinen pohti ekumenian tulevaisuutta uudella vuosisadalla ja vuosituhannella Reflections on Ecumenism in the 21st century. 
KMN:n nykyisessä rakenteessa on kuusi ohjelmaa, joista yksi on nimeltään Kirkkojen maailmanneuvosto ja ekumenia 21. vuosisadalla (The WCC and the ecumenical movement in the 21st century).
Seuraavassa luennossa ei ole tarkoituksena käsitellä yksinomaan Kirkkojen maailmanneuvostoa ja sen yhtä – sinänsä kiintoisaa ja tärkeää ohjelmaa – vaan pyrkimyksenä on käsitellä laajemmin ajankohtaista ekumeenista tilannetta ja keskeisiä kirkkoja ekumeenisia organisaatioita.
 
Pohdiskelen seuraavia asioita: (2.) Ekumeenisen tilanteen muutos eli uusi ekumeeninen ja kirkollinen tilanne, jossa elämme; (3.) Kirkkojen maailmanneuvosto; (4) Euroopan kirkkojen konferenssi; (5) Luterilainen maailmaliitto ja luterilaiset kirkot; (6) Suomen ekumeeninen neuvosto; (7) Roomalaiskatolinen kirkko; (8) Ortodoksiset kirkot; (9) Anglikaaninen kirkkoyhteisö ja anglikaaniset kirkot sekä (10). lopuksi vielä muutama sana ekumenian tulevaisuudesta.
 
Toivon, että voisimme keskustella asioista. Siksi pyydän teitä kysymään ja keskeyttämään vapaasti luennon aikana. Voitte vaatia perusteluja väitteille, joita esitän tai kommentoida omista lähtökohdistanne esille tulleita asioita. Tarkoitus on pohtia yhdessä tärkeitä ekumeenisia asioita.
 
II EKUMEENISEN TILANTEEN MUUTOS
 
Tämän luennon keskeinen lähtökohta on se, että ekumeeninen maailmankartta ja tunnustuksellinen tilanne ovat parin viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana radikaalisti muuttuneet.
 
Jos esimerkiksi ajatellemme sata vuotta sitten Edinburghissa 1910 pidettyä suurta lähetyskonferenssia ja sen optimistista ohjelmajulistusta ”maailman evankelioiminen tämän sukupolven aikana” niin on todettava, että tilanne tänään on kovin toisenlainen. Edinburghissa koolla ollut maailmanlähetyskonferenssi, jota yleisesti pidetään eräänä modernin ekumeenisen liikkeen tärkeänä innoittajana, oli vakuuttunut siitä, että kristinuskolla on edessään valoisa tulevaisuus: evankeliumi etenee uusien kansojen keskuuteen ja uuden vuosisadan alkaessa ja uuden vuosituhannen vaihtuessa koko maanpiiri on kuullut evankeliumin sanoman pelastuksesta Jeesuksessa Kristuksessa ja ottanut sen myös vastaan.
 
Toisin on kuitenkin käynyt. Kristinusko on toki edelleen suurin uskonto maailmassa, mutta Jeesuksen lähetyskäsky mennä kaikkeen maailmaan ja tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen ei ole vielä täysin toteutunut. Vanhojen kristillisten alueiden, Euroopan ja Pohjois-Amerikan kirkollinen tilanne on toinen kuin viime vuosisadan alussa. Kirkkojen jäsenmäärät ovat laskussa, vanhat kristilliset perinteet ovat häviämässä ja kirkot ovat uudenlaisessa lähetystilanteessa omissa sekularisoituneissa yhteiskunnissaan.
 
Kristinuskon painopiste on siirtynyt ja siirtymässä pohjoisesta etelään. Vanha kristikunta on hajoamassa. Muut uskonnot ovat valtaamassa alaa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Kirkot kasvavat nopeimmin Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.
 
Myös monet viime vuosisadalla syntyneet ekumeeniset järjestöt – Kirkkojen maailmanneuvosto, Euroopan kirkkojen konferenssi, Luterilainen maailmanliitto ja monet muut - ovat kriisissä, joka ei koske vain niiden taloutta vaan samalla myös toimintaa, jäsenkuntaa ja omaa identiteettiä.
 
Maailman lähetys- ja uskontotilasto vuodelta 2010 kertoo, että kristittyjä on noin kolmasosa maailman väestöstä. Kaikista kristityistä roomalaiskatolilaisia on 50,4 prosenttia. Tilaston mukaan maailman koko väestö vuonna 2010 on 6,9 miljardia. Heistä kristittyjä on 2,29 miljardia eli 33,2 prosenttia.
 
Tilaston mukaan maailman väestö lisääntyy 229 000 ihmisellä vuorokaudessa. Niitä, jotka eivät ole missiologien tutkimuksen mukaan lainkaan kuulleet evankeliumia, on 29,3 prosenttia maailman koko väestöstä.
 
Maailman uskontotilasto vuonna 2010 on lähetys- ja uskontotilaston mukaan seuraava:
• kristittyjä 2292,4 miljoonaa (33,2 prosenttia)
• muslimeja 1549,4 miljoonaa (22,4 prosenttia)
• hinduja 948,5 miljoonaa (13,7 prosenttia)
• uskonnottomia 639,8 miljoonaa (9,2 prosenttia)
• buddhalaisia 468,7 miljoonaa (6,7 prosenttia)
• kiinalaisperäisten uskomusten kannattajia 458,3 miljoonaa (6,6 prosenttia)
• kansanuskontojen kannattajia 261,4 miljoonaa (3,7 prosenttia)
• ateisteja 138,5 miljoonaa (1,9 prosenttia)
• uusien uskontojen kannattajia 64,4 miljoonaa (0,9 prosenttia)
• sikhejä 24,5 miljoonaa. (0,3 prosenttia)
• juutalaisia 14,6 miljoonaa (0,2 prosenttia)
• muita 46 miljoonaa (1,2 prosenttia).
 
Maanosista Eurooppa on edelleen kristittyjen määrässä suurin. Voimakkaimmin kristittyjen määrä kasvaa Afrikassa.
 
Eteläisellä pallonpuoliskolla eli Afrikassa, Aasiassa, Oseaniassa ja Latinalaisessa Amerikassa kristittyjä on yhteensä 1385,0 miljoonaa eli kaikista kristityistä 63,7 prosenttia. Pohjoisella pallonpuoliskolla eli Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa kristittyjä on yhteensä 787,6 miljoonaa eli kaikista kristityistä 36,3 prosenttia.
 
III KIRKKOJEN MAAILMANNEUVOSTO
 
Kansainvälisistä ekumeenista järjestöistä kattavin ja tärkein on (KMN). Se on perustettu vuonna 1948 Amsterdamissa. Baasiksensa eli jäsenyysperustansa mukaan KMN on ”niiden kirkkojen yhteys jotka tunnustavat Herran Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi Raamatun mukaan ja jotka sen vuoksi pyrkivät yhdessä täyttämään yhteistä kutsumustaan yhden Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi.”
 
Kirkkojen maailmanneuvostoon ovat yhdistyneet nykyaikaisen ekumeeniseen liikkeen kaikki historialliset pääuomat: Faith and Order; Life and Work, Kansainvälinen lähetysneuvosto ja Kristillisen kasvatuksen maailmanliitto. KMN:n jäseninä on 349 kirkkoa yli 120 maasta. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on yksi KMN:n perustajajäsenistä ja edelleen eräs sen aktiivisimmista jäsenkirkoista. KMN:n keskuskomiteassa on neljä suomalaista. edustavat piispa Simo Peura ja suunnittelija Aaro Rytkönen. edustajat ovat isä Heikki Huttunen ja TM Outi Vasko, joka on myös eksekutiivikomitean jäsen.
 
KMN:n pääsihteeri on norjalainen luterilainen TT Olav Fykse Tveit ja keskuskomitean puheenjohtajana (moderaattori) toimii Brasilian evankelis-luterilaisen kirkon presidentti Walter Altmann. Seuraava yleiskokous pidetään 2013 Busanissa Etelä-Koreassa. Ortodoksiset kirkot – vuonna 1998 eronneita Bulgarian ja Georgian ortodoksisia kirkkoja lukuun ottamatta – ovat KMN:n aktiivisia jäsenkirkkoja.
 
Roomalaiskatolinen kirkko ei ole KMN:n jäsenkirkko, mutta sillä ja KMN:llä on yhteistyötä ylläpitävä KMN:n on täysjäseninä roomalaiskatolisia teologeja. Kirkkojen maailmanneuvoston yhteydessä toimii -niminen verkosto, joka kokoaa mahdollisimman suuren määrän erilaisia kristittyjä roomalaiskatolisesta kirkosta helluntailaisiin ja evankelikaaleihin saman keskustelupöydän ympärille
 
IV EUROOPAN KIRKKOJEN KONFERENSSI
 
(EKK) on 126 jäsenkirkon muodostama yhteenliittymä, johon kuuluu jäseniä koko Euroopan alueen ortodoksikirkoista, protestanttisista ja anglikaanikirkoista sekä vanhakatolisista kirkoista. Lisäksi siihen kuuluu 43 jäsenjärjestöä. EKK perustettiin 1959. Sen toimistot sijaitsevat Genevessä, Brysselissä ja Strasbourgissa. Järjestön yleiskokous pidetään joka kuudes vuosi. Kokous valitsee järjestön keskuskomitean, puheenjohtajiston sekä päättää EKK:n toiminnan suuntaviivoista.
 
Lyonissa kesäkuussa 2009 pidetyn 13. yleiskokouksen yhteydessä vietettiin Euroopan kirkkojen konferenssin 50-vuotisjuhlaa. Järjestö syntyi vuonna 1959 toisen maailmansodan kahtia jakamassa Euroopassa, sillanrakentajaksi idän ja lännen kirkkojen välille. 50 vuoden aikana Eurooppa on kuitenkin muuttunut paljon. Kylmää sotaa ei enää ole, Neuvostoliitto on hajonnut, Baltian maat ovat itsenäistyneet ja Saksa on yhdistynyt. Euroopan unioni on yhdistänyt valtaosan maanosan maista. Samalla Euroopasta on tullut monikulttuurisempi ja -uskontoisempi. Kirkkojen yhteistyötä tarvitaan nyt uudenlaisten haasteiden keskellä.
Roomalaiskatolinen kirkko ei ole EKK:n jäsenkirkko, mutta se toimii hyvässä yhteistyössä EKK:n kanssa. EKK ja (CCEE) ovat yhdessä järjestäneet kolme Euroopan ekumeenista yleiskokousta (EEA, Baselissa 1989, Grazissa 1997 ja Sibiussa 2007). EKK:lla on lukuisia yhteistyöjärjestöjä. Yleiskokousten välisenä aikana järjestö toimii aktiivisesti eri teemoihin keskittyneiden komissioidensa avulla.
Kesäkuun 15.–21. päivinä pidettiin Ranskan Lyonissa Euroopan kirkkojen konferenssin 13. yleiskokous. Tapahtuman yleisteemana oli "Kutsuttuina yhteen toivoon Kristuksessa". Toivon valitseminen tapahtuman yleisteemaksi ei ollut sattumaa ja useaan kertaan korostettiin sitä, että toivo antaa meille rauhan, ilon, rohkeuden ja vapauden. Maailman talouskriisin keskellä painotettiin sitä, että Euroopan kristittyjen yhteys on tärkeä lenkki uuden taloudellisen tasapainon saavuttamisessa.  Ekologiseen kriisiin ja ilmastonmuutokseen liittyen todettiin, että kristittyjen tuntema vastuu on elintärkeä tekijä ekologisen tilanteen parantamisessa. Konferenssissa pyrittiin saamaan päätökseen EKK:n ja Euroopan kirkkojen siirtolaiskomission (CCME) integraatio. Se jäi kesken – pientä hiomista vaille.
 
Ortodoksiset kirkot ovat olleet EKK:n aktiivisia jäsenkirkkoja. Moskovan ja koko Venäjä patriarkka Aleksi II oli pitkään EKK:n presidentti ja keskuskomitean jäsen. Konstantinopolin ja Moskovan jännitteiset suhteet ovat viime aikoina heijastuneet myös EKK:n toimintaan. Syynä ovat Viron kahden ortodoksisen kirkon – Konstantinopolin alaisen Viron autonomisen ortodoksisen kirkon ja Moskovan patriarkaatin alaisen ortodoksisen kirkon - välisessä jännityksessä.
 
Molemmat Virossa toimivat ortodoksiset kirkot ovat Viron kirkkojen neuvoston jäsenkirkkoja, ja ne pystyvät osallistumaan yhdessä neuvoston kokouksiin. Euroopan kirkkojen konferenssin keskuskomitean taannoin tekemä päätös hyväksyä Konstantinopolin alainen Viron ortodoksinen kirkko EKK:n jäseneksi ja siirtää Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon jäsenyysanomuksen käsittely myöhempään ajankohtaan, repi Virossa jo umpeutumassa olevat haavat uudelleen auki.
 
Tämän päätöksen seurauksena Venäjän ortodoksinen kirkko päätti jäädyttää osanottonsa EKK:ssa siihen saakka, kunnes sen alainen Viron ortodoksinen kirkko on hyväksytty EKK:n jäseneksi. Näin ei ole toistaiseksi tapahtunut ja siksi VOK ei lähettänyt yhtään edustajaansa Lyonissa viime kesänä pidettyyn EKK:n yleiskokoukseen.  Moskovan patriarkaatin ulkoasiain osasto peruutti samasta syystä viime hetkellä osallistumisensa Turussa viime vuoden syyskuussa pidettyyn Theobalt VII konferenssiin, johon osallistui metropoliitta Stephanos Viron autonomisesta ortodoksisesta kirkosta.
 
Lyonin yleiskokoukseen otti osaa 306 delegaatiota Euroopan luterilaisista, ortodoksista ja protestanttisista kirkoista. EKK:n presidenttinä toimii metropoliitta Emmanuel (ort.) ja pääsihteeri on Englantilainen anglikaani Colin Williams. EKK:n keskuskomiteassa on kaksi suomalaista jäsentä rehtori Tapani Rantala ja rovasti Rauno Pietarinen.
 
V LUTERILAINEN MAAILMANLIITTO JA LUTERILAISET KIRKOT
 
Luterilaisia kristittyjä on maailmassa tällä hetkellä yli 70 miljoonaa. Suurin osa heistä kuuluu jäsenkirkkoihin. Luterilainen maailmanliitto on vuonna 1947 Lundissa perustettu luterilaisten kirkkojen yhteenliittymä, jonka jäsenkirkot ovat yhteisen uskon ja tunnustuksen sekä LML:n jäsenyyden perusteella alttarin ja saarnatuolin yhteydessä keskenään (altar and pulpit fellowship). LML on pari vuotta sitten muuttanut nimensä muotoon The Lutheran World Federation – A Communion of Churches. Siihen kuuluu tällä hetkellä 147 jäsenkirkkoa, joiden yhteenlaskettu jäsenmäärä on n. 68 miljoonaa. LML:n suurin jäsenkirkko on Ruotsin kirkko. Muita suuria kirkkoja ovat Etiopian Mekane Jesus kirkko (yli 5 milj. jäsentä), Amerikan evankelis-luterilainen kirkko (ELCA), jäsenmäärä vajaa 5 miljoonaa, ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko sekä Tansanian evankelis-luterilainen kirkko (n. 4,6 miljoonaa).
 
Luterilaisten kirkkojen kasvu on suurinta Afrikassa. Myös Aasian pienet luterilaiset vähemmistökirkot kasvavat, mutta hitaammin kuin Afrikan luterilaiset kirkot. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa kirkkojen jäsenmäärät sitä vastoin ovat laskusuunnassa.
 
Luterilaisen maailmanliiton presidentti on amerikkalainen piispa Mark S. Hanson (ELCA:n johtava piispa) ja pääsihteerinä toimii zimbabwelainen TT Ishmael Noko. Hänen seuraajaksi on valittu Chilen evankelis-luterilaisen kirkon entinen presidentti Martin Junge, joka tällä hetkellä toimii LML:n lähetyksen ja kehityksen osastolla Latinalaisen Amerikan sihteerinä. Luterilaisen maailmaliiton pohjoismaisen alueen varapresidentti on piispa Eero Huovinen. Varapresidenttinä on myös eksekutiivikomitean jäsen. Huovinen ja pastori Riikka Myllys ovat LML:n neuvoston jäseniä ensi heinäkuussa Stuttgartissa pidettävään yleiskokoukseen saakka.
 
LML:n tänä vuonna heinäkuussa Stuttgartissa pidettävän 11. yleiskokouksen teemana on Isä meidän -rukouksen pyyntö ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”. Kirkollamme on yleiskokouksessa 14 hengen delegaatiota, jota johtaa piispa Eero Huovinen.
 
Toinen luterilaisten kirkkojen kansainvälinen yhteenliittymä on Se on vuonna 1993 organisoitu tunnustuksellisten luterilaisten kirkkojen yhteenliittymä, joka jatkaa aiempien International Lutheran Theological Conference’n (ILTC) ja International Lutheran Conference’n (ILC, Porto Alegre 1975) toimintaa. Siihen kuuluu 30 jäsenkirkkoa eri puolilta maailmaa. Suurin ja vaikutusvaltaisin jäsenkirkko on amerikkalainen luterilainen kirkko Missouri Synodi (Lutheran Church Missouri Synod, LCMS), jolla on n. 2,5 miljoonaa jäsentä. ILC:n jäsenkirkoista 12 on myös LML:n jäseniä.
 
LML ja ILC ovat muutaman viime vuoden ajan lisänneet keskinäistä yhteydenpitoaan ja informaation vaihtoa. Järvenpäässä pidettiin vuonna 2003 kirkkomme isännöimänä konsultaatio, jossa luonnosteltiin pysyvämpää säännöllisen yhteistyön rakennetta. LML:n pääsihteerin ja ILC:n eksekutiivisihteeri allekirjoittivat vuonna 2005 yhteisen muistion ”Memorandum of Understanding”, jossa todetaan säännöllisen yhteydenpidon tarve ja ehdotetaan yhteisten tapaamisten järjestämistä vuosittain.
 
Luterilainen maailmanliitto on kunnostanut kahdenvälisissä oppikeskusteluissa. Niissä kenties tärkein saavutus on vuonna 1999 allekirjoitettu Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Tässä asiakirjassa Roomalaiskatolinen kirkko ja Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkot toteavat saavuttaneensa yksimielisyyden vanhurskauttamisopin perustotuuksia ja ilmaisevat yhdessä käsityksensä, etteivät vanhurskauttamisopista 1500 –luvulla lausutut oppituomiot enää kohdistu nykyiseen Roomalaiskatoliseen kirkkoon eivätkä luterilaisiin kirkkoihin.
 
Toinen toiseensa tutustuminen, säännöllinen yhteydenpito ja rehellinen ajatusten vaihto lisäävät luottamusta ja auttavat ymmärtämään paremmin olemassa olevia jännitteitä sekä toivottavasti myös poistamaan niitä. 
 
VI SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO
 
Suomen ekumeeninen neuvosto on maamme kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen yhteistyöelin, johon kuuluu tällä hetkellä 11 jäsenkirkkoa ja 5 tarkkailijakirkkoa sekä 15 kumppanuusjärjestöä.
 
ovat:
Suomen evankelis-luterilainen kirkko
Suomen ortodoksinen kirkko
Suomen Vapaakirkko
Katolinen kirkko Suomessa 
Suomen Pelastusarmeija
Finlands svenska baptistsamfund
Finlands svenska metodistkyrka
Suomen Metodistikirkko
Missionskyrkan i Finland
The Anglican Church in Finland
International Evangelical Church in Finland
 
Suomen Adventtikirkko
Suomen Baptistiyhdyskunta
Suomen Helluntaikirkko
Ystävien Uskonnollinen Seura Kveekarit
Finlands Svenska Pingstmission
 
Hiljaisuuden Ystävät
Kansan Raamattuseura
NNKY-liitto
Opiskelijoiden Lähetysliitto
Pyhän Henrikin pyhiinvaellusyhdistys
Sinapinsiemen          
Suomen Ev.-lut. Seurakuntien Lapsityön Keskus
Suomen kristillinen rauhanliike
Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto
Suomen Liikemiesten Lähetysliitto
Suomen Lähetysseura
Suomen NMKY:n liitto
Suomen Pipliaseura
Suomen Poikien ja Tyttöjen Keskus
Tuomasyhteisö
 
Neuvoston puheenjohtaja on Helsingin katolinen piispa Teemu Sippo ja pääsihteerinä toimii ortodoksi-isä Heikki Huttunen. SEN koordinoi ekumeenisen rukousviikon viettoa maassamme, suunnittelee ja toteuttaa yhdessä Kirkon Ulkomaanavun kanssa ekumeenisen vastuuviikon. Lisäksi neuvosto on jäsenkirkkojensa toimeksiannosta esittänyt kannanottoja mm. Suomen maahanmuuttopolitiikasta ja koulujen uskonnonopetuksesta.
 
Merkittävä ekumeeninen elin on vuonna 1919 perustettu, viime vuonna 90-vuotisjuhlaansa viettänyt Suomen Lähetysneuvosto (SLN). Lähetysneuvoston alkuvaiheet ja toiminta liittyvät mielenkiintoisella tavalla tämän luentosarjan ”Kirkon mission vuosisata: Edinburgh 1910–2010” tematiikkaan. Edinburghin maailmanlähetyskonferenssi valitsi keskuudestaan jatkokomitean, joka vuonna 1921 järjestäytyi Kansainväliseksi Lähetysneuvostoksi (International Missionary Council). Tämän Kansainvälisen Lähetysneuvoston jäseniksi tulivat kansalliset lähetysneuvostot. Suomen Lähetysneuvostosta tuli KLN:n (IMC) jäsen vuonna 1921. SLN:ssä on 31 jäsenyhteisöä. Sen puheenjohtajana toimii dosentti Timo Vasko.
 
VII ROOMALAISKATOLINEN KIRKKO
 
on kristikunnan suurin kirkko. Paavi Johannes Paavali II:n ja hänen seuraajansa, nykyisen paavin Benedictus XVI:n aikana Rooma on rakentanut läheisempiä yhteyksiä ortodoksisiin kirkkoihin ja erityisesti Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin. Paavi Benedictus XVI vieraili ekumeenisessa patriarkaatissa Konstantinopolissa marraskuussa 2006.
 
Rooman suhteet myös Moskovaan ovat paavi Benedictus XVI:n aikana selvästi parantuneet. Puolalaisen paavin (Johannes Paavali II, Karol Wojtyla) aikana hänen ja Moskovan patriarkan Aleksei II:n tapaaminen ei onnistunut. Johannes Paavali II ilmaisi useaan kertaan halunsa vierailla Moskovassa ja vuosien ajan oli vireillä useita suunnitelmia paavin ja Moskovan patriarkan tapaamisesta puolueettomalla maaperällä – siis muualla kuin Roomassa tai Moskovassa. Saksalaisen paavin (Benedictus XVI, Joseph Ratzinger) tapaaminen sitä vastoin näyttää olevan myös patriarkka Kirillin lähivuosien tavoitelistalla.
 
Roomalaiskatolisen kirkon ja Englannin kirkon keskinäiset suhteet ovat uudessa mielenkiintoisessa vaiheessa. Paavi Benedictus XVI julkisti lokakuussa apostolisen konstituution, jossa tarjotaan anglikaanisille piispoille, papeille ja uskoville erityinen tavalliset hiippakuntarajat ylittävä, mutta hiippakunnan kaltainen personaaliordinariaatti-rakenne. Vatikaanin uskonopin kongregaation prefekti kardinaali William Levada selosti lehdistötilaisuudessa 20.10. Roomassa apostolista konstituutiota näin: “Pyhän isän paavi Benedictus XVI:n toive on, että anglikaaninen papisto ja anglikaaniset uskovat, jotka etsivät yhteyttä katolisen kirkon kanssa, löytäisivät tästä kanonisesta rakenteesta mahdollisuuden säilyttää heille rakkaat anglikaaniset traditiot, jotka ovat sopusoinnussa katolisen uskon kanssa.”
 
Apostolisen konstituution julkistaminen tuli melkoisena yllätyksenä sekä Englannin kirkon johtajalle Canterburyn arkkipiispalle Rowan Williamsille että Englannin katolisen kirkon primaatille Westminsterin arkkipiispalle, kardinaali Vincent Nicholsille. Molemmat arkkipiispat kiiruhtivat apostolisen konstituution julkistamisen jälkeen järjestetyssä tiedotustilaisuudessa vakuuttamaan, ettei konstituutio muuta Roomalaiskatolisen kirkon ja Englannin kirkon hyviä suhteita ja että myös ARCIC (Anglican-Roman Catholic International Commission) jatkaa normaalisti dialogiaan.
 
VIII ORTODOKSISET KIRKOT
 
Ortodoksisten kirkkojen korkein hengellinen johtaja on , jolla ei ole samaa johtoasemaa kuin paavilla ortodoksisten kirkkojen joukossa. Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka on muiden patriarkkojen ja itsenäisten paikalliskirkkojen johtajien joukossa primus inter pares (ensimmäinen vertaistensa joukossa). Nykyinen patriarkka Bartolomeos I on ekumeenisesti kokenut ja orientoitunut kirkonjohtaja, joka nauttii suurta arvostusta. Hän on viime vuosina keskittynyt ympäristökysymyksiin ja saanut lempinimen ”vihreä patriarkka” Viime viikolla 70 vuotta täyttänyt Bartlomeos on vieraillut useita kertoja Suomessa ja on kesäkuussa tulossa Suomen ortodoksisen kirkon kirkkopäiville Joensuuhun.
 
Venäjän ortodoksisen kirkon ja Saksan evankelisen kirkon (EKD) keskinäiset suhteet ovat kiristyneet. Tänä vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta VOK:n ja EKD:n oppikeskustelujen alkamisesta. Muodollisesti saksalaisena keskustelukumppanina oli EKD, mutta sen delegaation ydinryhmän ovat alusta asti muodostaneet nimenomaan luterilaiset teologit. Keskustelut alkoivat vuonna 1959 ja ne jatkuvat edelleen. Eräs EKD:n delegaation vaikutusvaltaisimmista jäsenistä oli hiljattain edesmennyt ELKRAS:n arkkipiispa, professori Georg Kretschmar.
 
EKD:n ja VOK:n merkittävää ja tuloksia tuottanutta dialogia oli tarkoitus käsitellä molempien kirkkojen yhteisessä seminaarissa marraskuun lopulla Saksassa. Seminaari ei kuitenkaan toteutunut, sillä Moskovan patriarkaatin ulkoasiain osaston johtaja, silloinen arkkipiispa Hilarion ilmoitti EKD:lle VOK:n peruuttavan osanottonsa sen vuoksi, että EKD:n kirkolliskokous oli valinnut Hannoverin piispan Margot Kässmannin EKD:n neuvoston puheenjohtajaksi piispa Wolfgang Huberin jälkeen. Hilarionin kirjeen taustalla on todennäköisesti EKD:n neuvoston puheenjohtajan valinnan lisäksi myös Kirkkojen maailmanneuvoston erityiskomission (Special Commission on the Orthodox Participation in the WCC) loppuraportin käsittely KMN:n keskuskomitean kokouksessa Genevessä. Keskuskomitean hyväksyttyä suurella enemmistöllä erityiskomission mietinnön piispa Kässmann ilmoitti, ettei hän hyväksy sen ehdotuksia ja poistui istunnosta sekä erosi KMN:n keskuskomitean jäsenyydestä. Hilarion oli yksi erityiskomission ortodoksisista jäsenistä.
 
Piispa Kässmannin ja EKD:n ulkoasiain osaston johtajan piispa Martin Schindehütten tiukkasanainen vastine, jossa ne syyttivät VOK:a epäekumeenisesta asenteesta ja puuttumisesta toisen kirkon sisäisiin asioihin, ei parantanut suhteita ollenkaan.
 
Arkkipiispa Hilarion täsmensi 10. joulukuuta aiempaa lausumaansa EKD:n neuvoston puheenjohtajalle ja ulkoasiain osaston johtajalle lähettämässään kirjeessä. Siinä hän toteaa, ettei VOK ole valmis jatkamaan dialogia EKD kanssa sen aiemmassa muodossa, mutta saattaa kyllä keskustella ajankohtaisista erimielisyyksistä. Samassa kirjeessään Hilarion ilmoittaa olevansa valmis vierailemaan Saksassa ensi kevään aikana.
 
IX ANGLIKAANINEN KIRKKOYHTEISÖ JA ANGLIKAANISET KIRKOT
 
Anglikaaniset kirkot muodostavat maailmanlaajan anglikaanisen kirkkoyhteisön (), jossa on yli 80 miljoona jäsentä 44 alueellisessa ja kansallisessa jäsenkirkossa koko maailmassa yli 160 maassa. Anglikaanien korkein hengellinen johtaja on Canterburyn arkkipiispa. Tässä virassa on vuodesta 2003 lähtien Rowan Williams. Hän on Englannin kirkon pää, jolla ei ole muodollista auktoriteettia oman jurisdiktionsa ulkopuolella, mutta häntä pidetään joka tapauksessa muiden anglikaanisten kirkkojen primaattien joukossa ensimmäisenä vertaistensa joukossa (primus inter pares).
 
Anglikaaninen kommuunio katsoo kuuluvansa Kristuksen yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon ja korostaa kirkon ja sen piispan viran historiallista jatkuvuutta sekä reformaation merkitystä. Anglikaanisen kommuunio on viime vuosina kokenut varsin suuria sisäisiä erimielisyyksiä, jotka liittyvät seksuaalietiikkaan ja suhtautumiseen homoseksuaalisuuteen sekä samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen. Gene Robinsonin valinta vuonna 2003 Yhdysvaltain episkopaalisen kirkon New Hampshiren hiippakunnan piispaksi ja hänen piispanvihkimyksensä vuonna 2004 on ravistellut anglikaanista kirkkoa Yhdysvalloissa ja horjuttanut anglikaanista kommuuniota. Erityisesti Afrikan anglikaaniset kirkot ovat arvostelleet ankarasti Amerikan episkopaalisen kirkon päätöstä.
 
Brittein saarten ja Irlannin anglikaaniset kirkot ovat solmineet pohjoismaiden ja Baltian luterilaisten kirkkojen kanssa läheisen kirkollisen yhteyden hyväksymällä vuonna 1992 Porvoon julistuksen ja allekirjoittamalla sen kolmessa juhlallisessa ehtoollisjumalanpalveluksessa 1996 Nidarosin tuomiorikossa Trondheimissa, Tallinnan tuomiokirkossa ja Lontoon Westminster Abbeyssa.
 
Porvoon julistuksessa kirkot tunnustavat toisensa oikeiksi kirkoiksi, tunnustavat toisten julistuksen, sakramentit ja viran päteviksi ja sopivat virkojen vaihdettavuudesta. Kirkkojen välistä yhteydenpitoa hoitaa Porvoon kirkkoyhteisön kontaktiryhmä jonka anglikaanisena puheenjohtajana on Newcastlen piispa Martin Wharton ja luterilaisen puheenjohtaja on Islannin piispa Karl Sigurbjörnsson. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustajana kontaktiryhmässä on TT Tomi Karttunen. Seuraava Porvoon kirkonjohtajien kokous pidetään Sigtunassa 18.-21.3.2010.
 
X EKUMENIAN TULEVAISUUS
 
Ekumenian tulevaisuuden arvioiminen on vaikeaa. Tällä hetkellä ekumeenisella kentällä on niin paljon muutoksia ja epävarmuustekijöitä, että kaikissa arvioinneissa on syytä varovaisuuteen. Kolme havaintoa on mielestäni mahdollista tehdä.
 
1. Ekumenian tulevaisuus riippuu ratkaisevasti kirkoista ja kristillistä yhteisöistä ja niiden suhtautumisesta Jeesuksen ylimmäispapilliseen rukoukseen, jossa Jeesus rukoilee oppilaittensa ykseyden puolesta: ” Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17: 21). Viime vuosisataa on usein kutsuttua kirkon tai ekumenian vuosisadaksi. Sen aikana kirkot löysivät uudella tavalla Uuden testamentin ja uskontunnustusten opetuksen kirkosta ja kirkon ykseydestä, kristittyjen yhteenkuuluvuudesta. Varsin yleisesti kirkon näkyvä ykseys on hyväksytty ekumenian päämääräksi.
 
Pyrkimys Kristuksen kirkon ykseyteen johtaa kirkot lähemmäksi toisiaan, keskustelemaan keskenään ja toimimaan yhdessä sekä etsimään ykseyttä kristillisen uskon perustotuuksista. Tällä ykseyden tiellä eteneminen on hidasta ja vaivalloista, mutta tällä tiellä on saavutettu myös merkittäviä edistysaskeleita.
 
2. Samaan aikaan kirkkojen yhteyspyrkimysten kanssa on käynnissä myös vastakkainen liike. Kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen piirissä tapahtuu koko ajan myös pirstoutumista, uusia liikkeitä ja yhteisöjä syntyy erityisesti Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa, mutta aivan tuntematonta tällainen kehitys ei ole meillä Euroopassakaan. Vaikka evankelikaaliset, helluntailaisperäiset ja karismaattiset liikkeet kasvavat nopeat Latinalaisessa Amerikassa, niiden piirissä tapahtuu myös jatkuvasti uusien yhteisöjen muotoutumista ja jakautumista. Ajatus kirkon ykseydestä ja kaikkien kristittyjen kuulumisesta yhteen ei näiden liikkeiden piirissä ole keskeisimpiä korostuksia.
 
3. Ekumeenisilla järjestöillä on suuri haaste palauttaa oman jäsenkuntansa tuki ja luottamus niihin. Suuret ja raskasliikkeiset organisaatiot isoine yleiskokouksineen ja kankeine päätöksentekojärjestelmineen eivät pysty riittävän nopeasti ja tehokkaasti vastaamaan ajankohtaisiin haasteisiin. Ekumeniassa tarvitaan joustavuutta ja mielikuvitusta. Multilateraalisen ekumenia rinnalla kirkkojen suorilla kahdenvälisillä (bilateraalisilla) yhteyksillä on kasvava merkitys. Lisäksi ekumeniassa tarvitaan intoa ja sitoutumista, uskoa siihen, että Kristus on kirkon Herra ja Pyhä Henki on läsnä kirkon elämässä.
 
Lopuksi vielä kaksi asiaa.
 
Ensimmäinen niistä on ekumenian ja uskontodialogin suhde. Lainaan Suomen evanekelis-luterilaisen kirkon ekumeenista strategiaa vuoteen 2015 Meidän kirkko. Ykseyttä etsivä yhteisö. Siitä todetaan saatesanoissa sivulla 8 näin:
 
”Ekumenian päämääränä on Kristuksen kirkon näkyvä ykseys ja kristittyjen keskinäinen yhteys. Uskontodialogi pyrkii uskontojen keskinäisen tuntemuksen ja kunnioituksen kasvamiseen sekä käytännön yhteistyön mahdollisuuksien lisäämiseen. Tavoitteena on uskontojenvälisen rauhan, suvaitsevaisuuden ja yhteistyön mahdollistaminen ja parantaminen. Uskontodialogi ja ekumenia eroavat lähtökohdiltaan ja tavoitteiltaan olennaisesti toisistaan, mutta kirkon kannalta molemmat ovat tarpeellisia.”
 
Toinen tärkeä asia on . Se on Euroopan kirkkojen välinen yhteistyöasiakirja, jonka allekirjoittivat 22.4.2001 silloiset Euroopan kirkkojen konferenssin presidentti, metropoliitta Jeremie ja Euroopan katolisten piispainkokousten neuvoston presidentti, kardinaali Miloslav Vlk.
 
Tämä asiakirja on laadittu usean vuoden aikana yhteistyössä eri kirkkojen edustajien kanssa. Charta Oecumenica hahmottelee ensimmäistä kertaa suuntalinjat Euroopan kirkkojen kasvavaa yhteistyötä varten. Charta Oecumenica käsittelee kirkon ykseyden luonnetta ja näkyvän ykseyden toteutumista. Asiakirjassa korostetaan kirkkojen yhteistä vastuuta koko Euroopan tulevaisuudesta ja kirkkojen osallistumista yhdentyvän Euroopan rakentamiseen.
 
Asiakirja painottaa evankeliumin yhteistä julistamista, keskinäistä lähentymistä, yhteistä rukousta ja käytännön toimia. Se pitää esillä sovintoa kansojen ja kulttuurien välillä sekä vaatii kunnioittavaa suhtautumista koko luomakuntaa kohtaan. Kirkot pitävät yllä keskusteluyhteyttä juutalaisten ja islaminuskoisten kanssa, ja siihen pyritään myös muiden uskontojen ja maailmankatsomusten edustajien kanssa.
 
Maailman lähetys- ja uskontotilasto vuodelta 2010 kertoo, että kristittyjä on maailman väestöstä 33,2 prosenttia. Kaikista kristityistä roomalaiskatolilaisia on 50,4 prosenttia.
Missiologit David B. Barrett, Todd M. Johnson ja Peter F. Crossing ovat julkaisseet maailman lähetys- ja uskontotilaston jo 26. kerran. Tilaston mukaan maailman koko väestö vuonna 2010 on 6,9 miljardia. Heistä kristittyjä on 2,29 miljardia eli 33,2 prosenttia.
 
Tilaston mukaan maailman väestö lisääntyy 229 000 ihmisellä vuorokaudessa. Niitä, jotka eivät ole missiologien tutkimuksen mukaan lainkaan kuulleet evankeliumia, on 29,3 prosenttia maailman koko väestöstä.
 
Maailman uskontotilasto vuonna 2010 on lähetys- ja uskontotilaston mukaan seuraava:
• kristittyjä 2292,4 miljoonaa (33,2 prosenttia)
• muslimeja 1549,4 miljoonaa (22,4 prosenttia)
• hinduja 948,5 miljoonaa (13,7 prosenttia)
• uskonnottomia 639,8 miljoonaa (9,2 prosenttia)
• buddhalaisia 468,7 miljoonaa (6,7 prosenttia)
• kiinalaisperäisten uskomusten kannattajia 458,3 miljoonaa (6,6 prosenttia)
• kansanuskontojen kannattajia 261,4 miljoonaa (3,7 prosenttia)
• ateisteja 138,5 miljoonaa (1,9 prosenttia)
• uusien uskontojen kannattajia 64,4 miljoonaa (0,9 prosenttia)
• sikhejä 24,5 miljoonaa. (0,3 prosenttia)
• juutalaisia 14,6 miljoonaa (0,2 prosenttia)
• muita 46 miljoonaa (1,2 prosenttia).
 
Voimakkain määrällinen kasvu kristittyjen keskuudessa on edelleen sekä niin sanotuissa riippumattomissa kirkoissa että helluntailaisiin, karismaattisiin ja uuskarismaattisiin kuuluvissa yhteisöissä. Kolmantena ryhmänä kasvavat protestantit.  Hitaimmin kasvaa jäsenyys ortodoksisissa kirkoissa.
Maanosista Eurooppa on edelleen kristittyjen määrässä suurin. Voimakkaimmin kristittyjen määrä kasvaa Afrikassa.
 
Eteläisellä pallonpuoliskolla eli Afrikassa, Aasiassa, Oseaniassa ja Latinalaisessa Amerikassa kristittyjä on yhteensä 1385,0 miljoonaa eli kaikista kristityistä 63,7 prosenttia. Pohjoisella pallonpuoliskolla eli Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa kristittyjä on yhteensä 787,6 miljoonaa eli kaikista kristityistä 36,3 prosenttia.
 
Luentosarjaan ”Kirkon mission vuosisata: Edinburgh 1910–2010” kuuluva luento 2.3.2010 klo 16–18 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan luentosalissa 6.
 
Kirkkoneuvos Risto Cantell, Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen ulkoasian osaston johtaja.
Hän on Helsingin yliopiston ekumeenikan dosentti ja toiminut Suomen Ekumeenisen neuvoston pääsihteerinä 1971-1973.