SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Heli Karhumäki: Kun haravat lentelivät

Raili Pursiainen, Veli-Matti Kärkkäinen ja Heli Karhumäki. Kuva: Anna-Liisa Karhula.

Illan teema ”Kun haravat lentelivät” viittaa Lapinlahden Telppäsniityn tapaukseen, jossa heinäväki koki niin voimallisen Pyhän Hengen kosketuksen, että he kaatuilivat maahan ja alkoivat rukoilla kielillä.

Tuona päivänä tapahtui jotakin, mikä koettiin Jumalan pyhyyden laskeutumisena ihmisten arkeen. Se vaikutti ihmisiin voimakkaasti, se säikäytti, mutta sai ihmiset myös kyselemään syviä kysymyksiä ja kääntymään Jumalan puoleen. 

 

Siitä myös kohuttiin ja kiisteltiin, että mitä se tuommoinen herätys on, onko se ihan tervettä ja Jumalasta lähtevää vai onko heinäväki vain mennyt sekaisin? Varsinkin virallinen kirkko oli epäluuloinen näitä kansanherätyksiä kohtaan, sillä se koettiin kurittomuutena, liikana vapautena, jossa hengellinen elämä riistäytyi kirkon hallinnasta.

 

Tuo tapaus sopii hyvin taustakuvaksi sille, mistä minua on pyydetty puhumaan, siis siitä, miten minä olen omassa elämässäni sekä työssäni kokenut erilaisten herätysliikkeiden kohtaamiset hyvässä ja pahassa. Olen nähnyt yhteentörmäyksiä ja loukkauksia, mutta myös hienoja sovinnon löytymisen hetkiä. Yksi niistä on tämä ilta, sillä ensimmäistä kertaa Herättäjäjuhlien pitkässä historiassa virallisessa juhlaohjelmassa on helluntaiseurakunnan järjestämä tilaisuus.


Elänkö keskellä ristiriitaa?

Joidenkin mielestä minä elän itsekin keskellä herätysliikeristiriitaa, koska olen körtti, mutta päätoimittajana Kansan Raamattuseuran julkaisemassa Sana-lehdessä. Herännäisyys on yksi neljästä vanhasta 1800-luvulla muotoutunut herätysliikkeistä, kun taas Kansan Raamattuseura on viime sotien jälkeen perustettu luterilainen evankelioimis- ja palvelujärjestö. Se lasketaan kirkkohistoriassa niin sanottuihin viidesläisiin liikkeisiin. Ja kun tämä tapahtuma vielä pidetään vapaan suunnan temppelissä, osana herättäjäjuhlien virallista oheisohjelmaa, moni sanoisi, että on aikoihin eletty.

 

Minä sanon, että halleluja, vaikka tällainen huudahtelu ei kuulu nykykörttiläisyyteen eikä oikein Kansan Raamattuseuraankaan. Minä vain niin suuresti iloitsen kaikesta vihapidon päättymisestä ja keskinäisen kunnioituksen lisääntymisestä kristillisten suuntien välillä, ja se on kantava teema kaikessa päätoimittajan työssäni. Lehden oma linja on luterilainen tunnustus, ja minä nojaan sen kaste- ja ehtoolliskäsitykseen, mutta meillä ei riidellä näistä oppikysymyksistä.

 

Juuri tämän viikon Sana-lehdessä pääkirjoituksessa kerroin surullisen tapauksen omasta suvustani. Nyt jo yli 90-vuotias sukulaisrouva on kertonut tämän moneen kertaan, niin paljon se on häntä satuttanut. Hän oli herännäiskodista, ja perheen isä oli lempeä ja lapsirakas. Tämä vanhus oli lapsena ankarista kielloista huolimatta livahtanut kuuntelemaan helluntaiherätyksen kokousta, koska siellä soitettiin kitaraa ja laulettiin niin ihanasti ja iloisesti. Heränneet lapsen kaste oli luterilaisen kirkon opin mukaan Jumalan lahja, ikuinen pelastuksen liitto, jota mikään ei saanut turhentaa. Aikuisia kastavat helluntailaiset olivat körteille kauhistuttavia ”uudelleenkastureita”. Kun tyttö palasi kotiin helluntaiherätyksen kokouksesta, isä menetti täysin malttinsa ja potki tytön mustelmille.

 

Jokaisella oma kasvutarinsa

Tietoisuus tästä tapauksesta on osa sukuni tarinaa. Meillä jokaisella on aivan yksilöllinen hengellinen kasvutausta, ja se yhdessä Jumalan armon kanssa on tehnyt meistä sen, mitä nyt olemme. Jotta voisi paremmin ymmärtää itseään ja hengellistä minuuttaan, on hyvä tiedostaa ne tapahtumat ja tarinat, jotka ovat taustallamme. On hyvä myös ymmärtää, että kaikki ei ole tiedossamme. Joka suvussa ja perheessä on vaiettuja salaisuuksia, jotka vaikuttavat asenteisiin ja tunnereaktioihin, ja voimme vain arvailla niiden syitä.

Omat hengelliset juureni ovat lyhyen kaavan mukaan tässä: äidin suvussa kuuluttiin kirkkoon, mutta sieltä ei tullut herätysliikevaikutteita.

 

Isän suvussa oltiin heränneitä, tosin sillä tavalla maltillisesti, ettei siitä tehty numeroa. Käytiin herättäjäjuhlilla ja seuroissa, jos ne osuivat lähelle. Isän vanhemmat kävivät Karhunmäen opiston ja käyttivät körttipukua pitkälle aikuisuuteen saakka, mutta isäni sisarusten ei enää tarvinnut. Suvun valokuvakansiot ovat täynnä körttipukuisten kuvia. Siksi oli luonnollista hankkia tämä puku myös itselle, kun muutin Lapualle ja aloin saada kutsuja seurapuhujaksi.

 

Maija-mumma tuki lähetystyötä ja opetti minulle Herran siunauksen. Äidin kanssa luettiin iltarukous ja kaverin kanssa kävin pyhäkoulua.

 

Nyt on mainittava yksi tärkeä maailmankuvan rakentaja: tätini tilasi minulle Suomen Lähetysseuran lastenlehti Tottoa, ja se avasi minulle erittäin vaikuttavan ja avaran näköalan kristilliseen lähetystyöhön ja maailmanlaajuiseen kristikuntaan. Silloin on syntynyt ymmärrys siitä, miten erilaisia Jeesuksen seuraajia ja kristillisiä tapoja maailma on täynnä, eikä se ole mikään ongelma.

 

Myös sillä on selvästi ollut merkitystä, että omat vanhempani eivät koskaan puhuneet pahaa muista herätysliikkeistä tai kirkkokunnista. He arvostivat ihmisiä hengellisestä taustasta riippumatta. Ystävissä oli vapaakirkollisia ja helluntailaisia. Kaikenlainen tuputus ja moralismi oli heistä tietysti kiusallista, mutta sellaista lähinnä väistettiin tahdikkaasti. Niilo Yli-Vainion herätyksiä ja rukouksella kaatamisia ihmeteltiin ja kummeksuttiin, mutta oltiin ilahtuneita siitä, että jotkut sielläkin löysivät uskon ja myönteisen elämänmuutoksen.

 

Vanhemmat eivät ahdistuneet eivätkä ahdistaneet hengellisesti. Rippikoulun kävin Nurmossa, jonka seurakuntaelämä oli herännäishenkinen ja lempeä. Tästä kaikesta olen saanut lapsena ja nuorena hyvin valoisan uskonnäkemyksen. Ei tullut kerrassaan mitään hengellisiä haavoja.

 

Ensimmäinen ruhje ja kolme lääkettä

Ensimmäinen hengellinen ruhje syntyi suhteessa helluntaiseurakuntaan. Olin 16-vuotias ja menin talvella ystävän kanssa evankelioivaan teetupabussiin. Astuin sisään rippikoulun käyneenä ja konfirmoituna seurakuntanuorena, joka oli menossa taivaaseen, ja tulin viiden minuutin kuluttua pois luottamus Jumalaan rikki revittynä ja kadotukseen tuomittuna. Meidän kasteellemme ja uskollemme ei annettu mitään arvoa, vaan meidän olisi pitänyt siinä paikassa tehdä uskonratkaisu ja lukea uskon rukous. Se kokemus jätti pitkäksi aikaa epävarmuuden siitä, eikö Jeesuksen uhri pelastakaan meitä, vaan pitäisikö vielä itse tehdä jotakin ja täyttyä Pyhällä Hengellä.

 

Se haava tuli hoidetuksi kolmella lääkkeellä: Siionin virsillä, Kansan Raamattuseuran opetuksella Tampereen opiskelijailloissa ja englantilaisen kristillisen kirjailijan C.S. Lewisin kirjalla Tätä on kristinusko. Näistä kaikista yhdessä löysin täyden luottamuksen siihen, että Jeesuksen uhri Golgatan ristillä on ainut teko, joka tarvitaan, ja se kantaa minut perille.


Päivittämättömiä käsityksiä

Mistä sitten johtuu, että jotkut körtit näkevät suuren eron körttien ja esimerkiksi KRS:n uskonnäkemyksen välillä? Käsitykseni mukaan pääsyy on se, että körtit eivät ole päivittäneet näkemystään. Luullaan että KRS:n julistus on samaa kuin 1960-luvulla tai 1970-luvulla eikä välitetä tietää muusta. Taustalla nähdään ulkomaiset vaikutteet ja julistajat ja luullaan, että opetuksemme ja julistuksemme on kastetun kristityn hätyyttämistä uskonratkaisuun. Tämä on virheellinen käsitys, mutta ymmärrän hyvin heränneitten epäluulon, sillä kaikki vahvat herätykset saa alkuvaiheissaan aikaan terveen ja vapauttavan heräämisen ohella myös ylikuumentumista. Palavimmat uskovat tahtovat tarjota kääntymistä ja elämänmuutosta saman kaavan mukaan, jolla ovat sen itse kokeneet, ja he voivat olla vielä siinä vaiheessa itsekin lain alla.

 

Tällaista taitamatonta ja yli-innokasta evankeliointia on ollut. Maamme kansainvälisesti tunnetuin evankelista Kalevi Lehtinenkin on kertonut, että uskoon tuleminen oli hänelle nuorena valtava kokemus, mutta oman elämänhistoriansa vuoksi hän oli pitkään hengellisesti raakile, joka suoritti uskonelämää lakihenkisesti niin kuin oli kotonaan kasvanut suorittamaan. Jumalan koulussa suorittaminen ajan mittaan karisi ja niin kuin tiedämme, hänestä kasvoi mitä lempein ja armollisin evankelista.

 

On hyvä muistaa, että tämä alkuvaiheitten palavuus koskee kaikkia herätyksiä, myös herännäisyyttä. Nykykörtit ovat hyvin hienotunteisia toistensa uskonelämän suhteen ja heille olisi kauhistus alkaa jakaa seuravieraita heränneisiin ja suruttomiin, mutta niin tekivät varhaiset körtit: Niilo Kustaa Malmberg raportoi kirjeissään seurojen jälkeen, montako ihmistä oli tehnyt parannuksen, moniko oli herätyksen tilassa ja moniko oli vielä suruttomassa tilassa. Nythän me ajattelemme, ettei ole mitenkään tarpeen arvioida ihmisen sielun tilaa, kun ei ihminen siihen pysty itsekään. Jumala näkee ihmisen hädän, kaipuun ja synnintunnon, ja hän antaa ajallaan sen rauhan ja lohdutuksen, jota ihminen tarvitsee. Pelastus on jo annettu. Meidän johtava ajatuksemme KRS:ssa on: Elämme armosta, kerromme Jeesuksesta. Jaamme siitä, mitä olemme itse löytäneet.

 

Tämä koskee varmasti myös helluntaiherätystä, ja siksi täytyy armahtaa myös sitä yli-innokasta evankelistaa, joka siellä teetupabussissa säikäytti minut ja ystäväni. Ehkä hän oli vasta kääntynyt, palava uskovainen, joka näki meidät nimikristittyinä ja koki tehtäväkseen pelastaa meidät pikakelauksella. Tämä kokemus ei kuitenkaan jäänyt leimaamaan käsitystäni helluntailaisuudesta. Minulla on rakkaita ystäviä helluntaiseurakunnasta, ja omassa kuuden hengen rukouspiirissäni on kaksi helluntailaista. Kun olen vaikeana aikana tarvinnut esirukousta lasteni puolesta, parhaan rukousavun sain helluntaisisarelta, jolla on ollut sama huoli lapsestaan. Hän antoi sanat ja toisen äidin täydellisen samastumisen kokemuksen, ja sitä parempaa tukea ei voi saada.

 

Nyt kun kaikki nämä herätykset ovat hiipuneet suurista lieskoista hiillokseksi, niiden uskonnäkemys on monessa suhteessa lähentynyt toisiaan. On enemmän keskinäistä arvostusta ja mahdollisuus toimia yhdessä käytännön talkoohankkeissa, kuten hengellisten kesäjuhlien talkoissa. Sanan edellinen päätoimittaja Hannu Nyman kuvasi lähtöhaastattelussaan Kansan Raamattuseuran hengellisyyden luonnetta ja kuvaus kääntyi herännäisyyden ihailun ja arvostuksen osoitukseksi. Olen myös kuullut arvion, että Suomessa on maailman luterilaisimmat helluntailaiset.

 

Armon vilahdus – uskon maksimi?

Oman kokemukseni mukaan vahvaa jännitettä nykyherännäisyyden ja muiden kristillisten suuntien välillä on käsityksissä uskoon tulemisesta sekä hengellisen elämän karismaattisista ilmiöistä, jotka liittyvät rukoukseen ja Jumalan kolmannen persoonan, Pyhän Hengen olemukseen.

 

Herännäisyys vaalii ajatusta siitä, että vähäinenkin uskon kipinä riittää, ne armon vilahdukset. Tämä hellä ja suojeleva suhtautuminen arkaan ja ikävöivään uskoon on ihana, täynnä armoa. Ei tarvitse tulla uskoon, kokea kääntymystä ollakseen pelastunut. Mutta monet kokevat, että tästä vähäisestä uskosta on tullut myös uskon maksimi, jota ei saa ylittää. Näin oli jo varhain. Kun evankelisuus lohkesi herännäisyydestä 1800-luvulla, körtit moittivat heitä iloisen pelastusvarmuuden vuoksi ”heleppouskoosiksi”.

 

Eräs kirkkohistorioitsija sanoi, että tämän päivän kaikkein ulos sulkevin herätysliike on herännäisyys. Saat olla huono ja kelvoton, aivan vääränlainen, sillä seurapenkissä on tilaa - mutta huonouden pitää olla tietynlaista.

 

Kerron yhden esimerkin. Se on ehkä harvinainen ja kärjekäs, mutta kuitenkin tositapaus, joka kertoo jotakin herännäisyydessä ilmenevistä asenteista.

 

Eräs tuntemani mies oli nuorena täysi ateisti, joka soitti bändissä ja teki pilkkalauluja uskovaisista. Hän tuli uskoon pystymetsästä lukemalla Niilo Kustaa Malmbergin ja Wilhelmi Malmivaaran julistuksesta ja opetuksesta. Niistä hän ymmärsi armon ja löysi uskon Jeesukseen. Hän uskoi löytävänsä saman hengellisen pohjan löytäneitä nuoria körteistä ja hakeutui näiden porukkaan. Hän kertoi tulleensa uskoon Jeesukseen lukemalla näitä liikkeen varhaisia julistajia. Hänelle naurettiin. Älä vouhota, ei meillä tulla uskoon. Hän oli tyrmistynyt ja löysi uskonsa tueksi muut porukat, opiskeli papiksi ja on mitä ihanin, lempein ja rohkaisevin pappi.

 

Jos jossakin vielä voi tuntea nahoissaan körttien torjunnan karismaattista hengenelämää ja aktiivista evankelioimista kohtaan, niin Lapualla. Lapualla elää vahva herännäisyys, mutta siellä toimii myös evankelisuus, KRS, Kansanlähetys, vapaakirkko ja helluntaiseurakunta sekä kourallinen ortodokseja. Kirkkokuntien pastorit tekevät seurakuntiensa välillä hyvää työtä kokoontumalla kerran kuukaudessa yhteiselle rukousaamiaiselle Lapuan kristilliselle opistolle, joka on körttiopisto.

 

Mutta näkymättömissä on vielä vanhoja haavoja. Jotkin körttisuvut ja perheet repeytyivät hengellisesti kahtia, kun perheenjäseniä lähti Niilo Yli-Vainion herätyskokousten tempaamina helluntaiseurakuntaan ja lähtiessään vielä leimasivat heränneitten perinnön kuolleeksi uskoksi. Myös Kansanlähetyksessä toimii monia körttiläisiä, ja nykyään nämä uskoon tulleet heränneet sanovat itseään leikillisesti ”messiaanisiksi körteiksi”.

 

Kalevi Lehtinen ja Jaakko Elenius

Kaikkein voimakkaimmin olen tuntenut nahoissani jännitteet vuonna 2011, kun Lapualla järjestettiin ensimmäisen ja viimeisen kerran Kalevi Lehtisen missiotapahtuma Armo lakeudella. Se oli körttialueella sellainen tapaus, että kirkon päälehti Kotimaa tuli tekemään siitä jutun.

 

Olin silloin seurakunnan tiedottajana, ja mekin jännitimme miten kaikki sujuisi. Lehtinen oli kokenut luterilainen rovasti, mutta me teimme silti hänelle etukäteen tarkat ohjeet siitä, mitä Lapualla ei saa tehdä. Ei saa nostattaa käsiä. Ei saa kutsua ihmisiä eteen. Ei saa tehdä mitään ulkonaisesti erottelevaa jakoa ihmisten välille, vaan tulee julistaa ihmisille erottelematta penkkiin rohkaisevaa ja vahvistavaa sanaa.

Kaikki tapahtui hyvin hienotunteisesti. Lehtinen oli jo fyysisesti hauras mies, mutta kun puhe alkoi, kaikki hauraus oli poissa ja herkkyys jäi. Ei sen lempeämmin voi puhua Jumalan armosta ja rakkaudesta. Kukaan ei moittinut Lehtisen puheita.

 

Ennen näitä iltoja oli kuitenkin yksi, joka oli hermostua tapahtumasta, körttiprofessori ja rovasti, Pohjalaisen ja Kotimaan entinen päätoimittaja Jaakko Elenius. Olin juuri kirjoittanut hänestä elämäkerran Härmän vikuri ja tiesin ne vaikeat 1980-luvun vaiheet, kun Suomessa järjestettiin isoja stadion-missioita ja Jaakko haukkui ne lyttyyn. Hän ei voinut sietää sitä, että Suomeen raahataan hengellistä hampurilaiskulttuuria, valkohampaisia tv-evankelistoja evankelioimaan kastettuja kirkon jäseniä niin kuin johonkin pakanamaahan. Hän pelkäsi, että nämä kiertelevät kulkumiehet ajavat ihmisparkoja herätykseen ja tahdon ratkaisuun lakia saarnaamalla.

 

Jaakko harmitteli, että minut on pakotettu hommaan, josta Lapuan körtit minulle vielä närkästyvät. Kerroin että tiedotan tapahtumasta tiedottajana ihan mielelläni, koska on ihmisiä, jotka tuntevat hukanneensa kasteen armon ja haluavat palata tämän lahjan omistamiseen. Täytyy pitää sanaa tarjolla niille, jotka kokevat vieraantuneensa kirkon sanomasta.

 

Sana vieraantunut oli Jaakolle se liipasin, joka sai hänet jyrähtämään. Vai vieraantunut! Mistä se kastettu kirkon jäsen muka on vieraantunut, kun Jumala ei koskaan erkane hänestä! Jaakko ilmeisesti koki, että tämä vieraantuneen leima lyödään ihmisen ulkoa päin ja sitten hänet arvioidaan jotenkin kelpaamattomaksi. Eihän siitä ollut kysymys, mutta minä jäin tässä Jaakon jyrän alle.

 

Kun kirkkoillat lähenivät, Kalevi Lehtinen lähetti minua kauttani Jaakolle kutsun tulla mukaan. Jaakko kiitti kutsusta, mutta oli jo niin syövän uuvuttama, ettei voinut Helsingistä lähteä. Kun sana Jaakolta tuli tekstiviestinä, Kalevi oli juuri pitämässä sakastirukousta tiimin kanssa ennen illan alkua. Kerroin Kaleville, ettei Jaakko pääse, koska sairaus on ottanut pahan otteen. Kalevi johti tiimin heti rukoukseen Jaakon puolesta ja kysyi sitten minulta, voiko hän johtaa kuulijat myös kirkkosalissa yhteiseen rukoukseen Jaakon puolesta. Tiesin, että kirkkosali oli täynnä ihmisiä, jotka tunsivat Jaakon ja suorastaan rakastivat häntä. En voinut sanoa, että ei. Siksi sanoin kyllä. Näin tehtiin.

 

Joku kirkkoiltaa radiosta kuunnellut närkästyi tästä ja valitti seurakuntaan, että jaahas, siellä tehdään Jaakon nimellä kirkkopolitiikkaa, mutta Jaakko itse lähetti lämpimät terveiset Lehtiselle ja kiitti häntä esirukouksesta. ”Rukousta ei ole koskaan liikaa”, Jaakko sanoi. Ja Jaakko muisteli lämpimästi, miten eräs herkkätuntoinen pappi oli jo aiemmin saattanut Jaakon ja Kalevin yhteen puhumaan eräälle mökille. Tämä pappi ei kestänyt kahden arvostamansa hengenmiehen taistelua. Kalevi oli kysynyt Jaakolta, mikä niissä missioissa on niin pahaa. Jaakko oli antanut tulla, ja Kalevi oli itkenyt. Sitten oli saunottu ja puhuttu, haettu haparoiden yhteyttä. Tätä kohtaamista Jaakko muisteli nyt kiitollisena papille, joka heidät saattoi yhteen. Myöhemmin tämä pappi oli kävellyt järveen ja hukuttautunut.

 

Rukousliina ja Jaakko Elenius

Jaakko oli rationaalinen kristitty, joka ei innostunut karismaattisista ylistys- ja rukouskokouksista. Hän kammoksui sellaista hengellisyyttä, jossa Pyhää Henkeä lietsotaan paikalle kuin jotain maagista voimaa.

Hänellä oli kuitenkin paikkansa Jumalan salatulle työlle. Kun teimme Härmän vikuria, kysyin mitä Pyhä Henki Jumalan persoonana hänen mielestään on. Hänelle Jumalan Pyhä Henki oli Jumala salattuna ja suvereenina, ja puhalsi missä ja miten tahtoi.

 

Nykyherännäisyydessä ei käytetä esimerkiksi siunattuja rukousliinoja, kuten helluntailaisuudessa tai kirkon karismaattisemmissa piireissä. Tämän vuoksi eräs Jaakon kertoma tapaus herätti suurta hämmästystä.

Jaakko sairasti syöpää ja oli puolen vuoden aja kärsinyt joka yö painajaisista, joissa ikään kuin demoniset voimat kävivät kimppuun. Hän kertoi, että illalla jo pelotti mennä nukkumaan, kun painajaiset toistuivat joka yö, ja aamulla heräsi tuskanhiessä. Silloin hän oli tavannut papin, professori Heikki Ylikankaan tyttären Riitta Ylikangas-Annolan, joka oli ehdottanut, että hän siunaisi Jaakolle rukousliinan.

 

Jaakko ei moisiin liinoihin uskonut, mutta ei kehdannut torjua tarjousta, kun oli tuttu ja mukava pappi. Mitä tapahtui, kun hän pani siunatun harsonpalan tyynynsä alle?

 

-Painajaaset loppuu kun veittellä leikaten. Mä pyysin jo Jumalalta, että anna ny eres pieniä painajaasia, jottei mun tarvitte ruveta harsonpaloohin uskomahan, mutta ei tullut pieniä eikä suuria, Jaakko kertoi.

Jaakko oli niin onnellinen asiasta, että kertoi siitä lehdessä ja tarkensi tapausta vielä kirjoittamassani kolumnissa. Alkoi tulla yhteydenottoja, että mistä niitä rukousliinoja saa. Jaakko kertoi: ”Mä ajattelin, etten voi miksikään harsonpaloollaparantamiskeskukseksi ruveta, ja annoon niille Riitan nimen. Saavat siltä kysellä.”

 

Jaakko tiesi, että tämän kertomisesta eivät kaikki körtit tykkää, mutta hän sanoi, ettei rupea sitä peittelemään ja tulkitsemaan, vaan kertoo kertoi asian niin kuin se oli.

 

Vapaa rukous ja körttiseurat

Toinen rukoukseen liittyvä jännite herännäisyyden ja muiden suuntien välillä on suhtautuminen vapaaseen, tilannekohtaiseen rukoukseen. Siis sellaiseen rukoukseen, jossa joku rukoilee ääneen muiden kuunnellessa jonkin kiitosaiheen tai pyyntörukouksen vapaasti sanoittaen. Tämä on ollut aivan tavallista herännäisyydessä aiemmin, mutta se on jäänyt ainakin seuramenosta pois. Kun tätä periaatetta noudatetaan tiukasti, voi käydä niinkin kuin savolainen körttiystävä kertoi tapahtuneen: kun seuroihin lähtevältä körttipapilta pyydettiin, että tämä veisi seuraväelle esirukouspyynnön ahdingossa olevan perheen puolesta, pappi sanoi, että ei kuulu seurojen perinteisiin. Eikä vienyt.

 

Olen joskus itse kokenut jonkin yhteisen huolen tai kiitosmielen seuroissa niin konkreettisena, että olisi tuntunut hyvältä tuoda aiheet omin sanoin yhteiseen rukoukseen. En kuitenkaan ehdota sitä. Miksen?

Eräs körttinainen perusteli hyvin kauniisti, miksi hän ei toivo vapaata rukousta seuroihin. Hän oli nuoruudessaan ollut mukana sellaisissa rukouspiireissä, joissa oli tapana ottaa ihmisten asiat yhteiseen rukoukseen ja rukoilla niiden puolesta koko ryhmän ajatuksia ohjailevalla ja manipuloivalla tavalla. Hän ei enää halunnut sellaisen hengellisen väkivallan kohteena, ja sanoi körttiseurojen olevan ainut vapaa vyöhyke, jossa tällaista manipulointia ei tarvinnut pelätä. Se sopii minulle. Olkoon tämä liike turvapaikka, jossa rukoillaan hiljaa itsekseen ja Siionin virsien sanoilla.

 

On niitäkin kokouksia, joissa rukous näkyy ja kuuluu, ja joka sellaiseen on tottunut, ei näe körttiseuroissa rukousta olevankaan. Mutta onhan siellä. Jumalanpalveluksen kirjassa, joka on kaikissa luterilaisissa seurakunnissa messuoppaana, sanotaan rukouksesta: kun rukoilemme, Jumalan Pyhä Henki rukoilee meissä, läpäisee meidät ja muuttaa meitä.

 

Seuroihin vai hömppäilemään?

Missä vielä karismaattinen kristillisyys törmää nykyherännäisyyden asenteisiin?

Lapualla alettiin muutama vuosi sitten järjestää vapaaehtoisten ideoimia ylistysmessuja. Meno oli hyvin maltillista, oli paljon rauhallista musiikkia ja yhteislauluja, hengellinen puhe ja yhteistä esirukousta. Muutamalla oli mukanaan ylistyslippuja, värikkäitä viirejä, joita heiluteltiin. Lopuksi ehtoollinen oman seurakunnan papin jakamana.

 

Erään kerran iltaan oli saatu puhuja Italiasta. Entinen kommunistinen ateisti Danilo Valla avasi 1980-luvun oven, kun ovikello soi, ja siellä oli kaksi suomalaista nuorta lähetysnuorta valmiina kertomaan evankeliumia. Danilo Vallan kuunteli heitä, tuli uskoon, tuli Suomeen Kansanlähetyksen Raamattukouluun, opiskeli Suomen kielen ja perusti Italiaan raamatunopetusinstituutin. Olin mainostanut iltaa ja menin sitä kuuntelemaan.

 

Seuraavana päivänä eräs paikallinen körttirouva tuli kysymään: Mihinäs solit eileen iltana, kun et ollu meirän seuroos. Ekkai ollu kirkos hömppäälemäs?

 

Sanoin että mitäs hömppäilyä se on, kun on kotiseurakunnassa ehtoollismessussa. ”Minen ymmärrä tuollaasta ylistysmessua”, sanoi rouva. ”Sun pitääs kans tietää, mihinkä porukkahan sä kuulut, se tois sulle turvallisuuden tunnetta”, hän sanoi ja viittasi siihen, että olin julkikörtti. Sanoin, että Jeesuksen kanssa voi mennä turvallisesti mihin vain, vaikka kotikirkkoon. Myöhemmin rouva tuli halaten pyytämään anteeksi sanojaan. ”Kyllähän mä tierän, mihin porukkaan sä kuulut.” Sain olla körtti, vaikka osallistuin ylistysmessuun.

 

Sovinnollista eleitä

Lapualla on osoitettu myös esimerkillistä sovinnollisuutta suuntien välillä. Jos ei tykätä, niin väistetään, mutta ei puhuta pahaa. Pyysin kerran erästä körttipappia puhumaan kaikkien herätysliikkeiden yhteisiin seuroihin, ja tarkoituksena oli, että puhujat puhuvat hyvää toisista liikkeistä. Pastori sanoi ei kiitos. ”En minä viitti tulla sinne valehtelemaan. Mutta minä yritän kasvaa täs asias.” Eihän tällaista rehellisyyttä voi muuta kuin arvostaa.

 

Yhteistyötä tehdään, niin kuin vaikka Lapuan herättäjäjuhlien talkoissa. Ja kun Lapuan tuomiokirkossa aloitettiin Taivaat avautuu -ylistysmessut ja tiedettiin, miten provosoiva väri punainen on körteille ja sodissa kaatuneiden omaisille, päätettiin aivan oma-aloitteisesti jättää kaikki punaiset ylistysliput pois.

 

Ja kun Lapualla vietettiin herättäjäjuhlat 2014, pyysimme nuorten körttimessun pitopaikaksi juhla-alueen lähellä olevaa Lapuan helluntaiseurakunnan rukoushuonetta. Seurakunnan pastori kertoi myöhemmin, että kun olin soittanut ja esittänyt pyynnön, hänellä olivat polvet notkahtaneet, niin yllättävä ja mieluisa pyyntö oli.

 

Esikuvani Hilja Aaltonen

Jotkut ovat kysyneet, onko minulla hengellisiä esikuvia. Niitä on eri monia, eri liikkeissä ja suunnissa. Mutta ainut esikuva, jonka kaltaisuutta kirjoittajana tavoittelen, on Vapaakirkon evankelista Hilja Aaltonen. Hän oli kiinnostunut kuuntelija, joka eläytyi ihmisten elämäntuntoihin, ja jaksoi ottaa vastaan ne raskaat taakat ja syvät pettymykset, joilla kohtalo oli ihmisparkaa särkenyt. Hän lohdutti ja armahti, ihmisen syntisyyden synkkiäkin syitä rakkaudella ymmärtäen. Hän laskeutui aina ahdistetun rinnalle, itsekin armahdettuna, ja poisti sanoillaan sitä häpeää, jonka yhteisö niin mielellään ihmiselle langetti.

 

Aaltonen on minulle kaikkein vaikuttavin esikuva myös kristittyjen yhteyden vaalijana. Kenenkään muun sanoista en ole löytänyt niin estotonta ja rajat ylittävää rakkautta muita hengellisiä koteja kohtaan, vaikka hän itse naisevankelistana oli usein vähätelty ja vieroksuttu.

 

Olen kerran tavannut Aaltosen, vain joitakin kuukausia ennen hänen kuolemaansa 105-vuotiaana. Ahdistuin eräässä kirkon tapahtumassa siitä, että Jeesuksen nimi jäi kaiken runsaan puheen jalkoihin. Heräsi suuri halu tavata Aaltonen, jonka yksi kirjoitus oli puhutellut minua erityisen vahvasti. Se on nimeltään Matkajärjestys.

 

Aaltonen kuvaa siinä maailman kristikuntaa telttakaupunkina, jonka asukkaat ovat kokoontuneet leiritulille Jumalan kansan heimoina, kuin suomalaiset herätykset ja kirkkokunnat. Telttojen keskellä oli Ilmestysmaja, Jeesus Kristus. Kun lapset kinastelivat siitä, kenen tulilta Ilmestysmaja näkyy kirkkaimmin, heimojen vanhimmat opettivat: täältä alhaalta näkymät toisiin telttakuntiin ovat ahtaat ja rajalliset, mutta vuorelle nouseva saa nähdä Jumalan koko majesteettinäyn, telttakaupungin, jossa jokainen heimo on matkalla yhteiseen kotiin.

 

Hän kertoo siinä kauniisti ja arvostaen evankelisista, lestadiolaisista ja vapaista suunnista, kuten helluntaiseurakunnista. Suurimmat virheet hän otti oman kirkkokuntansa päälle ja pyysi niitä anteeksi.

Kyyneleet silmissä luin kuvaukset omasta liikkeestäni, körttiläisistä. Näiden tummaan virteen jaksoi Aaltonen väsyneenäkin yhtyä. Hän muisteli ihaillen heränneitten historiaa, Niilo Kustaa Malmbergia ja miehiä, jotka tämän johdolla rukoilivat polvillaan Kalajoen käräjäin myrsky-yössä ja vainojen vihureissa. Monet heränneet olivat häntä pilkanneet, ja joku katsoi asiakseen ojentaa tätä lahkolaista antamalla hänelle Siionin virret. Mutta Jumala oli kääntänyt näpäytyksen suureksi iloksi, niin suloinen oli Siionin virsien viesti Jeesuksesta. Hän oli kuunnellut katsellut lämpimin sydämin, mutta etäältä tätä Kristuksesta veisaavaa seuraliikettä.

 

”Muukalaisen laulan muukalaisen koti-ikävästä”, hän kirjoitti. Liitän ääneni hiljaa heidän valittavaan ja toivovaan virteensä. Eihän minulla ole oikeutta häiritä sukukunnan virttä Jumalan leirintäalueella.”

 

Teemailta Nilsiän helluntaiseurakunnassa 8.7.2017

Heli Karhumäki, päätoimittaja, Sana-lehti

 



Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors