Societas Liturgica kokoontui joka toinen vuosi järjestettävään konferenssiinsa teemalla  "liturgia ja ekumenia" Irlannin Maynoothissa 7.-11.8.2023. Liturginen tutkimus ja teologia on jo pitkään ollut ekumeenista, mutta viime vuosina eri teiden kulkeminen on yleistynyt. Teemaa käsiteltiin niin teologisesti kuin käytännöllis-liturgisesti avainesitelmien ja pienryhmissä pidettyjen paneelien, esitelmien ja keskustelujen kautta. Suomesta olivat Helsingin yliopistolta Johan Bastubacka ja Sini Hulmi sekä ev.-lut. kirkosta Tomi Karttunen, Tiiti Kallio sekä Terhi Paananen.

Konferenssin yleisteemaa "liturgia ja ekumenia" perustavasti ja orientoivaa suuntaa antaen kartoittavan esitelmän piti Societas Liturgican väistynyt presidentti professori Ron Andersson (met.) heti konferenssin aluksi. Otsikkona oli virsirunoilija Brian Wrenin virren sana "Together Met, together Bound”. Andersson määritteli itse paperinsa tähtäyspisteeksi, voimmeko ja miten entistä paremmin heijastaa virren sanaa yhdessä kohtaamisesta ja sidoksesta toisiimme niin kirkollisesti, teologisesti kuin liturgisesti etenkin, kun sosiaaliset ja poliittiset maailmamme painostavat meitä kulkemaan omia teitämme.

Anderson näki ekumeenisen yhteyden rakentamisen kuuluneen olennaisena osana kasvuunsa ja työhönsä pappina. Hänen teologiseen ja liturgiseen koulutukseensa painoi väkevästi leimansa Kaste, ehtoollinen, virka -asiakirja (BEM 1982), joka julkaisiin Andersonin opiskellessa Yalessa.

Andersonin mukaan liturgian ja ekumenian suhde on ollut ekumeenisessa liikkeessä pitkään läheinen etenkin Wiebe Vossin varhaisen johtajuuden vuoksi Faith and Order -keskusteluissa. Vos oli mukana kirjoittamassa dokumentteja jumalanpalveluselämän ja ekumenian suhteesta sekä perustamassa Studia Liturgica-journaalia ja sitä kautta Societas Liturgicaa. Vos kirjoitti Studia Liturgican ensimmäisessä pääkirjoituksessa: "Ekumeeninen liike ei enää voi välttää tutkimasta jumalanpalveluselämää sen laajimmassa mielessä, eikä jumalanpalvelusta voida kunnolla tutkia ilman ekumeenista yhteistyötä." Tämä sama ajatushan tuli meillä esillä esimerkiksi 1990-luvun jumalanpalvelusuudistuksessa vaikkapa Yrjö Sariolan teksteissä. Vossin aikaan ilmassa oli myös liiankin toiveikasta ajattelua siitä, että yhteinen liturgiaan perehtyminen johtaisi helpommin edistysaskeliin kuin keskustelu muilla ekumenian saroilla.

Societas Liturgican piirissä ekumeeniset tekstit ovat olleet esillä etenkin silloin, kun on vastattu 1963 julkaistuun Montrealin Faith and Order -raporttiin Worship and the Oneness of Christ's Church ja BEM-asiakirjaan 1980-luvun puolessavälissä sekä käsiteltäessä ns. (1994), joka käsitteli jumalanpalveluselämän roolia kristittyjen ykseyden etsimisessä.

2000-luvun alussa kuitenkin myös Societas Liturgicassa ekumeeninen kehitys hiljeni ja koettiin tunnustuksellisia ja liturgisia takaiskuja. Joiden mielestä Liturgiam Authenticam -julkaisu vuodelta 2001 (https://www.vatican.va/roman_curia/congregations/ccdds/documents/rc_con_ccdds_doc_20010507_liturgiam-authenticam_en.html) merkitsi jopa ekumeeniseen liturgisen keskustelun kuolemaa - ehkä ennenaikaisesti, kuten Anderson toteaa. Eri tunnustuskunnat ovat edelleen jakautuneita eivät vain ekumeenisesti vaan entistä enemmän myös sisäisesti liturgisissa ja sakramentaalisissa kysymyksissä.

Syinä tälle kehityskululle Anderson näkee kirkkojen muuttuvat yhteiskunnalliset olosuhteet, joille ovat tunnusomaisia syvällinen konsumerismin ja individualismin vaikutus, pelko valtavirran protestanttisten kirkkojen taantumisesta ja kuolemasta - etenkin USA:ssa - ja tietynlainen laissez-faire -asenne suhteessa paikalliseen jumalanpalveluselämään, mitä koronapandemia näyttää vahvistaneen. Anderson viittaa myös Paul Bradshaw'n (2014) johtopäätökseen, että ekumenian taantumiseen ovat vaikuttaneet 1) paluu tunnustuskuntaisuutta korostavaan ajattelutapaan kilpailtaessa sieluista brändäykseyn kautta. Myös Konrad Raiser on nähnyt institutionaalisten identiteettien ja tunnustuksellisten perinteiden puolustamisen vahvistuneen. Oman profiilin korostaminen vaikuttaa tärkeämmältä kuin yhteinen todistus. Toiseksi 2) niissä traditioissa, joihin karismaattinen liike on vaikuttanut, perinteiset liturgiset rakenteet ovat väljentyneet. Anderson näkee taustalla myös vaihtoehtoisten liturgisten traditioiden olemassaolon tunnustamisen esimerkiksi postkolonialistisen ajattelun myötä.

Andersson vakuutti kuitenkin säilyttävänsä edelleen ekumeenisen optimisminsa: "… En ole antautumassa. Pysyn optimistisena ekumeenisesta liturgisesta työstämme, jota tukee ja on tukenut oppineisuutenne läpi vuosien ja jatkuva työnne kahdenvälisissä keskusteluissa kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Antautuminen olisi uskottumuutta evankeliumille, jota julistamme ja toivolle, joka meillä on Kristuksessa."

Andersson ehdotti, että ekumeenisessa liturgian tutkimuksessa keskityttäisiin kolmeen eri kategoriaan: "yhdessä uskominen ja rukoileminen eri tavoin, uskominen eri tavoin ja rukoileminen yhdessä ja uskominen ja rukoileminen yhdessä." Hänen tavoitteensa oli kuitenkin ehkä enemmän 'problematisoida' tämä suhde kuin ratkaista se.

Andersson kritisoi allianssihenkistä sydämen yhteyttä, joka kutistuu ad hoc -yhteydeksi: "Kuten evankelinen teologi Peter Leithart oikein toteaa, sellainen sovitettu ykseys, jota edustaa protestanttinen 'denominationalismi… on eron institutionalisoimista… se tekee meille mahdolliseksi tyytyväisenä määritellä itsemme ei ykseytemme kautta veljinä [ja sisarina], vaan jakautuneisuutemme kautta.' Sovitettu erilaisuus näyttää, siksi, johtavan riittämättömään, vaikkakin mukavaan vastaukseen eroihimme suhteessamme toisiimme opin ja liturgisen käytännön asioissa; se luopuu liian nopeasti näkyvän ykseyden toivosta."

Vaikka ekumeeninen liturginen tutkimus ei olisikaan johtanut välittömiin uusiin ekumeenisiin sopimuksiin, se on johtanut täydempään liturgisten traditioidemme, käytäntöjemme ja resurssiemme jakamiseen, kuten on selvää jumalanpalveluskirjoissa ja hymnaaleissa, joita on kehitetty monissa kirkoissa viimeksi kuluneen viidenkymmenen vuoden aikana. Monesti on kuitenkin mukauduttu keskinäisiin eroihimme ja kuljettu omia teitä sen sijaan, että olisi pyritty yhdessä eteenpäin - edes epävirallisin tavoin:

 "Jos me uskomme yhdessä, jos meillä on halu uskoa yhdessä, me voimme ja meidän täytyy rukoilla enemmän kuin sattumanvaraisesti. Yhteistä rukousta ei voida rajoittaa kristittyjen ykseyden rukousviikkoon… tai satunnaisiin ekumeenisiin tapaamisiin." Muussa tapauksessa ykseyden etsiminen jää "teoreettiseksi ekumeniaksi".

Andersson nostaa teologisten kysymysten ohella esiin "poliittisen lahkolaisuuden", jonka silloittaminen on vielä lisähaaste etenkin Pohjois-Amerikassa mutta myös muualla. Andersson viittaa myös reseptiiviseen ekumeniaan, siihen, miten otamme vastaan toistemme traditiot osana jaettua perintöä , joka meille tarjotaan pohjaksi uudistumiselle, tunnustamiselle ja sopeuttamiselle kulttuuriin. Tarvitaan kirkollista nöyryyttä ja suurisieluisuutta. Kun niitä harjoitetaan yhdessä, voimme siirtyä sovitetusta vastaanottavaan erilaisuuteen. Meistä tulee parempia ja syvällisempiä etsimämme ykseyden agentteja.

Toisen tärkeän avainesitelmän teeman näkökulmasta piti prof. Ivana Noble Prahasta liturgisten, teologisten ja ekumeenisten lahjojen jakamisesta metodologisesta näkökulmasta. Hän lähti liikkelle Andersonin esittämästä konferenssilausumasta, jonka näki olevan yhdensuuntainen monessa kohtaa oman ajattelunsa kanssa. Lausumassa painotetaan voimakkaasti tarvetta löytää pätevämpiä tapoja ottaa vastaan toistemme lahjoja sekä tutkia esteitä, jotka estävät meitä tekemästä niin. Se tähtää siihen, että liikutaan normatiivisten idealisaatioiden tuolle puolen analysoimaan kokemuksia siitä, missä ja miten sellainen jakaminen tapahtuu ja miten se ei tapahdu tai ei voikaan tapahtua perheissä, paikallisyhteisöissä tai kristillisissa tunnustuskunnissa.

Noble liittyi kritiikkiin ideologista "kultaista aikaa" kohtaan liturgiassa sekä liitti tähän kritiikin puhetta "ekumeenisesta talvesta" kohtaan. Ehkä edistystä kuitenkin on tapahtunut, vaikka se poikkeaisi odotetusta esimerkiksi ehtoollisyhteyden saavuttamisen suhteen, ja taka-askeliakin on otettu. Noble pyrki etsimään menetelmää lahjojen jakamiseen ja lähti liikkeelle 1) lahjan ottamisesta erilleen kausaalisesta ja utilitaristisesta ajattelusta, 2) siitä, että emme omista traditioitamme, toisten rikkauksia tai jopa yhteistä perintöä, 3) vaikeiden lahjojen eli taakkojemme jakamisesta sekä päätyi 4) ei-synteettisen dialektisen metodin peruspiirteiden esittelyyn ja kysymään, miten sellainen metodologia voi käsitellä nykykontekstia.  

Noblen mukaan Jean-Luc Marion ja Louis-Marie Chauvet ovat kehitelleet lahjan ekonomian malleja husserlaisen fenomenologisen analyysin ja heideggerilaisen hermeneutiikan pohjalta, jotka ovat vapauttaneet lahjan kausaalisuhteista ja utilitaristiseen hyötyajatteluun perustuvasta oikeuttamisesta. Tätä voidaan hänen mukaansa soveltaa myös liturgisten lahjojen ajatukseen. Fenomenologis-eksistentiaalisen hermeneutiikan mukaisesti Jumalan lahjaa ei voida hallita, vaan se voidaan ottaa vastaan vain rakkaudessa ja pyhyydessä eli eskatologisesti. Tähän voidaan huomauttaa, että tässä sovelletaan varsin protestanttista transsendentaaliteologista menetelmää, jonka tyyppistä tosin myös katolisessa transsendentaaliteologiassa on hyödynnetty. Se voi kuitenkin tuottaa ongelmia ilmoituksen sisällön ymmärtämiselle. Barthilaisen teologian tavoin siinä korostuu Jumalan toiseus. Sinällään Jumalan pyhyys ja tuonpuoleisuus on osa klassista ja apofaattista teologiaa, mutta niin on myös katafaattinen sisältö.

Noble esitti filosofis-teologisen abstraktin pohdinnan lisäksi myös sisällöllisen teologisen selvennyksen ei-synteettisen dialektiikan metodille soveltamalla sitä Kolminaisuuden persoonien väliseen yhteyteen. Noble nostaa esiin termin "perikoreesi" eli Kolminaisuuden persoonien vastavuoroinen läpäisy avainterminä. Pyhässä Kolmininiasuudessa persoonien täydet erot, se että he tekevät tilaa toisilleen ja heidän radikaali ykseytensä pidetään yhdessä. "Antamisen ja vastaanottamisen liike ei edellytä saapumista uuteen entiteettiin tai osanottoa korkeampaan yksittäiseen abstraktiin olemukseen." Noble näkee tästä sovelluksen esimerkiksi Staniloaen "avoimen sobornostin" käsitteessä, jota voidaan soveltaa ekumeeniseen yhteyteen eri kirkkojen välillä, niin että "jokaisen lahja on olemassa toisten vuoksi". Tähän voidaan huomauttaa, että Lutherin tai Bonhoefferin toisia varten olemisen ajatus viestii myös samansuuntaisesti.

Johtopäätösosiossaan Noble viittasi siihen, että Jürgen Moltmann totesi jo v. 1975, että "oppi yhdistää, mutta politiikka erottaa". Tämä näyttää pitävän paikkansa myös pandemian ja Ukrainan sodan kontekstissa. Ykseys hinnasta välittämättä ei ole käypä tie tässä yhteydessä. William Cavanaugh'n Chilen diktatuurin yhteydessä esittämää lausumaa lainaten Noble totesi, että väkivaltaiseen toimintaan aktiivisesti osallistuvat kristityt tosiasiassa osallistuvat “pelon, kidutuksen  ja fyysisen, kirkollisen ja sosiaalisen ruumiin hajottamisen anti-liturgiaan." Tämä jos mikä kutsuu pois "eliitti-ekumeniasta". Maria Skobtsovaan viitaten Noble huipentaa puheenvuoronsa: "Nykyiset haasteet muistuttavat meitä myös, miten vaikeaa on toimia sen uskon mukaan, että rikkoutuneita suhteita voidaan korjata, miten helppoa on hyväksyä toisten demonisointi ja miten vaikeaa on tehdä ero oikeutettujen oikeusvaatimusten ja toisen ei-oikeutetun vihan välillä. Mahdottomat mahdollisuudet [Derrida] jakaa myös perintömme negatiiviset osat voi kuitenkin silti olla juuri se hetki, jolloin yhteisöt astuvat Hengen alueelle ja etsivät, mitä merkitsee olla lähempänä Kristusta, Elämän lähdettä."

Kolmannen merkittävän avainesitelmän pitivät roomalaiskatolinen professori Dorothea Sattler Münsteristä sekä evankelinen ekumeniikan professori Friederike Nüssel Heidelbergistä. Molemmat ovat sekä Saksassa että kansainvälisessä ekumeniassa hyvin tunnettuja ja pitkäaikaisia vaikuttajia. Heidän yhteisesitelmänsä aiheena oli "Toistemme lahjojen vastaanottaminen". Sattler ja Nüssel ovat yhdessä kirjoittaneet mm. johdatuksen ekumeeniseen teologiaan (2008).

Sattler korosti esitelmässään, että lahjojen ekumeniaa ei voida analysoida vain puhtaan akateemisesti. Tarvitaan kohtaamisia ja ihmissuhteita, relationaalisuutta. Toinen ihminen henkilönä näyttäytyy tällöin Jumalan lahjaksi. Pohjimmiltaan on kyse lahjojen näkemisestä Jeesuksen Kristuksen läsnäolon valossa. Nüssel hahmotti yhteisesitelmän tähtäyspisteiksi:
1) kysymys perustavista ekumeenisen hermeneutiikan kysymyksistä systemaattis-teologisesta näkökulmasta;
2) kysymys ehtoollisesta ja sen yhä tarjoamasta haasteesta ajatellen lahjojen vaihtoa saksalaisen ekumeenisen julkaisun "Yhdessä Herran pöydässä" (Gemeinsam am Tisch des Herrn) valossa;
3) esimerkit liturgisista traditioista, joiden valossa voimme rikastuttaa toisiamme Jumalan lahjoilla ja
 4) vetoomus tutkimusalojen välisestä yhteistyöstä ekumeniassa.

1.       Ekumeenisesta hermeneutiikasta

  Sattler painotti, että roomalaiskatolisesta näkökulmasta Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen merkitys on edelleen ohittamaton. Tuleva piispainsynodi synodaalisuudesta on tässä mielessä keskeinen ilmentymä tästä - ajatellen myös ekumeenista lahjojen vaihtoa. Synodin Instrumentum Laboris -asiakirjan yksi keskeinen teema on: "Miten kirkkojen välille voi kasvaa dynaaminen lahjojen vaihdon suhde?" Tämä on ekumeenisesti tärkeää, vaikka ensisijaisesti tässä ajatellaankin katolilaisten ja ortodoksien välistä lahjojen vaihtoa. Lahjojen vaihdon rohkaisemisessa on kuitenkin ytimessä se, että tuetaan jokaista jatkamaan etsintää uskon ymmärtämisessä. Muiden traditioiden todistukset, jotka osoittavat kristillisen tunnustuksen keskiöön, ovat hyvin tärkeitä. Yllättävällä tavalla julistettu pääsiäissanoma herättelee eri tavoin kuin tuttu julistus.

Sattler kiteytti: "Vakaumus, että eri tunnustukset tulevat lähemmäksi toisiaan, siinä määrin, että ne lähestyvät jo olemassa olevaa yhteistä keskusta uskossa Jeesukseen Kristukseen positioista käsin, jotka ne ovat ottaneet, on 2. Vatikaanin konsiilin ekumeenisen hermeneutiikan ohjaava periaate. Konsiilin näkökulmasta kirkkojen etsitty yhteys on Jumalan hengellinen lahja, ei yksin ihmistyötä (vrt. 2. Vatikaanin konsiili, Unitatis Redintegratio [UR] 1-2). Yksi kaste on  sakramentaalinen side, joka yhdistää kaikki Jeesukseen Kristukseen. Ei ole todellista ekumeniaa ilman sisäistä kääntymistä (vrt. UR 4). Kaikki kirkot ovat kutsuttuja kääntymykseen. Hengellinen ekumenia on hyvin tärkeää konsiili-isien näkemyksen mukaan, erityisesti rukous kirkkojen ykseyden puolesta. Ekumeenisen liikkeen edistäminen on tehtävä kaikille Kristukseen uskoville. Läheinen yhteistyö sosiaalieettisessä toiminnassa on jotain, mitä meidän pitäisi tavoitella (vrt. UR 12)."

Friederike Nüssel sitoi luterilaisen ekumeenisen hermeneutiikan Augsburgin tunnustuksen 7. artiklaan (CA 7): "Artikla 7 toteaa: 'Opetamme myös, että yksi, pyhä, kristillinen kirkko pysyy aina.' Kirkon ykseys on siksi kautta aikojen sidottu siihen, että 'evankeliumia julistetaan puhtaasti ja pyhät sakramentit jaetaan evankeliumin mukaan.' (CA 7) Kirkon tosi ykseydelle on siksi riittävää. 'että evankelimi saarnataan yksimielisesti puhtaalla ymmärryksellä ja sakramentit jaetaan jumalallisen sanan mukaan.' Yhtäältä järjestysten yksimuotoisuus, jotka ihmiset ovat asettaneet, ei ole välttämätöntä. Tänään on totta, että keskustelemme, mikä paikka palveluviralla on tässä kontekstissa. Melanchthonille oli kuitenkin selvää, että kirkko ei voi olla ilman kunnollista evankeliumin saarnaamisen virkaa sanassa ja sakramentissa." Tältä pohjalta Nüssel totesi luterilaisten ekumeenisen mallin olevan "ykseys sovitetussa erilaisuudessa".

Molemmat saksalaiset ekumeenikot tulevat lähelle niin kutsuttua "evankeliumin keskus" -mallia, mikä tekee ymmärrettäväksi myös kritiikin Gemeinsam am Tisch des Herrn -asiakirjan (2020) Leuenberg-henkisyyttä kohtaan, mutta he painottavat molemmat myös sisällöllistä puolta enemmän kuin aikoinaan, kun Leuenbergin konkordiassa jätettiin esimerkiksi keskustelu kirkon virasta syrjään. Nüsselkin painottaa "ykseyttä sovitetussa erilaisuudessa" eikä vain "sovitettua erilaisuutta", jossa päädytään helposti erojen kritiikittömään pyhittämiseen ja niistä vaikenemiseen eikä saavuteta todellista rehellistä kohtaamista ja keskustelua esityönä syvenevälle yhteydelle ja ykseydelle.

2. Tutkimusasiakirja "Yhdessä Herran pöydässä"

Sattlerin mukaan yksi syy sille, että hän ja Nüssel on kutsuttu alustamaan on se, että dokumentti Gemainsam am Tisch des Herrn herättää kiinnostusta. Sattler kiteyttää asiakirjan ehdottaman ehtoollisvieraanvaraisuuden periaatteen näin:

"Tietoisuudessa raamatullis-teologisista, historiallisista ja pastoraalisista näkökulmista ekumeeninen työryhmä [katolilaisten ja evankelisten Saksassa] on muotoillut näkemyksen, että voi sallia itsensä tulla kutsutuksi liturgisiin viettoihin luottamuksessa Jeesuksen Kristuksen läsnäoloon, jonka muotoilu tapahtuu tunnustuksellisen vastuun mukaan. Tämä näkemys on suhteessa ajatukseen, ettei suunnitella uusia liturgioita yhdessä, vaan kohdataan toisemme luottaen vieton muotoihin sellaisina kuin ne ovat historiallisesti kehittyneet, oppiaksemme toisiltamme, puhuaksemme toisillemme havainnoista ja löytääksemme, miten suuri yhteys jo on jumalanpalveluselämässä tänään."

Kristittyjen ykseyden edistämisen neuvosto ja uskonopin kongregaatio - jotka nykyisin ovat dikasterioita eli osastoja - kritisoivat asiakirjan menetelmää mm. Leuenbergin konkordian edustaman mallin seuraamisesta, niin että reaalipreesens-ajatus hämärtyy. Sattler painotti asiakirjan taustalla olevien monien ekumeenisten asiakirjojen merkitystä, jotka tekivät hänen mukaansa mahdolliseksi niiden johtopäätösten vetämisen, jotka Gemeinsam-asiakirjassa on vedetty. Sattler toteaa dokumentin kytkeytyvän ehtoolliseen liittyvään In via -julistusten genreen amerikkalaisen Declaration on the Way (2015) -asiakirjan ja suomalaisen luterilais-katolisen dokumentin Communion in Growth. Declaration on the Church, Eucharist, and Ministry (2017) tavoin.  

Nüssel tuo tähän protestanttisen näkökulman. Hänkään ei kiellä kirkon, eukaristian ja viran yhteisen ymmärryksen merkitystä täydelle kirkolliselle yhteydelle. Vastikäänhän sekä kardinaali Koch että KMN:n moderaattori Heinrich Bedford-Strohm jälleen peräsivät yhteistä julistusta kirkosta, eukaristiasta ja virasta, joka tekisi mahdolliseksi yhteisen ehtoollisen katolilaisten ja luterilaisten välillä vuoteen 2030 mennessä. Nüssel kiteyttää Gemeinsam-asiakirjan ilmaiseman konsensuksen kirkon virasta:

"Virka ymmärretään yhdessä evankeliumin julkisen julistamisen viraksi sanassa ja sakramentissa. Virka, vihkimykseen sidottu, on välttämätön kirkon olemiselle ja pysymiselle totuudessa ja palvelee ykseyttä. Se on Jumalan asettama. Vihkimys on järjestynyt kutsu ja lähettäminen sanan ja sakramentin palveluvirkaan. Episkopé on välttämätön kirkon hallinnolle, joka sisältää henkilökohtaiset, kollegiaaliset ja yhteisölliset ulottuvuudet. Missä nämä periaatteet otetaan huomioon Herran ehtoollisen johtamisessa, siellä ei ole estettä, protestanttisesta näkökulmasta, tukea Herran ehtoollisen asettamisen pätevyyttä. Varmasti täyteen kirkolliseen yhteyteen ja interselebraatioon differentioitu konsensus kirkosta, sakramenteista ja virasta on välttämätön jopa protestanttisen käsityksen mukaan."

Saksalaisessa kontekstissa Gemeinsam-asiakirjalla on ollut käytännöllistä relevanssia, vaikka Vatikaani onkin sitä kritisoinut. Sattler toteaa: "Argumentti, jonka mukaan voi osallistua eukaristiseen viettoon ja Herran ehtoolliselle hyvästä hengellisestä syystä, luottaen Jeesuksen Kristuksen luvattuun ja annettuun läsnäoloon, on vahvistanut monia ihmisiä heidän toiminnassaan [jotka monesti ovat olleet kanonisen säätelyn vastaisia]. Sen jälkeen, kun tästä teemasta keskusteltiin 3. ekumeenisen kirkkokongressin yhteydessä Frankfurtissa 2021, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, se on saanut paljon huomiota." Ammattimaisella ja akateemisella tasolla asiakirjasta on ollut eri suuntaan meneviä näkemyksiä.

 Nüssel kommentoi asiakirjan reseptiota seuraavasti: "On osa ekumeenisen ymmärryksemme saavuttamaa nykytilaa, että protestanttiset ekumeenikot ovat saaneet sisänäkymää roomalaisen kuurian kriteriologiaan ja teologisiin huolenaiheisiin. Tätä taustaa vasten kriittinen roomalaiskatolinen vastaus 'Yhdessä Herran pöydässä' -asiakirjaan ei ollut täydellinen yllätys. Mutta se halvaannutti protestanttisen reseption. Euroopan nopean maallistumisen taustaa vasten on tarpeeksi vaikeaa välittää ihmisille Jumalan läsnäolon mysteeri ja Jumalan rakastava huolenpito keskellä rajallisuuttamme. Kirkkojen yhteistä todistusta tarvitaan. Tarvitsemme suunnanmuutoksen tässä. Tunnustuskuntaista profiloitumista ei enää ymmärretä tänään. Siksi keskeinen tehtävä on tulkita toisiamme ekumeenisesti parhaassa mielessä. Tämä ei ole paras signaali, jonka reseptioprosessi lähettää."

3.       Liturgia ja lahjojen ekumenia

 Sattler nosti esiin kuolleiden muistamisen roomalaiskatolisessa kirkossa etenkin eukaristian yhteydessä ekumeenisena teemana ja selitti sen liittyvän esimerkiksi lasten ja edesmenneiden vanhempien välisen sovinnon rakentamiseen ehtoollisella, jossa Kristuksen sovittava rakkaus on erityisellä tavalla läsnä - tarjolla niin eläville kuin kuolleillekin ja lähteenä sovinnolle myös ihmisten kesken. Toisena seikkana hän nosti esiin toivon, että olisi ekumeeninen lukukappaleiden järjestelmä, joka olisi globaalisti jokseenkin sama eri kirkoissa ja perinteissä, mikä olisi lahja.

Nüssel puolestaan sanoi, että protestanteille kuolleiden muistaminen lahjana voi olla vaikeata ymmärtää, globaali lektionaari helpompaa, vaikka hänen mielestään voidaan kysyä, eivätkö erilaiset lektionaarit voi myös nähdä rikastuttavana lahjana. Nüssel nosti esiin Jumalan puhtaan armon evankeliumin löytymisen uudelleen reformaatiossa pitkäkestoisena ekumeenisena lahjana. Samoin se, että Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista on voitu ottaa vastaan eri kristillisissä perinteissä, on yhteinen lahja.

Sattler lisäsi ekumeenisina lahjoina myös kalkin jakamisen maallikoille sekä varovaisuuden puhuttaessa "uhrista". Uhrin itsensä sisällöstä on nykyisin ekumeeninen yhteisymmärrys: "…koolla oleva yhteisö viettää kiitosuhria Jumalan teosta Jeesuksessa Kristuksessa, joka kärsi elämänsä kertakaikkisen ja kaikkien puolesta annetun uhrin osoituksena Jumalan armosta syntisille ristillä." Sattler näkee kuitenkin joissakin roomalaiskatolisissa eukaristisissa rukouksissa tendenssin ymmärtää uhri Jeesuksen Kristuksen uhraamisena Jumalalle, mikä on toki omiaan luomaan ekumeenista hämmennystä. On Sattlerin mukaan hyvä muistuttaa, että Jumala uhraa itsensä meidän puolestamme eikä että me tarjoamme hänelle uhrin. Nüssel lisäsi tähän, että dialogi on auttanut protestantteja ajattelemaan Kristuksen reaalipreesensin merkitystä syvemmin. Protestanttien olisi syytä paneutua myös vielä syvemmin Tuomas Akvinolaisen näkemyksen eri ulottuvuuksiin ja hienouksiin. Eukaristisen muutoksen reaalisuutta painottaessaan tä pyrki välttämään rationalistisen käsityksen muutoksesta, joka jää näkymättömäksi. Nüssel pitää merkittävänä myös moderneja yrityksiä kääntää transsubstantiaatio-oppi nykykielelle termeillä kuten transsignifikaatio ja transfinalisaatio. On myös hyvä, että otetaan huomioon laajempi liturginen konteksti eikä vain ehtoolliselementit, kuten luterilaisuudessa helposti tapahtuu.

4.       Tieteidenvälinen yhteistyö ekumeniassa

 Sattlerin mukaan tarvitaan paitsi teologista ja filosofista myös sosiologista ja psykologista yhteistyötä ekumeenisessa tutkimuksessa. Teologiassa vaikkapa raamatuntutkimus voi toimia systemaattisen teologian avartajana näkemään eri kontroverssien mittasuhteet raamatullisen materiaalin valossa.

Nämä olivat siis sisällöllisesti painavimmat konferenssin esitelmät ajatellen teemaa liturgia ja ekumenia. Kiintoisaa oli kuulla ajatuksia myös vaikkapa kastettujen kristittyjen ekumeenisesta vastaanottamisesta esimerkiksi verrattaessa ortodoksisen kirkon ja roomalaiskatolisen kirkon käytäntöjä toisiinsa, anglikaanis-katolisesta Malines-keskustelusta anglikaanien viran tunnustamisesta roomalaiskatolisessa kirkossa, projektista laatia vuosiksi 2025-2029 globaali ja osin ekumeeninen kommentaari Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen dokumenttien reseptiosta, roomalaiskatolisen lektionaarin ekumeenisista juurista, BEM-asiakirjan merkityksen uudesta pohdinnasta nykykontekstissa sekä kolmikantaisesta liturgiikan ekumeenisesta opettamisesta katolisesta, ortodoksisesta ja protestanttisesta näkökulmasta Pariisissa.

Kokous keräsi noin 200 osallistujaa, ja seuraava Societas liturgican kokous on heinäkuussa 2025 Pariisissa. Alustavasti oli puhetta, että siellä käsiteltäisiin Nikean uskontunnustusta ekumeenisen liturgisen teologian näkökulmasta konsiilin 1700-vuotismuiston merkeissä.

Johtopäätöksiä
Suomessa olemme konferenssin valossa olleet hyvin hereillä liturgian ja ekumenian välisen suhteen pohtimisessa jo 1990-luvun jumalanpalvelusuudistuksen tiimoilla. Tätä traditiota olisi hyvä osana kansainvälistä vuorovaikutusta kehittää eteenpäin, niin että ajallemme tyypillinen poteroituminen ei ohittaisi ekumeenista yhteisen rikkauden etsintää yhteisestä kristillisestä perinteestä ja niiden rikastuttavien lahjojen etsintää ja vaihtoa, jotka ovat käsillä ja yhteisesti löydettävissä. Konferenssi antoi hyviä lisäeväitä käsitellä myös marraskuisessa ekumeenisen teologian iltapäivässämme 15.11. liturgian ja ekumenian välistä suhdetta sekä aineksia peilata meillä käytävää keskustelua kirkollisten toimitusten teologiasta nykyiseen ekumeeniseen keskusteluun. Societas liturgica -yhteisö on lähtökohtaisesti ekumeeninen, ja etenkin kirkkomme jumalanpalveluselämän kehittämisen näkökulmasta sen tarjoamia keskusteluja ja verkostoja on hyvä seurata ja pitää yllä. Oli jälleen hyvä myös huomata, että luterilais-katolinen dialogiraporttimme Communion in Growth on edelleen luterilais-katolisen ekumeenisen keskustelun hermolla, yksi pöydällä olevista avaindokumenteista tulevaa pohdittaessa.