Oulun ekumenia esimerkkinä

Suomen ekumeeninen neuvosto on jo usean vuoden ajan pitänyt syyskokouksensa eri puolilla maatamme. Tänään ja huomenna olemme koolla täällä Oulussa. Eteläsuomalaisille on terveellistä huomata, että inhimillistä elämää, tieto-taitoa ja osaamista, korkeaa teknologiaa ja vilkasta yliopisto- ja kulttuurielämää on myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Vireänä ja kasvavana kaupunkina Oulu on tästä erinomainen esimerkki. 

Näin aloitti puheensa arkkipiispa Jukka Paarma Suomen ekumeenisen neuvoston syyskokouksessa Oulussa 13.10. 2003. Puhe oli otsikoitu: EKUMENIA VASTAUS MUUTTUVAN USKONNOLLISUUDEN HAASTEESEEN

Syyskokouksemme yhtenä keskeisenä aiheena on uskonnollisuus Suomessa.  

Siitä kuulemme huomenna esitelmän ja voimme käydä aiheesta  keskustelua. Uskontojen tutkijat maailmalla ovat todenneet, että uskonnot ovat – päinvastoin kuin aiemmin on ennustettu – uuden vuosituhannen alussa nousussa. Olisiko ateistisen maailmankatsomuksen ja siihen perustuneen valtiojärjestelmän romahtaminen sekä sen ihmiskuvan ja eettisen perustan onttouden paljastuminen olleet yksi syy siihen, että ihmiset eri puolilla maailmaa etsivät innokkaammin tukevaa pohjaa elämänkatsomuksensa perustaksi? Vai olisiko länsimaisen markkinatalouden keskellä entistä useampi havahtunut tajuamaan, ettei hyvä elämä pulpahdakaan  käden ulottuville materiaalisten tavoitteiden saavuttamisen myötä, vaan että elämän aineellisten kuorien keskelle tarvitaan henkeä?

Toiseksi  tutkimukset väittävät, että uskonnollinen kysely ja kiinnostus suuntautuu entistä enemmän perinteisten valtauskontojen ja perinteisten kirkkojen ulkopuolelle. Liikkuvuus uskontojen ja kirkkojen rajojen yli lisääntyy ja perimmäisiin kysymyksiin haetaan vastauksia uusista uskonnoista, opeista ja filosofioista.  Näyttää siltä, että kun ihmiset etääntyvät tai luopuvat   uskostaan Jumalaan, tilalle ei tulekaan ateismi,  ”usko ei mihinkään”. Tilalle tulee pikemminkin ”usko mihin tahansa” ja entistä useampi näyttää kuljeskelevan – apostolin kuvaa käyttääkseni – erilaisten opintuulien heiteltävänä.

Kun ajattelen tämän tilanteen haastetta meille, 

Suomen ekumeenisen neuvoston jäsenkirkoille ja yhteisöille, mieleeni palautuu muisto tasan kahden vuosikymmenen takaa.  Silloin vuonna 1983 järjestettiin järjestyksessään toiset ekumeeniset kirkkopäivät Jyväskylässä.  Siellä pitämässään puheessa kunnioitettu katolisen kirkon piispa Paul Verschuren käsitteli hiukan samanlaista tilannetta, sen haastetta kirkoille.  Voidakseen julistaa, opettaa ja toimia vakuuttavasti, kirkkojen olisi oltava uskottavia, hän sanoi.

Uskottavuuden ensimmäinen tekijä 

on se johdonmukaisuus, joilla ne osoittavat elävänsä niin kuin opettavat. Uskontojen meressä ajelehtivat ihmiset kokevat kirkot uskottaviksi, jos niiden sanoma ja elämä todistavat niiden toimivan ihmisten, heidän elämänsä puolesta,  kun ihmiset kokevat, että kristityt ovat heidän puolellaan, kiinnostuneita heidän kysymyksistään ja toimivat heidän parhaakseen. Kristityt ja kirkot, joilla on vastauksia kysymyksiin, joita ihmiset eivät tee, kadottavat pian uskottavuutensa.  Uskon, että Raamatun tutkistelu ja tulkinta tästä näkökulmasta on se haaste, johon Herramme tahtoo meidän vastaavan.

Toinen tekijä kirkkojen uskottavuuden kannalta 

liittyy ekumenian ymmärtämiseen.  Nyt lainaan Verschurenia: ”Kirkkojen on itse otettava sanomansa vakavasti. Ekumeenisessa yhteydessä tämä tarkoittaa, että kirkot jatkuvasti osoittavat, että ne eivät tyydy nykyiseen jakaantuneisuuden tilaansa ja että ne eivät hyväksy kristittyjen yhteyspyrkimysten paikalleen jähmettymistä. Kaikki vapaehtoisesti hyväksytty rikkonaisuus siinä, missä eheys on mahdollinen, on sekin syntiä elämää vastaan ja syntiä Kristusta vastaan. Kirkot eivät voi julistaa uskottavasti Kristusta, joka antaa maailmalle elämän, niin kauan  kuin ne antavat tästä elämän tuojasta, Kristuksesta jakaantuneen kuvan.” 

Apostoli Paavali huomautti aikanaan, 

että jakautuneisuus ilosanoman julistajien keskuudessa johtaa väistämättä väärään johtopäätökseen, siihen, että Kristuskin on jaettu. Tuon  väärän johtopäätöksen perusteella maailma niin helposti antaa  tuomionsa tai ainakin epäluottamuslauseensa kirkoille.

Maailma ja sen ihmiset, joita meidän tulisi kuulla, haastavat siis tänä aikana entistä lujemmin etsimään yhteisiä polkuja, yhteisiä rukouksen ja todistuksen hetkiä.  Jos haluamme olla uskottavia, on tämä haaste jatkuvasti kohdattava.  Polkuja kyllä löydämme, kun etsimme enemmän niitä asioita, jotka meitä yhdistävät, kuin että kiinnittäisimme tarkkaavaisuutemme erottaviin asioihin.

Me olemme koolla täällä Oulussa ajankohtana, 

jolloin en voi olla mainitsematta kolmea  erityisesti roomalaiskatolisen kirkon taholta nousevaa ekumeniaan vaikuttavaa asiaa ja henkilöä. 

Kuluva vuosi on Pyhän Birgitan syntymän 700-vuotisjuhlavuosi. 

Yli 600 vuotta sitten Birgitta julistettiin  pyhimykseksesi ja uuden vuosituhannen kynnyksellä paavi Johannes Paavali II:n päätöksellä Birgitasta tuli Euroopan suojeluspyhimys. Meillä Suomessa on birgittalaisuuden perintö ollut vahvasti tämän juhlavuoden aikana esillä ja moni on rukoillut  hänen kauniin rukouksensa sanoin ”Herra, osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan”.

Parhaillaan vierailee maassamme 

Roomalaiskatolisen kirkon kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston puheenjohtaja kardinaali Walter Kasper. Hän on tunnettu ekumeeninen teologi, joka on hyvin olennaisella tavalla vaikuttanut luterilaisten kirkkojen ja roomalaiskatolisen kirkon yhteyksien myönteiseen kehitykseen ja mm. asiakirjan yhteinen julistus vanhurskauttamisopista syntyyn.

Yhdessä piispa Wróbelin kanssa kutsuimme hänet viime vuonna vierailulle Suomeen. Tarkoituksemme oli, että kardinaali olisi kunniavieraana osallistunut tähän SEN:n syyskokoukseen. Hän olikin valmis tulemaan ja pitämään meille esitelmän, mutta tällä viikolla Roomassa vietettävät paavi Johannes Paavali II:n paaviuden 25-vuotisjuhlat vaativat kaikkien kardinaalien läsnäoloa Roomassa. Siksi vierailun ohjelma supistui alle puoleen alkuperäisistä suunnitelmista.

Paavi Johannes Paavali II 

tulee näinä päivinä olleeksi 25 vuotta paavina. Hänen kautensa Rooman piispana ja suurimman kristillisen kirkon johtajana on ollut hyvin monivaiheinen ja myös dramaattinen. Meille suomalaisille on hyvässä muistissa hänen vierailunsa täällä kesäkuussa 1989 ja sen aikana Turun tuomiokirkossa toimitettu ekumeeninen rukoushetki ja Helsingin jäähallissa vietetty katolinen messu.

Tässä yhteydessä haluan erityisesti palauttaa mieliin paavin saarnan Turun tuomiokirkossa 1989. Hän kuvasi siinä kauniilla tavalla tietään Kristuksen kirkossa. Kaiken lähtökohtana ja perustana oli pyhä kaste, jossa hänet liitettiin Kristuksen ja hänen kirkkonsa pelastavaan yhteyteen. Kasteen perusteella paavi kutsui itseään kristityksi ja kaikkien meidän veljeksemme.

Kun me näemme television kuvaruudussa ja lehtien valokuvissa vanhan ja sairaan paavin  hahmon, voimme kukin oman kirkkomme opetuksen mukaisesti toivoa ja rukoilla, että kaste kantaa. Suokoon kaikkivaltias Jumala armonsa ja apunsa meille niin, että pyhä kaste kantaa meidät jokaisen kristityn läpi tämän elämän aina iankaikkiseen iloon asti.

Rukoilkaamme Pyhä Birgitan sanoin:

Kiiruhda, Herra, valoksi yöhön. 

Kuolevan lailla ikävöin sinua. 

Sano sielulleni, 

ettei sinun sallimattasi tapahdu mitään 

ja ettei mikään sinun sallimasi 

ole lohdutonta. 

Oi Jeesus Kristus, Jumalan Poika, 

joka vaikenit tuomitsijoittesi edessä,

hillitse kieltäni, 

kunnes olen oivaltanut, 

mitä ja kuinka minun kuuluu puhua. 

ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. 

On onnetonta vitkastella, 

vastaa siis kaipaukseeni 

ja osoita tie. 

Tulen luoksesi 

kuin sairas tulee lääkärin luo. 

Aamen.