SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Tomi Karttunen: Vastakkainasettelusta yhteyteen – yhteinen todistus evankeliumista ekumeenisena kutsuna 

Yhteinen apostolimme kirjoittaa Filippiläisille tunnetut, mutta edelleen ajankohtaiset ja rohkaisevat sekä inspiroivat sanat: ”Jos kerran yhteys Kristukseen rohkaisee ja hänen rakkautensa suo lohdutusta, jos Henki meitä yhdistää ja jos tunnemme hellyyttä ja myötätuntoa toisiamme kohtaan, niin tehkää minun iloni täydelliseksi ja olkaa yksimielisiä. Liittäköön teitä toisiinne rakkaus, sopu ja sama mieli… minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo. Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa. Ehkä silloin saan myös nousta kuolleista… Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on jo lähellä.” (Fil. 2:1-2; 3:9-11; 4:4-5). 

 

Nämä Filippiläiskirjeen sanat muodostavat oikeastaan taustan tänään käsiteltäville viidelle ekumeeniselle toimintaohjeelle, jotka konkretisoivat sitä, mitä asiakirjassa Vastakkainasettelusta yhteyteen on todettu viisi vuosikymmentä kestäneiden katolis-luterilaisten oppikeskustelujen päätuloksista ja jatkotyöstämistä edellyttäneistä kysymyksistä. Ytimessä on yhteinen hyvä sanomamme ja se, miten tehdyn työn pohjalta voisimme toteuttaa ekumenian taustalla olevaa perusnäkyä, joka kytkeytyy kirkon apostoliseen tehtävään eli Kristuksen kirkon tehtävään maailmassa pitää esillä evankeliumia sanoin ja teoin ”meidän ja meidän pelastuksemme tähden”. Jumalanpalvelus, todistus ja palvelu (leiturgia, martyria, diakonia) kuuluvat yhteen kuten palvelus, todistus ja ykseys (koinonia) kuuluvat yhteen.

 

Isä lähetti Pojan maailmaan, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen. Poika lähetti apostolit viestinviejikseen rakkaudessa elävänä yhteisönä julistamaan Kristusta maailman valona. Hän rukoili, että he olisivat yhtä, jotta maailma uskoisi eli he puhaltaisivat yhteen hiileen, jotta liekki palaisi lämpimämmin ja voimakkaammin. Kolmiyhteinen Jumala on persoonien rakkaudenykseys, ja kirkko on hänen kuvansa Jumalan kansana, Kristuksen ruumiina ja Pyhän Hengen temppelinä. Armolahjoja on monia, mutta Henki on sama ja suurin niistä on rakkaus, koska se rakentaa seurakuntaa ja siten yhteyttä Kaiken hyvän antajaan. Riita raunioittaa ja valtakunta luhistuu, kun se torailee keskenään. Kirkon tulee tosin joskus kamppaillenkin löytää totuus koettelemusten keskellä, mutta yhteisen ilon ja voiman lähteen ei tule kadota sydämestä ja siten kirkon elämästä. Muuten hukka perii. Totuutta ja armoa ei tule irrottaa toisistaan tai molemmat hämärtyvät. Luterilaisesta perinteestä ammentava virsi sanoo tämän kauniisti, pääsiäisen ilosta myös hämmennyksen keskellä eläen: ”Murheen alla Siion veisaa heleimmin.”

 

On siis enemmän kuin tarpeen syventyä siihen, miten voisimme erilaisina kristittyinä ja erilaisine perinteinemme kaikin voimin pyrkiä entistä paremmin Hengen johdattamina toteuttamaan Kristuksen kutsua ja rukousta ykseydestä, jotta olisimme evankeliumin asialla entistä paremmin. Paavi Franciscus, jota SEN:n pääsihteeri Mari-Anna Auvinen äskettäin luonnehti ”nykypäivän reformaattoriksi”, toteaa apostolisessa kehotuskirjeessään Evangelii gaudium, Evankeliumin ilo, edeltäjänsä Benedictus XVI:n saarnaan viitaten: ”Kaikilla on oikeus evankeliumin vastaanottamiseen. Kristityillä on velvollisuus julistaa sitä sulkematta pois ketään, ei uusien velvoitteiden asettamisena vaan ilon jakamisena, kauniin näköalan avaamisena, ihanan juhla-aterian tarjoamisena. Kirkko ei kasva proselytismin vaan ’vetovoiman’ kautta.

 

Nykyisenä polarisaation ja kärjistyneiden näkemysten aikana on erityisen tarpeen noudattaa kaikessa ekumeenisessa ja kirkon sisäisessä kanssakäymisessä ja yhteistyössä Vastakkainasettelusta yhteyteen –raportin ensimmäistä ohjetta, jonka muunnan kevyesti kaikille soveltuvaksi: 

Ensimmäinen ohje: Ekumeenisten kumppanien tulisi aina aloittaa ykseyden eikä jakautumisen näkökulmasta, jotta he vahvistaisivat sitä, mikä on yhteistä, vaikka erot olisivatkin helpommin nähtävissä ja koettavissa.

Hyvän keskinäisen suhteen ja yhteistyön edellytys on se, että opitaan riittävästi tuntemaan toista. Vuoropuhelussa myös aina opitaan uutta, joka voi korjata vanhoja käsityksiämme ja antaa virikkeitä uusille ajatuksille. Kun keskinäistä suhdetta varjostavat ennakkoluulot ja epäluottamus, on molempien syytä tarpeen tullen katua ja tehdä parannusta, uudistua, kun tavoitteena kuitenkin on olla saman Kristuksen oppilaita ja lähettiläitä. Entinen esimieheni korosti toistuvasti, että jokaiselta voi aina oppia jotakin. 

 

Tarvitaan tervettä nöyryyttä, jotta voidaan viisastua ja rakentaa keskinäistä suhdetta. Se kuuluu keskinäiseen kunnioitukseen, joka perustuu jo jokaisen ihmisarvoon – saati sitten yhteiseen uskoon Kristukseen ja hänen työhönsä meissä. Joskus Herran kutsu parannukseen voi tulla toisen kirkon edustajan kautta. Kun pyritään kokosydämisesti antautuen kertomaan omasta uskosta ja sen syvistä perusteista toiselle ja kuuntelemaan aidosti toisen vastaavaa todistusta, opitaan uutta toisesta ja itsestä ja päästään näin lähemmäksi Kristusta, häntä, joka on myös ekumenian A ja O. Näin Jumala synnyttää uutta, uutta luovan, yhteyden ja rakkauden Hengen työn kautta. 

  

Toinen ohje: Kristittyjen kanssakäymisessä täytyy suostua jatkuvaan muutokseen toisen kohtaamisen ja molemminpuolisen uskontodistuksen kautta. 

Ajoittain ekumeniaa näyttää vaivaavan väsymys. Lisäksi ajankohtaiset haasteet kiinnittävät katseet muihin asioihin, usein vaikkapa uskontodialogin kysymyksiin, etenkin islamin kohtaamiseen tai kolmen uskonnon dialogiin. Tällöin on syytä muistaa, että toisten uskontojen kohtaaminen edellyttää myös kristillisen identiteetin ekumeenista työstämistä ja kristittyjen yhteistyötä, kun kohdataan toisin uskovia. Kaikki yhdessä voimme sitten pohtia vaikkapa yhteiskuntarauhan ja uskonnonvapauden kysymyksiä. Entistä enemmän tarvittaisiin kristittyjen ajankohtaista yhteistä näkyä vaikkapa Lähi-idän ja muiden uskonnonvapauden kriisialueiden kristittyjen ja muiden vähemmistöjen auttamiseksi. Samalla tarvitaan voimat kokoavaa vuoropuhelua niiden muiden abrahamilaisten uskontojen edustajien kanssa, jotka ovat huolissaan väkivallan kierteestä ja suoranaisista kansanmurhista – joiden kohteeksi ovat joutumassa myös muut uskonnollis-etniset ryhmät, kuten Burma-Myanmarin rohingyat.

 

Näkyvä ykseys eli syvin mahdollinen yhteys yhteisessä ehtoollispöydässä, yhteisen apostolisen uskon pohjalta saavutetun keskinäisen yhteyden ilmauksena, on kestävin hengellinen side, jota ajatella saattaa. Kun tavoitteena on Kristuksen kirkon tehtävän hoitaminen parhaalla mahdollisella tavalla, tästä tavoitteesta emme saa luopua. Yksi askel tällä tiellä on suomalaisen luterilais-katolisen teologisen dialogin raportti Kasvavaa yhteyttä. Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta, joka julkistetaan 30. lokakuuta kuluvana vuonna 2017. 

 

Kolmas ohje: Katolilaisten ja luterilaisten tulisi uudestaan sitoutua etsimään näkyvää ykseyttä ja työstämään yhdessä sitä, mitä tämä merkitsee konkreettisina askelina sekä pyrkimään yhä uudestaan tätä päämäärää kohti. 

Sitten tulemme neljänteen ja viidenteen toimintaohjeeseen. Niiden suhteen on pyydetty pohtimaan, mitä ne konkreettisesti voisivat olla paikallistasolla seurakuntien yhteisessä ekumeenisessa työssä ja seurakuntien arjessa muuten. Taustoitukseksi neljännelle ohjeelle sanotaan Vastakkainasettelusta yhteyteen –raportissa: ”Katolilaisten ja luterilaisten tehtävä on ilmaista tuoreella tavalla yhteisöjensä jäsenille se, miten evankeliumi ja kristillinen usko sekä kirkon aikaisemmat traditiot ymmärretään. Heidän haastava tehtävänsä on estää tätä uudelleentulkintaa lankeamasta takaisin vanhoihin tunnustusten välisiin vastakohtaisuuksiin.” 


Itse neljäs ohje: Luterilaisten ja katolilaisten tulisi yhdessä löytää uudelleen Jeesuksen Kristuksen evankeliumin voima omalle ajallemme. 

Merkittävä virstanpylväs evankeliumin yhteisen ymmärtämisen saralla on Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (1999). Siihen ovat luterilaisten ja katolilaisten lisäksi liittyneet sittemmin myös metodistit, anglikaanit ja reformoidut. Voisikin ajatella, että yksi lähtökohta tätä vieläkin laajemmalle kristillisen pelastusopin, vanhurskauttamisen tai jumalallistumisen yhteiselle ilmaisemiselle olisi tämä julistus – ainakin perusajatusten tasolla ehkä myös itäisessä kristillisyydessä, vaikka itäisessä traditiossa ei käytetäkään termiä ”vanhurskauttaminen”. Vanhurskauttaminen korjaa Jumalan kuvan ihmisessä Kristuksen kautta ja vanhurskaaksi tekemisessä Kristuksen läsnäolo uskossa Hengen kautta muovaa kohti Jumalan kuvan kaltaisuutta, uutta ihmisyyttä Vapahtajan seurassa ja häntä seuraten. Jos ajatellaan, että Kristuksen läsnäolo uskossa vanhurskaaksi tekemisen tai pyhityksen perustana on rinnakkainen ortodoksisen jumalallistamisajatuksen kanssa, tällaiseen yhteiseen sanoittamiseen voisi olla hyviä edellytyksiä. Asioita tulisi sopivasti taustoittaa ja ilmaista asia vaikkapa yhteisen perustan eli Raamatun kanonisten kirjoitusten kautta.

 

Kun puhutaan evankeliumin voimasta, ei voida välttää puhumista pelastusopista. Siksi on hyvä, että meillä näyttää olevan kasvamassa oleva yhteinen pohja, oppisanalla sanottuna, soteriologian perusteiden ilmaisemiselle yhteisenä kristillisenä todistuksena. Tässä tullaankin kirkon julistustehtävään eli elämän sanan tarjolla pitämiseen sanoin ja teoin.

 

Perinteisesti on luterilaista kirkkoa kutsuttu ”sanan kirkoksi”, mutta nyttemmin olemme kaikki entistä selvemmin huomanneet julistamisen ja opettamisen merkityksen kristillisen identiteetin syntymiselle ja kasvamiselle. Kirkon sakramentaalinen elämä kokonaisuudessaan ravitsee, mutta koska meillä ei ole laajalla rintamalla vielä keskinäistä ehtoollisyhteyttä, keskityn tässä julistuksen ulottuvuuteen ja Raamatun yhteiseen tutkimiseen.

 

Paavi Franciscus lienee tällä hetkellä merkittävin kirkonjohtaja ja julistaja, joka on pitänyt esillä uupumatta evankeliumin sanomaa armon ja laupeuden sanomana. Vaikka kuulemme täällä myös katolisen veljen isä Trin alustuksen, katson kristillisen veljeyden ja keskinäisen rakkauden hengessä hienoksi mahdollisuudeksi nostaa luterilaisena esiin ilahduttavia ajatuksia Rooman piispalta – etenkin, kun ajatellaan Lutherin valitettavia kovia sanoja aikanaan, kun vastakkainasettelu oli kärjistynyt. Luulen, että paavin sanat ovat ilon ja rohkeuden lähde meille kaikille, kun pysähdymme kuuntelemaan. Kehotuskirjeensä Evankeliumin ilo aluksi hän esimerkiksi toteaa:

 

Evankeliumin ilo täyttää Jeesuksen kohtaavien sydämen ja koko elämän. Ne, jotka suostuvat hänen pelastettavikseen, tulevat vapaiksi synnistä, surullisuudesta, sisäisestä tyhjyydestä, eristyneisyydestä. Jeesuksen kanssa ilo syntyy aina uudelleen. Tässä apostolisessa kehotuskirjeessä haluan osoittaa sanani uskoville kristityille ja kutsua heidät evankelioimisen uuteen vaiheeseen, jota leimaa tämä ilo, ja osoittaa kirkon tien suunnan tulevina vuosinaJos sisäinen elämä sulkeutuu oman edun etsimiseen, ei ole enää tilaa toisille, ei välitetä köyhistä, ei kuunnella enää Jumalan ääntä eikä enää tunneta hänen rakkautensa suloista iloa. Ei ole intoa tehdä hyvää. Tämä on pysyvä vaara myös uskoville. Monet lankeavat siihen, tulevat katkeriksi ja tyytymättömiksi, heillä ei ole elämää. Tämä ei ole arvokkaan ja täyden elämän valitsemista, sitä, mitä Jumala meille toivoo, tämä ei ole elämä Hengessä, joka syntyy ylösnousseen Kristuksen sydämestä.”

 

Esimerkiksi Britannian ekumeenisessa neuvostossa on tietääkseni varsin tarkasti yhdessä tutkittu Franciscuksen kirjaa ja mitä me yhdessä voimme siitä oppia ja minkälaisia ajatuksia se herättää, niin että voisimme vahvistaa yhteistä todistusta, kirkon ja seurakuntien missionaarisuutta ja missionaalista asennetta kunkin perinteen vahvuuksia hyväksi käyttäen. Näin toteutuisi kirkon katolisuus eli uskon täyteys ja universaalisuus jälleen paremmin.

 

Konkreettisena ehdotuksena ehdotan kirkon missionaalisuutta käsittelevän SEN:n seminaarin järjestämistä valtakunnallisella tasolla ja paikallisesti vaikkapa opintopiirien järjestämistä, joissa kirkon missionaarisuuden ajanmukaista kehittämistä suunniteltaessa ja toteutettaessa voitaisiin virikkeenä käyttää paitsi paavin kirjaa myös oman kirkon materiaaleja. Ehkä SEN/paikallisekumenian jaosto voisi tuottaa joitakin suuntaviivoja sitä varten, miten tämä voitaisiin toteuttaa. Mitään paksua eeposta ei tarvitsisi laatia. Nostan esiin Evangelii gaudium –kehotuskirjeestä muutamia haastavia ja varmasti meille kaikille puhuvia otsikoita. Ensinnä vastauksena pastoraalityöntekijän haasteisiin: Kyllä missionaarisen spiritualiteetin haasteeseen, Ei itsekästä laiskuutta, ei hedelmätöntä pessimismiä, kyllä Jeesuksen Kristuksen synnyttämille uusille suhteille, ei hengellistä maailmallisuutta, ei keskinäistä sotaa.

 

Evankeliumin julistamiseen liittyviä otsikoita puolestaan ovat: Koko Jumalan kansa julistaa evankeliumia – tässä liitytään ekumeeniseen koko kirkon apostolisuuden tai yhteisen/yleisen pappeuden ajatukseen. Jokainen Kristuksen ruumiin jäsen on hänen asiallaan. Lainaus kirjeestä: ”Olla kirkko merkitsee olla Jumalan kansa Isän suuren rakkaudensuunnitelman mukaisesti. Tämä merkitsee Jumalan hapatteena olemista ihmiskunnan keskellä. Se merkitsee Jumalan pelastuksen julistamista ja tuomista tähän maailmaamme, joka usein eksyy, joka tarvitsee vastauksia, jotka rohkaisevat, antavat toivoa ja uutta voimaa matkalle. Kirkon on oltava ilmaisen armahtavaisuuden paikka, jossa kaikki voivat tuntea itsensä tervetulleiksi, rakastetuiksi, anteeksiannetuiksi ja rohkaistuiksi elämään evankeliumin hyvää elämää.”

 

Koko kansa julistaa ihmiseltä ihmiselle ja armolahjat nähdään evankelioivan yhteyden palvelijoina. Lainaus: ”Pyhä Henki rikastuttaa koko kirkkoa, joka julistaa evankeliumia myös erilaisten armolahjojen kautta. Ne ovat lahjoja kirkon uudistamiseksi ja rakentumiseksi.” Tämän kirjeen pohjalta voisimme siis jatkaa myös laajapohjaista keskustelua seurakuntaa rakentavista armolahjoista ekumeenisessa kontekstissa.

 

Saarnan valmistelemiseenkin Franciscus antaa ohjeita, joita samaten voisimme tutkistella yhdessä vaikkapa kirkon julistusta tarkastelevassa ekumeenisessa seminaarissa. Aluksi huudetaan Pyhää Henkeä avuksi. Sitten tulee palvella totuutta eli ”kiinnittää koko huomionsa Raamatun tekstiin, jonka on oltava saarnan perusta.” Sana tulee henkilökohtaistaa – saarnaajan tulee elää sanasta, jotta voi puhua ihmiseltä ihmiselle. Raamattua tulee lukea hengellisesti, kuunnellen Herran puhetta. Myös kansaa tulee kuulla: ”On kyse Raamatun tekstin sanoman liittämisestä ihmisten tilanteeseen, jossa he elävät, kokemukseen, joka tarvitsee sanan valoa. Tämä huolenpito ei ole opportunistista tai diplomaattista asennetta, vaan syvästi uskonnollista ja pastoraalista. Pohjimmiltaan se on ’hengellistä tajua nähdä tapahtumissa Jumalan sanoma’.” Viimeksi mainittu kiteytys oli peräisin paavi Paavali VI:lta. Franciscus korostaa myös pedagogisten välineiden hallintaa. Tulee sanoa vähällä paljon, kielikuvia käyttäen. Hyvässä saarnassa on ”ajatus, tunne ja kuva”.

 

Evankelioinnin sosiaalinen ulottuvuus merkitsee köyhien mukaan ottamista yhteiskunnassa. Otsikkoja: Jumalan yhteydessä kuulemme huudon, uskollisuus evankeliumille, jotta emme juokse turhaan, köyhien etusija Jumalan kansassa, huolenpito heikoista, ykseys on konfliktia tärkeämpi, todellisuus on ajatusta tärkeämpi, kokonaisuus on osaa tärkeämpi. Tarvitaan lisäksi uskon, järjen ja tieteen vuoropuhelua, ekumeenista vuoropuhelua, suhteita juutalaisuuteen, uskontojenvälistä vuoropuhelua sekä yhteiskunnallista vuoropuhelua uskonnonvapauden kontekstissa. Päätteeksi Franciscus vielä puhuu evankeliumin julistamisesta Hengessä ja mm. korostaa henkilökohtaista Jeesuksen pelastavan rakkauden kohtaamista sekä esirukouksen missionaarista voimaa.

 

Toinen esimerkki olemassa olevista hyvistä resurssikirjoista on Faith and Order –komission kirja A Cloud of Witnesses. Opportunities for Ecumenical Commemoration. Ekumenian pioneeri Nathan Söderblom määritteli pyhän sellaiseksi, joka on tehnyt toisille helpommaksi uskoa. Tästä näkökulmasta voisimme rikastua toistemme pyhien Jumalan ihmisten muistamisen perinteistä, joita meillä kaikilla tavalla tai toisella on, vaikka emme pyhimyksistä tai pyhistä puhuisikaan. Tähän yhteiseen uskon esikuvien muistamiseen ja heiltä inspiraation ammentamiseen voisi liittyä vaikkapa ekumeeninen kirkkovuoden esillä pitäminen entistä vahvemmin – vaikkapa SEN:n nettisivuilla. Onhan kirkkovuoden ydinajatus muistuttaa ja ravita sitä näkyä ja uskoa, että Kristus on läsnä omiensa parissa ja vaeltaa keskellämme. Ekumeeninen resurssi Faith and Order –komissiolta on olemassa myös vaikkapa kirkkoisien annista keskustelua varten.  

 

Tähän yhteiseen ekumeeniseen toistemme uskosta ja rukouksesta vahvistumisen tematiikkaan voisi liittää hyvänä ekumeenisena tapana ja suosituksena vaikkapa sen, että

esirukouksessa muistaisimme paitsi – etenkin luterilaisia ajatellen - oman hiippakunnan piispan myös rukoilla muiden kirkkojen piispojen ja kirkonjohtajien puolesta Suomessa.

 

Vielä viidennestä ohjeesta muutama ajatus, vaikka oikeastaan jo toinkin esiin tähän liittyviä ajatuksia. Ensin ohjeen taustoitus:

 

”Ekumeeninen sitoutuminen kirkon ykseyden edistämiseen ei palvele vain kirkkoa vaan myös maailmaa, niin että maailma uskoisi. Ekumenian lähetystehtävä tulee sitä tärkeämmäksi mitä pluralistisemmaksi yhteiskuntamme uskonnollisesti tulevat. Tässä on jälleen uudelleen ajattelun ja parannuksen teon paikka.”

 

Viides ohje: Katolilaisten ja luterilaisten tulee todistaa yhdessä Jumalan armosta
julistamalla evankeliumia ja palvelemalla maailmaa.

Ekumeeniset rukoushetket, esitelmävierailut, jossain määrin yhteinen koulutus, kristittyjen ykseyden rukousviikon ja vastuuviikon ekumeeninen muistaminen kuuluvat vakiintuneisiin paikallisen ekumenian toteutustapoihin. Kirkolliskokouksen annettua mahdollisuuden saarnavieraanvaraisuuden harjoittamiseen aiempaa laajemmin myös luterilaisissa jumalanpalveluksissa ehkä tähän mahdollisuuteen olisi hyvä tarttua. 

 

Ehkä voisimme myös puuhata vaikkapa ekumeenista saarnatietopankkia, johon voisi linkittää Kotimaan digitaalisen saarna-arkiston ja tallettaa siis muitakin kuin luterilaisten saarnoja – ymmärtääkseni niitä ei ainakaan kovin paljon ole luterilaisen lehden digiarkistossa.

 

”Ekumenian lähetystehtävä tulee sitä tärkeämmäksi mitä pluralistisemmaksi yhteiskuntamme uskonnollisesti tulevat.” Tässä voisi lla sellainen haaste, johon ei vain Suomen lähetysneuvoston vaan myös Suomen Ekumeenisen Neuvoston ja paikallisten toimijoiden tulisi entistä pontevammin paneutua. Mitä tämä tarkoittaa? Yhteistyössä seminaaria ja mahdollisia julkaisuja voisivat olla pohtimassa niin evankelis-luterilainen Kirkkohallitus kuin muut ekumeeniset kumppanit sekä SEN:n lisäksi Suomen lähetysneuvosto. Tällaisella pohdinnalle olisi polttavaa tarvetta, ja kaikki koordinaatio ja eteenpäin vievä viisaus sekä sydämen kärsivällinen into ja rakkaudellinen toivo olisivat tarpeen. Luterilaisina ja niin kutsuttuina sakramentaalisina kirkkokuntina olemme varmasti monet kokeneet, että meillä olisi paljon oppimista protestanttisten vähemmistökirkkojen lähetysnäystä – maailman mittakaavassahan me luterilaiset olemme pieni vähemmistö, mutta luterilaistenkin missionaarisuus näyttäisi kukoistavan etenkin Afrikan suurissa luterilaisissa kirkoissa Etiopiassa ja Tansaniassa.


Vastakkainasettelusta yhteyteen Tomi Karttusen pp-esitys.pdf

Dosentti Tomi Karttunen SEN:n paikallisekumeenisessa foorumissa Lohjalla 6.10.2017



Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors


Lahjoita Suomen Ekumeenisella Neuvostolla on Poliisihallituksen myöntämä rahankeräyslupa. Keräysnumero on RA/2021/1503 ja keräyslupa on voimassa 9.11.2021 alkaen toistaiseksi koko Suomessa Ahvenanmaata lukuunottamatta.
Donera  Ekumeniska Rådet i Finland har ett penninginsamlingstillstånd beviljat av Polisstyrelsen. Insamlingsnumret är RA/2021/1503. Insamlingstillståndet är i kraft fr.o.m. 9.11.2021 tills vidare i hela Finland föruton på Åland.