SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Jyrki S. Heinonen: Papin rooli vankeinhoidossa

 

Vangin on kielletty:

- luvatta poistumasta hänelle osoitetusta asuinhuoneesta tai työpaikasta taikka vartijan näkyvistä tai lähettyviltä

- luvatta pyrkimästä yhteyteen toisen vangin tai muun henkilön kanssa

- aiheettomasti tai sopimattomalla tavalla valituksia tekemästä

- ilman pakottavaa syytä kutsumasta vartijaa

- sinuttelemasta vankilan viranomaisia

 

Yhteisvankien on lisäksi kielletty tarpeettomasti keskustelemasta toistensa kanssa muuten kuin vapaahetkinään.

Vartijan tai vangin muun esimiehen tullessa selliin tahi muuhun asuinhuoneeseen, on vangin keskeytettävä työnsä, noustava seisomaan, käännyttävä esimieheen päin ja ryhdistäydyttävä. Ulkona yksityinen vanki tervehtii lakkia nostamalla. Puhuteltaessa on vangin seistävä ryhdikkäänä, katsottava vartijaa silmiin ja sanottava asiansa lyhyesti ja reippaasti. Virkahuoneeseen tullessaan vangin on pysähdyttävä oven luo ja odotettava kunnes hänelle annetaan tilaisuus asiansa esittämiseen.

 

Aamu- ja iltahartauden, joista viimemainittu toimitetaan puoli tuntia ennen valojen sammuttamista, sekä niiden yhteydessä suoritettavien tarkastusten aikana nousevat kaikki vangit seisomaan. Yhteishuoneissa olevat vangit järjestäytyvät tällöin riviin, josta vasta luvan saatuaan tai virkailijan hyvästeltyä saavat poistua. Ääneen tervehdittäessä vangit toistavat lausutut sanat, esimerkiksi ”Hyvää yötä!”.

 

Ohjeet ovat Vankisäännöt-nimisestä kirjasesta, joka jaettiin kaikille vangeille. Se pysyi oleellisilta osin muuttumattomana 1920-luvulta aina 1970-luvun alkuun asti.

 

Jumalanpalveluksiin osallistuminen oli tietysti pakollista kaikille evankelis-luterilaisen kirkon jäsenille sunnuntaisin ja juhlapyhinä.

 

Säännöt kuvastivat ajan henkeä. Työ, opiskelu, hiljaisuus, siveys ja uskonto olivat ne lääkkeet, joiden ajateltiin vankiin vaikutettavan. ”Jokaiselle vangille on annettava sielunhoitoa sekä opetusta ja neuvoja, miten hän voi mielentilaansa ja elämäänsä parantaa”, sanoivat Vankisäännöt. Tästä olivat vastuussa etupäässä vankilapastori sekä vankilan opettaja.

 

***

 

Hengellinen työ oli ensi sijassa auktoritatiivista julistamista. Ylhäältä alas, hyvältä ja onnistuneelta syntiselle. Vapaiden suuntien julistus oli pääasiassa pelastuskeskeistä. Oli toki yksilöitä, jotka toimivat eri tavalla. Vahvasti romantisoitu mielikuva tekoaan yksinäisyydessä katuvasta, nöyrästä vangista oli yleinen. Eräs vankilapastori kertoi sanoneensa kaikille vankilaan tulleille ulkopuoliselle, että on yksi saarnateksti jota ei saa käyttää, koska se on vuosikymmenten saatossa kulunut jo paperinohueksi, nimittäin tuhlaajapojan vertaus.

 

Kuten Jeesuksen vertauksessa neljänlaisesta kylvömaasta Matteuksen evankeliumin 13. luvussa, vankilassa on ollut useampaa lajia sanankuulijoita ja siellä uskoon tulleita. Vankilan johtokunnalla oli suuri valta päättää vangin ehdonalaisen vapauden alkamisesta tai sen lykkäämisestä. Henkilökunta pystyi varsin mielivaltaisesti ilman kenenkään ulkopuolisen puuttumista päättää vangin asuinoloista ja hänen nauttimistaan eduista. Järjestelmä suorastaan houkutteli tekopyhyyteen.

 

Lääkintöhallitus saattoi määrätä kastroitavaksi vangin, jonka todettiin sukuviettinsä takia olevan vaarallinen muille ihmisille. Kun kyse oli vangista, Vankeinhoitolaitoksen lausunto – joka pitkälti perustui vankilan lausuntoon – oli tärkeä instrumentti arvioitaessa vangin vaarallisuutta. Vapaisiin suuntiin kallellaan olleeseen silloiseen pääjohtajaan yritettiin tietysti vaikuttaa keinoilla, joiden arveltiin puhuttelevan häntä. Niinpä vankiloissa koettiin pieni seksuaalirikollisten uskoontulobuumi. ”Pallit kruunulle tai sielu Jeesukselle” kuului sanonta joka kiteytti keinot.

 

Jos vankilan johtaja edusti uskonnollista ajattelua, häneen kohdistettiin usein yrityksiä ohittaa vankilan muu henkilökunta erilaisten etujen saamiseksi. Kirjasto- tai putsarivangin paikka, parempi asuinosasto tai laajempi kirjeenvaihto-oikeus olivat tuolloin tavoiteltuja ja kadehdittuja etuja. Kun tällainen ovi oli raollaan, alkoi myös ilmestyä niin sanottuja linnauskovaisia, jotka raamattupiireissä ja muissa tilaisuuksissa käymällä sekä olemustaan ja varsinkin vankilan johdon lähettyvillä ollessaan käyttäytymistään kohentaen alkoivat nostaa profiiliaan. Tällainen uskovaisuus päättyi sitten vankilan portille yhtä nopeasti kuin entisen pojan rakkaus kun likalta lätyt loppuivat.

Osa kuitenkin oli kestävämpää lajia ja usko kantoi siviiliin asti. Vapaan maailman kiusaukset veivät jotkut mennessään, mutta toiset saivat kovasta, kapeasta mutta pitkästä leivästä kiinni. Tosi kertomuksia aidoista elämänmuutoksista on itse asiassa paljon. Joitakin todistin itsekin.

 

Kerran eräs vankilassamme uskoon tullut vanki syöksyi johtajan huoneeseen huudahtaen: ”Johtaja, nyt minä olen tullut uskoon!” Vankilan johtaja ei edes nostanut katsettaan työpöydällään olevista papereista, totesi vain kuivasti: ”Teoillasi sinä sen osoitat.” Tämä vanki, täysin toivottomana tapauksena pidetty Sörkan ruuna, meni naimisiin uskovan tytön kanssa. Hän päätyi lopulta metodistikirkon papiksi, jossa tehtävässä hän toimi noin 25 vuotta, kuolemaansa saakka. Toisesta ystävästäni, vankilalähetti Akseli Hirvaskoskesta, Köyliön vuoden 1959 tuhoisasta vankilapalosta selvinneestä romanipojasta olisi paljonkin kerrottavaa. Monet vankilalähetit tekivät hiljaista mutta suuriarvoista ja vaikuttavaa työtä.

 

Yksittäisissä vankiloissa oli vahvoja uskonnollisia vaikuttajia. Eräs kuuluisimpia heistä oli Konnunsuon vankilan opettaja Aarne Ylppö, Konnun Pellenäkin tunnettu arkkiatri Arvo Ylpön veli. Hänen toimintansa tuloksena kymmeniä vankeja tuli uskoon ja raitistui ja jätti rikollisen elämän. Varsin monet henkilökuntaan kuuluvatkin tulivat uskoon ja tekivät vankilassa hengellistä työtä Aarnen rinnalla.

 

***


Vuoden 1975 suuri rangaistusten täytäntöönpanon uudistus toi kokonaan uuden ajattelutavan. Ehkä keskeisin, muuta säännöstöä ohjaava ajatus oli normaaliuden periaate. RTA:n mukaan ”vankilan olojen tuli vastata soveltuvin osin yhteiskunnan yleisiä elinoloja”. Pakkokirkko, tuo monin paikoin jo kuolleeksi kirjaimeksi muuttunut kummajainen, poistettiin kokonaan ja hengellisiin tilaisuuksiin osallistuminen muuttui vapaaehtoiseksi. 

 

Mielenkiintoinen yksityiskohta uudistuksessa – hyvin kuvastaen sen ajattelutavan muutosta – oli rangaistuksen kärsimisen muuttaminen rangaistuksen suorittamiseksi. Rangaistuksen sisältönä tuli olla ainoastaan vapaudenmenetys. Muita rajoituksia sai toteuttaa vain siinä määrin kuin se oli välttämätöntä.

 

1920-luvulta lähtien, jolloin vankilasaarnaajan virat muutettiin vankilapastorin viroiksi, on vankilasielun­hoidon järjestäminen ollut Vankeinhoitolaitoksen, nykyisin Rikosseuraamuslaitoksen vastuulla. 1960 -70 -luvuilla harkittiin vankilapappien virkojen siirtoa vankeinhoidon hallinnosta kirkon hallintoon ja tämän keskustelun huipentumana Kirkko ja valtio -komitea teki tällaisen esityksen. Esitys kuitenkin kaatui sekä valtion- että kirkon hallinnossa. Siten 1920-luvulla alkanut järjestely on jatkunut nykyiseen asti.

 

1960-luvulla kirkossa vaikuttanut sielunhoidollinen suuntaus ulotti vaikutuksensa myös vankiloihin. Monet vankilapapit olivat olleet kosketuksissa tuon ajan yhteiskunnalliseen murrokseen ja jopa olleet kapinaliikkeen laitamilla. 1960-luvulta asti vaikuttanut ja vuonna 1970 Vankeinhoitolaitoksen pääjohtajaksi tullut Karl Johan Lång tuki vankilasielunhoidon uudistustyötä ja mm. lopetti pakkokirkkojärjestelmän.

 

***

 

Aika ajoin keskusteluun noussut kysymys siitä, onko vankilapastori-instituutio lainkaan tarpeellinen, saa mielenkiintoista taustaa uudesta uskonnonharjoittamista vankiloissa koskevasta selvityksestä. Kirkkohallitus teki sen yhdessä Oikeusministeriön kanssa ja selvitys julkaistiin menneenä kesänä.

 

Ensinnäkin kristinuskon uskonnolliseksi taustakseen ilmoittaa n. 80 % miesvastaajista ja n. 90 % naisista. Luvut ovat runsaat parikymmentä prosenttiyksikköä korkeammat kuin väestöllä keskimäärin. Muiden uskontojen osuus vastanneiden uskonnollisena taustana on 3 %. Vastanneista miehistä 12 % ja naisista 7 % ilmoittaa, ettei heillä ole mitään uskonnollista taustaa. Ja mikä mielenkiintoista, yli puolet miehistä ja noin 2/3 naisista haluaa pitää yhteyttä kirkkokuntaansa vapaudenmenetyksen aikana.

 

Yhteydenpidossa kirkkokuntiin ei ollut suurta merkitystä sillä, mistä kirkkokunnasta tai herätysliikkeestä oli kyse. Tähän vangit ovat myös vuosikymmenten aikana tottuneet: kristinuskon harjoittamiseen vankiloissa osallistuu hyvässä yhteydessä toisiinsa eri kirkkokuntia ja herätysliikkeitä. Pieni mutta selvästi erottuva poikkeus on ortodoksivankien suhde omaan kirkkoonsa. He haluavat olla yhteydessä omaan kirkkokuntaansa. On esitetty arvio, että venäjänkieliset vangit identifioituisivat kulttuurisesti ja kielellisesti venäjänkieliseen ortodoksiseen kirkolliseen yhteyteen.

 

Vankien uskonnollisuudessa erottuu kolme keskeistä piirrettä: 1. Vankien uskonnollisuus on hyvin korkeaa, sitä on paljon ja se on vahvaa. 2. Vankien uskonnollisuudessa näkyvät vahvasti uskonnollisen perinteen merkitykset ja oma uskonnollisuus kytketään niihin. 3. Vankien uskonnollisuuden erityisin piirre on vankeusaikana koetun uskonnollisuuden muutoksen esiintyminen hyvin monilla vangeilla. Miehistä n. kolmannes ja naisista n. puolet ilmoittaa kokeneensa vankeusaikana uskonnollisuudessaan muutoksia.

 

Voisin lainata enemmänkin tuota mielenkiintoista raporttia, mutta tämä riittäköön. Tarkoitukseni oli osoittaa, että vankien uskonnolliset tarpeet ovat huomattavan suuria. Moni heistä on ollut vapausrangaistuksen aikana jonkinlaisessa elämän käännekohdassa. Yksinäisyys, pelot ja joskus syyllisyyskin ahdistavat. Muutamassa vuosikymmenessä vankilapastorin työn painopiste on siirtynyt tilaisuuksien pitämisestä enemmän yksilötyöskentelyn suuntaan.

 

***


Vankilapastorit tekevät paljon perhetyötä. Pappien koulutuksesta en paljon tiedä, mutta heillä näyttää olevan juuri perheiden suhteen käytössään hyviä työkaluja. Hänen kaksoisroolinsa antaa synergiaa: vankilan virkamiehenä hän voi toimia järjestelmässä sisältä päin, mutta hänellä on sen lisäksi papin oikeudet muun muassa salassapitoon. Kun Konnunsuon Keskusvankilassa kesällä 1985 hoidin vankilapastorin ei-sakraalit tehtävät, koin useasti isoja ongelmia siinä kun minulla ei näitä oikeuksia ollut.

 

Fundamentalistinen lähestymistapa tuottaa harvoin vankilatyössä kestäviä tuloksia. Nykyään se asettaisi vankilapastorin lähes kestämättömään tilanteeseen. Vapaiden suuntien ratkaisukeskeinen uskonnollisuus luo helposti tässä ja nyt –tilanteen, jossa vanki suorastaan painostetaan tekemään tuo niin tärkeä uskonratkaisu juuri nyt. Hengellinen vaikuttaja on kyllä saattanut lähteä kotiinsa muutaman vangin päänahka vyöllä roikkuen (”niin ja niin monta tuli taas alttarille”), mutta lopulta vankia on vapautumispäivänä ollut vastassa vain kaupungin kadut. Jeesus ei ratkaisutkaan kaikkia ongelmia.

 

Olen nähnyt myös monien vapaiden suuntien edustajien tekevän vastuullista ja pitkäkestoista työtä, joka ei lopu siinä vaiheessa kun puheille pitäisi saada katetta. He ovat olleet vastassa vapautuvaa vankia, majoitta­neet ja tukeneet häntä. Mieleni herkistyy vieläkin kun muistan noiden vaatimattomien, usein vähävaraisten vanhojen miesten ja naisten iloa, kun heidän antamansa apu on otettu vastaan. Siinä toteutui aika moni Uuden Testamentin kehotus oikeasta suhtautumisesta lähimmäiseen.

 

Miten menetellä uskonnottomien ja eriuskoisten, erityisesti muslimien kanssa? Miten hoitaa perheen yhdistämiseen ja perheyhteyden parantamiseen liittyviä toimenpiteitä, kun puolisot ovat samaa sukupuolta? Vankilapastori kohtaa nämä kysymykset aina vaan useammin. Yhteiskunta on jo pirstaloitunut siten, että pietistiseen hurskauteen ja ahkeraan työntekoon perustuvaa yhtenäiskulttuuria ei enää sellaisenaan ole. Jokainen saa valita – ja valitseekin – arvonsa omien mieltymystensä mukaan. Täällä aikaisemmin harvinaiset uskonnot ja filosofiset suuntaukset yleistyvät nopeasti. Ei liene ihan väärin arvata, että tämän hetken pakolaistulva näkyy jonkinlaisella viiveellä myös vankilapastorin työssä. Kun sitten puhutaan perheyhteyden rakentamisesta tai säilyttämisestä tai heidän traumojensa työstämisestä, ollaankin jo aivan eri vaikeusasteen kysymysten äärellä.

 

Usein unohdetaan, että vankilapastori on myös henkilökuntaa varten. Minulle vankilan apulaisjohtajana vankilapastorit ovat olleet merkittävä tuki. Olen saanut heiltä korvaamattoman arvokasta apua vaikeissa ratkaisuissa, joissa omatuntoni on mennyt pahemman kerran solmuun oikeudenmukaisten ratkaisujen loistaessa poissaolollaan. En osaa sanoa kumpi on parempi vaihtoehto, kirkkohallituksen vaiko Rikosseuraamuslaitoksen palkkaama vankilapastori. Toisaalla on vankilapastorin mahdollisuus toimia järjestelmässä sisältä käsin, toisaalla taas valtion laitosten velvollisuus toimia uskontoneutraalisti.

 

Riippumatta siitä kuka vankilapastorin palkan maksaa, häntä tarvitaan.

 

____ 

Helsingin vankilan apulaisjohtaja Jyrki S. Heinonen Porissa 27.10.2015



Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors