SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Uusi kylmä sota - uhka globaalille turvallisuudelle?

Suomen Ekumeenisen Neuvoston Yhteiskunnallisten kysymysten jaosto järjesti 25. elokuuta 2021 ajankohtaisen ja kiinnostavan webinaarin, jossa oli tavoitteena muodostaa realistinen kuva nykyisen maailmamme turvallisuustilanteesta ja rauhankysymyksistä.


Avauspuheenvuorossa jaoston jäsen ja Diakonissalaitoksen toimialajohtaja Ilkka Kantola toi esille, että ekumenialla on kansainvälinen ulottuvuus ja että ekumeeninen työ on osa kansallista ja kansainvälistä rauhantyötä yli rajojen.

 

 Jaostossa toimii erillinen työryhmä nimenomaan rauhankysymyksiä varten. Työryhmän on tarkoitus myöhemmin jatkaa aiheen käsittelyä niin, että rauhantyötä tarkastellaan eri uskontojen edustajien alustusten ja dialogin muodossa. Webinaarissa oli esillä neljä näkökulmaa; Yhdysvallat, Venäjä, Kiina ja EU, joita pohjustivat alueiden asiantuntijat.

 

Yhdysvalloissa sisäiset kamppailut heijastuvat ulkopolitiikkaan

Yhdysvaltojen näkökulman esitti Ulkopoliittisen instituutin (UPI) johtaja Mika Aaltola. Hän tarkasteli ensin Yhdysvaltojen sisäistä demokraattista ja henkistä tilaa. Aaltola kertoi, että tarkasteltaessa Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaa on väistämättä otettava huomioon myös syvempi hengellinen ulottuvuus, joka vaikuttaa sekä maan toimintaan että ajattelumaailmaan. Yhdysvaltojen sisäinen keskustelukulttuuri näkyy myös heidän ulkopolitiikassaan. Aaltola on tutkinut, kuinka uskonto on vaikuttanut Yhdysvaltojen ulkopolitiikan oikeuttamiseen ja sen muotoutumiseen. Kirkkoisät ovat esimerkiksi ottaneet kantaa oikeutettuun sotaan. Augustinuksella on oppi oikeutetusta sodasta, mutta sen sijaan Tuomas Akvinolainen ajattelee, että kaikenlainen oikeutettu sota ei ole oikeutettua. Ajatus oikeutetusta sodasta tulee usein esiin silloin, kun Yhdysvallat on ollut mukana tekemässä erilaisia interventioita hyvää tarkoittavassa roolissa. Aaltola kertoi, että tutkimuksessa on noussut esille mielenkiintoinen piirre, jota kutsutaan alamäki-ajatteluksi. Tällainen ajattelumalli on esiintynyt jo anglikaaneista eronneilla puritaaneilla, jotka tulivat siirtolaisina Amerikkaan satoja vuosia sitten. Ilmiönä alamäki-ajattelussa pohditaan kansakunnan tilaa ja kulttuurisen vakauden katkeamista. Ajatellaan, että jotain on tapahtunut, kun kansankunnan kulttuurinen tila on menossa alaspäin. Yhdysvaltojen sisäisen alamäki-ajattelun kaltainen keskustelu näkyy myös globaalilla tasolla, kun eri maissa julkisesti pohditaan Yhdysvaltain henkistä tilaa, sen kestokykyä ja sen demokratian tilaa.

 

Konservatiivisessa alamäki-ajattelussa kansa hukkuu kaaosmaiseen tilaan, jossa unohdetaan suunta ja merkittävät määritetyt opit. Pelätään, että traditioista luovuttaessa Yhdysvallat uppoaa.  Aaltolan mukaan tämä ajattelu näkyi erityisesti kylmän sodan lopussa ja sen voi havaita myös politiikka tutkivan Samuel P. Huntingtonin ajatuksissa sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä. Anglosaksinen protestanttinen etiikka kannattaa kapitalistista ajattelua ja ajatellaan, että sen hävitessä Yhdysvallat heikkenee. Konservatiiviseen linjaan liittyy myös se, että Yhdysvaltoihin ei tule päästää vieraita ajatusmalleja. Yhdysvallat uppoaa, jos siihen tulee liikaa muita perinteitä ja jos omista perinteistä luovutaan, niin tulee alamäki.  Presidentti Trumpin kaudella tällainen ajattelu oli vahvaa ja se näkyi sekä maahanmuuttopolitiikassa että vahvassa antiliberaalisessa ajattelussa. Myös Reaganin ’aamunkoitto-ajatuksissa’ tällainen ajattelu oli esillä. Yhdysvaltojen omia puhtaita oppeja päätettiin erityisesti puolustaa suurvaltakamppailussa.

 

Liberaalisessa alamäki-ajattelumallissa Yhdysvallat määritellään sääntöjen muodostamaksi kansojen yhteisöksi, jonka on seurattava näitä tiettyjä yhteisiä sääntöjä, jotka kehittyvät demokraattisessa järjestelmässä. Aaltola selvensi, että tässä mallissa Yhdysvallat ei ole yksi yhteinen puhdas kokonaisuus, mutta sen yhteiset demokratiassa muodostuneet säännöt ovat voimavarana kaikille erilaisille yhteisössä oleville. Aaltolan mukaan liberaalissa ajattelumallissa Yhdysvaltojen on oltava oikeutettu toimija ja sen on kylvettävä liberaalia mallia myös muualle maailmaan. Akvinolaisen hyveellinen toimija toimii hyvin eikä tee tietoisesti huonoja tekoja. Akvinolainen näkee, että mikään päämäärä ei oikeuta keinoja. Sen sijaan Augustinus näkee hyvyyden päämäärän itsessään oikeuttavana. Hyveellinen toimija, hänen hyvä päämääränsä ja hänen halunsa noudattaa oikeaa oppia voivat oikeuttaa sotaan toista toimijaa vastaan, vaikka tämä tarkoittaisi huonoja tekoja. Aaltolan mukaan Augustinuksen ajatus oikeutetusta sodasta liittyy konservatiivisempaan ajatusmalliin.

 

Aaltola näkee, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa tulisi tarkastella edellä mainitun kahden interventionalistisen suuntauksen valossa. Esimerkiksi Afganistanin sodassa nämä kaksi eri mallia ovat olleet vuorotellen vaikuttimina sodan eri vaiheissa. Liberaalisessa interventionismissa Yhdysvaltojen tulisi olla oikeamielinen toimija oikeiden päämäärien hyväksi. Nämä päämäärät eivät kuitenkaan oikeuta keinoja, vaan sodan on oltava humaania ja humanitääristä. Demokraattista liberaalia ajattelua tulisi myös viedä maailmalle. Aaltolan näkemys on, että Afganistanin suhteen Yhdysvaltojen omakuva on tällä hetkellä paheellinen ja tässä korostuu juuri liberaalinen interventionalismi. Tilanteiden kärjistyminen Afganistanissa on tuonut esille sen, että Yhdysvallat ei olekaan toimijana niin hyvä. Konservatiivinen ajattelumalli näkee ikuisen sodan lopettamisen hyveellisenä, vaikka toisaalta ihmisten jättäminen pulaan ei näytä Yhdysvaltoja hyveellisenä toimijana maailmassa. Yhdysvalloissa ei tänä päivänä pidetä sotimista hyvänä asiana, vaan erityisesti pitkään jatkuneet sodat tulisi lopettaa.

 

Aaltolan mukaan interventioitten oikeuttamisista on käännytty poispäin kohti realistista hyveellisenä nähtävää suurvaltakamppailua. Yhdysvalloissa ajatellaan puolukannasta riippumatta, että Kiinan kasvu olisi estettävä. Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa ja kulttuurissa ilmenee tietyt vastakkainasettelut. Ajatellaan eri tavoin siitä, millainen on kukoistava Yhdysvallat ja millainen se on alamäessä sekä millainen Yhdysvallat on, kun se ei enää edistä omia arvojaan tai liberaaleja vapausihanteitaan maan rajojen ulkopuolella. Aiheesta käydyt kiivaat väittelyt näkyvät myös ulkopolitiikassa.

 

Yhdysvallat on ollut sodassa 2. maailman sodan jälkeen lähes tauotta ja Aaltolan mukaan tämä osittain vaikuttaa siihen, että Yhdysvaltojen ja Euroopan maiden tapa ajatella poikkeaa toisistaan. Aaltola muistutti, että Euroopan kylmä sota loppui, kun yhteys saavutettiin Berliinin muurin murtuessa. Sen sijaan Yhdysvalloille ratkaiseva loppu liittyi sotilaalliseen onnistumiseen Persian sodassa ja Kuwaitin vapauttamisoperaatiossa. Myöhemmin Somalian operaatiossa päämääränä oli vakauttaa valtio, mutta Yhdysvallat lopulta epäonnistui sissisodan kaltaisissa olosuhteissa. Sitten Clintonin johdolla ja YK:n tukemana Yhdysvaltojen ratkaisu oli pysyä erossa Ruandan kansanmurhasta. Jugoslavian sotiin lähdettiin humanitaarisesti katastrofaalisen tilanteen vuoksi. Vuonna 2001 tapahtuneen terrori-iskun jälkeen oikeutettiin sota al-Qaidan tuhoamiseksi. Tämä sota muuttui vuosien aikana vähemmän konservatiiviseksi, liberaalimpaan suuntaan. Afganistanissa yritettiin rakentaa yhteiskuntaa ja demokratiaa. Tämä oli ihannetavoite, jossa ei onnistuttu.

 

Irakin sodassa Bagdadissa Yhdysvallat käytti suurta voimaa ja silloin uuskonservatiivisessa ajattelussa näkyi myös liberaalinen vaikutus. Ajateltiin, että esteet poistettaessa kaikki ihmiset lopulta valitsisivat demokratian. Miehityksen tuloksena oli kuitenkin Irakin sisällissota. Libyan sotaan presidentti Obama oli haluton osallistumaan ja silloin lähinnä vain toivottiin, että sodassa voidaan olla mukana tukemassa muiden ottaessa vastuun.

 

Viimeisimmät tapahtumat Afganistanin Kabulissa ovat vahvistaneet sen, että Yhdysvalloissa on kuljettu kohti konservatiivisempaan tapaa oikeuttaa sota, liberaali tapa on jäänyt pois. Ajatellaan, että kriisinhallintaa ja humanitaarista hallintaa voidaan toteuttaa aseellisin voimin hyvien asioiden puolesta, mutta halutaan pois voimakkaammasta sotilaallisesta voimankäytöstä. Aaltola totesi, että on palattu suurvaltakamppailuun, jossa korostuu ideologinen vastakkainasettelu. Yhdysvallat ei halua käyttää omia voimavarojaan sotimiseen, vaan ideologinen sota on parempi vaihtoehto ja sen selkeä vastustaja on Kiina. Aaltolan mukaan tämä paradigmanmuutos on hyvin mielenkiintoinen. 

Venäjä kääntyy samanaikaisesti sisäänpäin ja hakee kansainvälistä asemaa

 

Venäjä näkökulmaa toi esille Euroopan hybridiosaamiskeskuksen tutkimusjohtaja Hanna Smith.  Hän kertoi, että Venäjällä akateemisissa keskusteluissa vaikuttaa vahvasti näkemys siitä, että dialogin tavoittelu on vanhakantaista kansainvälistä politiikkaa. Erityisesti silloin dialogi ei ole väline, jos ei ole sisältöä, josta puhua. Smithin mukaan on erityisen tärkeää tarkkailla, mitä Venäjän sisäisessä kehityksessä tapahtuu kansainvälisen politiikan tarkastelun rinnalla. Vuoden 2012 jälkeen kehityssuunta on ollut sisäpolitiikassa kiristyvä kontrolli ja ulkopolitiikassa hyökkäävä. Venäjän politiikassa näkyy ylisuojeleva asenne lähes kaikkia yhteiskunnan rakenteita kohtaan. Venäjä pyrkii kääntymään sisäänpäin samaan aikaan kun se hakee kansainvälistä asemaa.

 

Venäjällä on enää hyvin vähän toimijoita, jotka uskaltavat sisältä päin kritisoida tai vasta-argumentoida. Myös henkilöiden toimintaa ja sanomisia pyritään rajoittamaan. Smith mainitsi esimerkiksi oppositiojohtaja yhteiskunta-aktivisti Navalnyin, joka on yksi ihminen, mutta niin ’pelottava’, että hänet on myrkytettävä. Tällaisella sisäpolitiikalla on suuri vaikutus kansainväliseen politiikkaan. Smithin mukaan historiassa aina paikallaan pysymisen kauden ovat johtaneet kuohuntaan. Tällä hetkellä Venäjän hallinto näyttää olevan paikallaan, se ei kykene uudistumaan. Myös tämä hallinnon tilan piirre heijastuu Venäjän kansainväliseen politiikkaan. Venäjä on kuitenkin modernisoitunut ja kansainväliset globaalit keskustelunaiheet ovat myös Venäjällä puheenaiheina, kuten ilmastokysymykset, yhdenvertaisuuskysymykset ja gender-kysymykset. Itseasiassa yhteyttä ulkomaailmaan ja kansainvälisyyteen on enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Kansainvälisessä politiikassa Venäjä näkee menneiden vuosien historian huippuhetket ihanteina ja tavoitteina. Venäjällä muistetaan erityisesti kahta rankkojen sotavuosien jälkeistä hetkeä, voitot Napoleonista, 1815 ja Hitleristä, 1945. Nykyisin Venäjän näkökulmasta paras kumppani olisi Eurooppa, mutta teoillaan Venäjä ei näytä arvostavan Eurooppaa. Kiinan suhteen Venäjä toimii pragmaattisesti, vaikka sillä on tietynlainen varauksellisuus maata kohtaan konfliktin mahdollisuuden vuoksi. Smithin mukaan mielenkiintoista on, että Venäjä on asemoinut itseään rajallisesti maailmalla. Venäjä on harkiten haastanut länttä ja samalla se on tavoitteellisesti asemoinut itseään Kiinan kohdalla. Venäjä tavoittelee yhteistyötä, mutta samaan aikaan se asettaa itsensä monin tavoin muita vastaan. Venäjän ykkösmotiivi sen toiminnassa on hallinnon suojelu. Tärkeitä ovat myös taloudelliset tavoitteet, digi- ja teknologiakilpailussa mukana oleminen sekä suurvaltaidentiteetin ylläpitäminen. Kybertilaan liittyvissä kysymyksissä Venäjä on erityisesti Kiinan kumppani.

 

Asevarustelun ja ydinaseiden suhteen Venäjä olisi jopa valmis yhteistyöhön lännen kanssa, kuten se oli kylmän sodan aikana. Venäjä toiveena on, että se tunnustetaan tasavertaisena toimijana ja hyväksytään sen valinta olla puolustamatta ihmisoikeuksia. Venäjä määrittelee uusia tulkintoja erilaisista kysymyksistä ja myös historiaa sekä sen näkökulmia on kirjoitettu uudestaan. Kansainvälisessä politiikassa maailmalla Venäjä aiheuttaa jännitteitä. Se edistää omia tavoitteitaan, mutta jättää rakentamisvastuun muille. Lännessä tätä toimintatapaa ei hyväksytä, mutta ei myöskään Venäjän pyrkimyksiä. Kansainvälisessä politiikassa tämä aiheuttaa epävakautta. Venäjä vastustaa monikansallisten organisaatioiden valtaa maailman asioita koskevien päätösten teossa. Venäjä haluaisi nähdä suurvallat maailman politiikan päättäjinä, jossa Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat olisivat ne kiistattomat suurvallat. Lopuksi Smith totesi, että hän on huolissaan Venäjästä enemmän kuin koskaan ennen.

 
Kiinan asema vahvistuu ja vaikutusvalta kasvaa

Kiinan näkökulmasta kertoi Turun yliopiston professori Mikael Mattlin, joka esitti ensin kysymyksen, onko uusi kylmä sota alkanut. Kysymyksestä ei olla yksimielisiä. Suurvaltasuhteissa yhteneviä piirteitä vanhaan kylmään sotaan on olemassa, mutta myös useita keskeisiä eroja voidaan Mattlinin mukaan havaita. Toisin kuin ensimmäisessä kylmässä sodassa Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen taloudellinen yhteys on vahva. Mahdollisen kylmän sodan välineet ovat perinteisen asevarustelun lisäksi erityisesti talouskilpailu sekä talous-, kyber- ja hybridivaikuttamiskeinot. Suurvaltojen välinen ideologinen kilpailu on vähemmän keskeisessä asemassa. Kiinan vastustajana länsimaat eivät myöskään muodosta niin yhtenäistä rintamaa kuin ennen. Euroopalle idän sotilaallinen uhka ei näytä olevan ajankohtainen. Toisaalta myös Kiinan asema on hyvin erilainen verrattuna Neuvostoliittoon edellisen kylmän sodan aikaan. Maalla ei ole muodollista liittoa muiden maiden kanssa, mutta myötämielisyyttä Kiinaa kohtaan on usein omien intressien vuoksi.

 

Kiinan poliittisen järjestelmän kokonaisuus on valtava ja vaikeasti hahmotettava. Siitä on myös vaikea ottaa selvää ja sen toimia on usein vaikea tulkita. Mattlin on kahden muun asiantuntijan kanssa pian julkaisemassa aiheesta uutta kirjaa, Kiinan poliittinen järjestelmä (Mikael Mattlin, Lauri Paltemaa ja Juha Vuori). Mattlin muistutti, että Kiinan poliittinen järjestelmä on ateistinen järjestelmä, johon ei juurikaan mahdu muita uskomuksia kuin usko puolueeseen.

 

Pintapuolisesti kapitalistisen Kiinan kommunistista ideologiaa ja ihannetta ei tule unohtaa. Kiinan kommunistinen puolue on maan johdossa, josta muistuttaa vallan hierarkkisuus ja puolueen ensisijaisuus. Kiina on kuitenkin toimintatavoiltaan huomattavasti Neuvostoliittoa joustavampi. Mattlin esitti Kiinan ulkopolitiikasta luomansa turvallisuuden kehien mallin. Ytimessä on puolueen asema ja sen regitiimi-turvallisuus. Seuraavalla kehällä on valtion yhtenäisyys eli ydinintressit eri suuntiin ja sen jälkeen välittömän ympäristön sekä maailman talouden vakaus. Uloimmalla kehällä mallissa on globalisoitumisuhkien hallinta, esimerkiksi ilmastonmuutos ja maahanmuuttokysymykset. Kiinalle on tällä hetkellä erityisen tärkeää, että Yhdysvallat ei pääse käsiksi Kiinaa koskevaan dataan. Lännen vaikutusvalta on vähentynyt Kiinassa taloudellisesti, moraalisesti ja sotilaallisesti.

 

Mattlin toi esille huolen kiinalaisesta piirteestä olla unohtamatta omaa historiaansa. Kiinalla voi tulevaisuudessa olla sekä kykyä että halua antaa takaisin historiassaan kokemansa vääryydet, jos ajatellaan, että nyt on Kiinan vuoro. Mattlin kuvaili kiinalaisen vaikutusvallan levittäytyvän maailmalla ’sienirihmaston’ tavoin ja toisaalta se on ’soljuvaa kuin vesi’. Verrattuna Yhdysvaltoihin Kiina näyttää tekevän strategisia valintoja johdonmukaisemmin ja sen asema on vahvistumassa.

 

Polarisoituminen ja kansallisvaltioiden nousu haastaa EU:n rauhanprojektia

 

Hybridiosaamiskeskuksen johtaja Teija Tiilikainen kertoi, miltä maailma näyttää EU:n näkökulmasta. Myös EU:ssa on havaittu, että vastakkainasettelut leimaavat ilmapiiriä eri puolilla maailmaa. Jännitteitä esiintyy suurvaltojen kesken, demokratian ja autoritaarisen hallintotavan välillä sekä erilaisissa arvoihin ja arvojärjestelmiin liittyvissä vastakkainasetteluissa. Tiilikainen totesi, että maailman tilanne ja vahva polarisoitumisen mukana olo on EU:lle erityinen haaste ja täysin ristiriidassa EU:n alkuperäisen rauhaa tavoittelevan luonteen kanssa. Aikaisemmin 1990-luvulla ajateltiin, että kansainväliset järjestöt ja yhteenliittymiset voisivat kehittää maailmaa rauhanomaisempaan suuntaan. Nykyisessä suurvaltojen välisessä politiikassa merkittäviä välineitä ovat valtiolliset intressit, geopolitiikka ja sotilaalliset välineet sekä lisäksi kyber- ja hybridiuhat.

 

Tiilikaisen mukaan EU:ta haastaa valtiollisen maailman paluu. EU on erilainen kuin demokraattiset suurvallat, sillä se ei ole toimijana valtio, vaikka sen järjestelmässä on liittovaltion elementtejä. EU:ssa sovitetaan yhteistyössä yhteen sen jäsenvaltioiden erilaisia intressejä ja jakolinjoja, jotka nousevat esille sen jäsenvaltioiden sisäisessä politiikassa. Euroopan unionin syntyyn liittyi ajatus alueesta, jossa eri valtiot voisivat elää rauhassa keskenään ja talous olisi tasapainossa. Tälle ajatukselle koko Euroopan Unioni perustui, vaikka myös vastakkaisia näkemyksiä unionin sisällä on ollut koko sen historian ajan. Nykyisin Euroopan Unioni kuitenkin on maailmassa, jossa sen tulisi kovin ottein puolustaa omia etuja, omia alueita ja rajoja sekä kansalaisyhteiskuntaa. Erityisesti Saksalle EU:n rauhanprojekti ja siviilivalta ovat olleet tärkeitä. Berliinin muurin murtumisen jälkeen läntisiä arvoja arvostettiin ja EU:lla oli arvojen edustajana vahva asema. Arvoille annettiin tukea ja suosittuna kumppanina EU toimi kansainvälisesti ja menestyen käyttäen ’pehmeää valtaansa’. Nyt nämä arvot kyseenalaistaan ja ne ovat poliittisesti ristiriitaisia.

 

Nykyisin Euroopan Unionia tulkitaan sen strategisten kilpailijoiden taholla niin, että se vahvistaa vain omia intressejä. EU:n luonne ja sen toiminta ovat muuttuneet tässä polarisoituneessa kansainvälisessä poliittisessa tilanteessa. Erilaisena poliittisena projektina EY oli vähäisempää ulkopoliittista yhteistyötä tekevä talousyhteisö. Kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen tuki eurooppalaiselle integraatiolle oli vahva, mutta presidentti Trump toi esille viileän suhtautumisen EU:ta kohtaan. Tiilikainen totesi, että nykyinen EU ei voi enää tukeutua Yhdysvaltoihin niin kuin ennen. EU:n suuntaan vaikeammaksi muuttunut maailma on tuonut EU:lle oman identiteettikriisin.

 

1990-luvun kansainvälisessä ilmapiirissä EY:stä päätettiin tehdä Euroopan unioni sekä perustaa muun muassa yhteinen valuutta ja ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Silloin pohdittiin yhteisen puolustuksen mahdollisuutta sekä luotiin unionin kansalaisuus ja yhteiset ulkorajat. Pohdittiin unionin yhtenäisyyttä ja yhteistä ääntä sekä sen valtiollisempaa olemusta. Nyt EU:n sisäisessä vastakkainasettelussa pohditaan uusia tavoitteita yhtenäisyydelle. Kysytään, että mitkä ovat unionin ulkopolitiikan tavoitteet, kuinka vanha rauhanprojektiluonne näkyy, kuinka EU osallistuu eri maiden konfliktien ratkaisuun tai kriisinhallintaan ja kehitysyhteistyöhön, kuinka EU:n politiikassa tulee esille sen omien intressien edistäminen sekä sen alueen ja kansalaisyhteiskunnan puolustaminen.

 

Identiteettikriisissä sisäiset erimielisyydet EU:n ulkoisesta roolista kärjistyvät. Ollaan eri mieltä siitä, tulisiko unionin olla vahva ja erityisesti sotilaallisesti vahva. Keskustelu on kiivasta, kun aiheena on unionin oma alueellinen puolustaminen. Tulisiko unionin olla maailman rauhan ratkaisijana?

 

EU:ssa on tilanne, jossa se puolustaa arvojaan muita arvoja vastaan ja se nähdään lähinnä oman vaikutuspiirin vahvistajaksi. Arvokysymykset liittyvät muun muassa ihmisoikeuksiin ja ilmastonmuutokseen. Toimijana EU on Kiinan ja Yhdysvaltojen välissä ja samalla myös Venäjän ja Yhdysvaltojen välissä. EU haluaisi olla mukana päättämässä maailman asioista, mutta se haluaisi olla pehmeä toimija ja välttää voimallisia keinoja, erityisesti aseellisia keinoja. Paineita kovempiin keinoihin ja sotilaallisempaan suurvaltaolemukseen kuitenkin tulee maailman poliittisesta tilanteesta johtuen. Tiilikainen kysyi, että tulisiko EU:n strategista autonomiaa vahvistaa ja millä tavoin EU voisi toimia vahvana suurvaltojen joukossa olematta suurvalta sekä tulisiko EU:n ottaa etäisyyttä Yhdysvalloista ja kuinka EU:n omavaraisuus taloudessa ja teknologiassa voitaisiin varmistaa.

 

Tiilikainen tiivisti tilanteen niin, että Euroopan unionin erityisenä ongelmana on identiteetin uudelleen määritteleminen uudessa maailmanpoliittisessa toimintaympäristössä. EU:n sisäinen näkemys unionin kehittämisestä on jakautunut. EU:n tulisi olla vahva, mutta sen tulisi olla valmis varustamaan itsensä vahvaksi välineillä, joita se ei haluaisi. Erityisesti Saksan ja Ranskan yhteistyö on tärkeää Iso-Britannian eron jälkeen. Molemmissa maissa on tulossa vaalit ja Tiilikaisen mukaan niiden ratkaisu on merkittävä EU:lle. Silloin nähdään, kuinka paljon nationalistinen ajattelu tulee vaikuttamaan EU:ssa. Saksassa ei ole ratkaistu sitä, voiko unioni olla globaalin siviilivallan ja rauhan projektin lisäksi laajemman yhteistyön unioni, esimerkiksi voisiko EU:lla olla omaa valtaa ja turvallisuutta vahvistavaa sotilaallista kapasiteettia. Ranska antaa selkeän tuen EU:n vahvalle integroitumiselle, sillä se antaa paremman mahdollisuuden Euroopalle olla maailman politiikan keskiössä.  Sen mukaan vahva EU tarvitsee perinteistä sotilaallista kapasiteettia ja sen rinnalla mahdollisuuden tehdä päätöksiä yhdessä. Ranskassa kuitenkaan ei haluta vahvistaa EU:n ylikansallista identiteettiä kuten Saksassa.

 

Tiilikainen pitää tärkeänä kysymystä siitä, että mitä mahdollinen uusi kylmä sota tarkoittaisi Euroopalle ja mitä se edellyttäisi EU:lta. Lisäksi olisi pohdittava Yhdysvaltojen ja Euroopan suhdetta. Olisivatko ne yksi blokki geopoliittisista ja historiaan liittyvistä eroista huolimatta ovat?

 Maailman kehityskulku näyttää johtavan blokkeihin, jotka liittyvät arvokokonaisuuksiin ja erilaisiin sivilisaatioihin ja joiden sisällä toteutetaan omia arvojärjestelmiä. Kansainvälisen yhteistyön kannalta tällainen asetelma on haastava, kun yhteisten linjojen sopiminen vaikeutuu. EU:n yhteisesti sovitut arvot lisäisivät sen yhtenäisyyttä.

 

Kommenttipuheenvuoroissa esiin nousi ylikansallisten toimijoiden merkitys ja paavi Franciscuksen rooli rauhanvälittäjänä

 

Kommenttipuheenvuorossaan Tampereen yliopiston tutkimusjohtaja, Kirkkojen maailmanneuvoston Kansainvälisten asiain komission (CCIA) edustaja Hanna Ojanen toi esille kysymyksiä, jotka liittyvät tapaan, millä asioista puhutaan ja siihen kuinka erilaiset maiden toimintatavat oikeutetaan. Ojasen mukaan olisi tärkeää pohtia, keneltä oikeutusta haetaan, ja kenen näkökulma lopulta on tärkeä. Suurvaltojen näkökulmien rinnalla on myös muita näkökulmia, jotka usein jäävät pois. Tulisiko myös pohtia, mikä merkitys ja valta maailman tilanteeseen on kaupungeilla, yrityksillä tai erilaisilla valtioiden sisäisillä kansallisilla tai kansainvälisillä ryhmillä?

 

Erityisesti suurten kriisien ja katastrofien tapahtuessa valtioiden toimintakyky on hyvin rajallinen. Suurvaltoihin keskittyminen vie huomion helposti niiden keskinäisiin eroihin ja konflikteihin.  Valtioiden erojen etsimisen sijaan tulisi myös pohtia, mikä niitä yhdistää. Ojasen mukaan toisenlaisessa puheessa voisi tulla esille samanlaisuus, yhteinen vastuu, osallistuminen ja osallistaminen. Samalla nähdään todellinen käytännöllisten tilanteiden osoittama voimakas keskinäinen riippuvuus, jota yhtäältä pelätään, mutta toisaalta yhdistää.

 

Vatican Newsia suomeksi toimittava TT Emil Anton kertoi paavi Franciscuksen ainutlaatuisesta tavasta olla aktiivisena suhteiden edistäjänä maailmalla. Yhdysvaltain ja Kuuban suhteita edistäessään paavi Franciscus tapasi ensimmäisenä paavina Moskovan patriarkan Kirillin. Kiinassa on ollut erityisen vaikea tilanne, sillä käytännössä siellä on ollut kaksi katolista kirkkoa, yksi kommunistisen puolueen hyväksymä patrioottinen kirkko, jossa piispat eivät ole olleet paavin nimittämiä ja toinen maanalainen katolinen kirkko. Paavi Franciscus on ollut edistämässä tilannetta niin, että tällä hetkellä kaikki patrioottisen kirkon piispat ovat Vatikaanin hyväksymiä. Tästä huolimatta tilanne on käytännössä edelleen haastava. Paavi Franciscus haluaisi vierailla Kiinassa.

 

Irakin-matkallaan paavi Franciscus edisti uskontodialogia puhumalla armollisuudesta veljien kesken ja siitä, että vihamielisyys on uskonnon pettämistä. Paavi ylittää konservatiivi- ja liberaalilinjat ja sen sijaan edistää ajatusta kaikkien sisaruudesta. Hän haluaa nähdä kaikki osapuolet yhden ihmissuvun ja yhden perheen jäseninä ja haluaa pois vastakkaisasetteluista niin, että sodissa ei tarvitse valita puolia. Paavi Franciscus on vahvistanut dialogia ja julistanut ihmisten veljeyttä myös tapaamalla egyptiläisen suurimaamin Ahmed el-Tayebin, minkä jälkeen perustettiin uskontojen välinen ihmisten veljeyden toimikunta. Tämän seurauksena Abu Dhabissa toimitaan projektissa, jossa kirkko, synagoga ja moskeija rakennetaan samaan kompleksiin vierekkäin. Näihin kaikkiin kohtaamisiin liittyy paavi Franciscuksen uusi ohjelmajulistus, erittäin tärkeä kiertokirje Fratelli Tutti eli kaikki veljiä ja sisaria. Anton totesi, että ilman uskontojen välistä rauhaa ei ole maailmanrauhaa.

 

Kirkkojen yhteisen äänen vahvistaminen yhteiskunnassa on yksi Ekumeenisen Neuvoston tehtävistä, joka laajentuu myös uskontojen rauhanomaiseen rinnakkaiseen yhteiseloon. Ilkka Kantola esitti webinaarin päätteeksi kysymyksen: mikä on arvojen rooli ihmisten toiminnan ohjaajina erilaisissa kehityskuluissa ja jännitteissä sekä kansainvälisessä politiikassa sekä kuinka suuri painoarvo arvoille annetaan ja kuinka yhtenäisiä tai vastakkaisia ne ovat? Ekumeenisessa Neuvostossa, sen jäsenkirkkojen ja yhteisöjen piirissä käydään keskustelua arvoista. Näitä kysymyksiä pohdittaessa kuultujen erinomaisten alustusten pohjalta ollaan lähellä oman toiminnan ydintä.

 

Teksti: Yhteiskunnallisten kysymysten jaoston sihteeri, TK Saija Kainulainen

Editointi: Webinaarin puhujat

 



Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors