Koska ensimmäiset sysäykset ekumeenisen liikkeen synnylle tapahtuivat lähetyskentillä, missiologian oppiaine on usein kietoutunut yhteen ekumeniikan kanssa. 2000-luvulle tultaessa missiologian oppituoleja on monissa yliopistoissa nimetty uudelleen esimerkiksi ”kulttuurien väliseksi teologiaksi” (intercultural theology) tai ”globaaliksi kristinuskoksi” (World Christianity). Kimmokkeena muutokseen on ollut se, että ”missiologia” on assosioitu kolonialistiseen lähetyshistoriaan. 

Ekumeenisessa keskustelussa puhutaan nykyään ekumeenisesta missiologiasta. Käsite sisältää tietoisen pyrkimyksen yhteiseen kirkkojen lähetysajattelun ja sen arvojen sanoittamiseen, joka ottaa huomioon myös jälkikolonialistisen puhetavan, kuten julkaisusta käy ilmi. Esimerkiksi Kirkkojen maailmanneuvoston piirissä on kehitetty missiologiaa, jonka keskeisenä ajatuksena on transformaatio: evankeliumilla on myös yhteiskunnallista merkitystä, ja niin sanottu vapautuksen teologia näyttäisi valtavirtaistuneen osaksi ekumeenisen liikkeen kaikkea toimintaa. KMN:n lähetysasiakirja Together Towards Life: Mission and Evangelism in Changing Landscapes (2012) korostaa erityisesti marginaalien merkitystä Jumalan valtakunnan toteutumisessa. Samansuuntaisia ajatuksia on esittänyt myös paavi Franciscus apostolisessa kehotuskirjeessään Evangelii Gaudium (2013), joten kyse on laajasta ekumeenisesta kehityksestä. 

2020-luvulla missiologian voi nähdä sulkevan sisäänsä monia sellaisia kysymyksiä, joita voitaisiin käsitellä myös kontekstuaalisen teologian, uskontoteologian ja vapautuksen teologian nimikkeiden alla. Kuten julkaisusta käy ilmi, missiologian piiriin kuuluu hyvinkin erilaisia teemoja. Uudempiin avauksiin kuuluu komparatiivinen teologia, joka pyrkii analysoimaan kristinuskon ja muiden uskontojen suhdetta konkreettisten esimerkkien kautta ilman pyrkimystä yleispätevään teoriaan: tällöin voidaan tutkia vaikkapa kahden uskonnon tekstejä rinnakkain, jolloin partikulaaristen tekstien välillä syntyvän hedelmällisen jännitteen kautta voidaan valaista uskontojen erilaisia visioita todellisuudesta. Samaan pyrkii Scriptural Reasoning -menetelmä, jota on kehitetty Cambridgen yliopistossa ja toteutettu jopa Kiinassa asti: siinä luetaan yhdessä eri uskontojen pyhiä tekstejä kuunnellen ja oppien samalla uusia aspekteja omasta uskonnosta.

Mission uudenlaisia kysymyksiä urbaaneissa toimintaympäristöissä voidaan puolestaan tutkia osana kaupunkiteologiaa, joka on nouseva teologian ala heijastellen sitä, että suuri osa ihmisistä asuu nykyään kaupungeissa. Elämisen todellisuuksiin viittaa ”conviviality”, joka on missiologian piirissä kehitetty ja diakonian teologian piirissä eteenpäin viety käsite kuvaten yhdessä elämisen taitoa. Siihen sisältyy kolme osa-aluetta: kunnioitus (respect), suhteissa eläminen (relationality) ja vastavuoroisuus (reciprocity). Tämän lisäksi julkaisussa esitellään myös yhteiskuntafilosofisen hyväksyvän tunnustamisen teorian (recognition) sovellusmahdollisuuksia missiologian piirissä. 

Julkaisu osoittaa, että missiologista reflektiota harjoitetaan kaikissa kirkkokunnissa. Missiologia tapahtuu myös aidosti ”kaikkialta kaikkialle”, sillä lähetyksellä ei ole enää yhtä suuntaa. Siirtomaa-ajan maailmanjärjestys on purkautunut ja kristinuskon tilanne näyttää kartalla kuvattuna toisenlaiselta kuin muutama vuosikymmen sitten. Yhtäältä eurooppalaisen ”kristikunnan” ydinalueet käyvät läpi uskonnollista muutosta, jonka tuloksena läntinen Eurooppa on muuttumassa moniuskontoiseksi ja monin tavoin myös jälkikristilliseksi. Toisaalta samaan aikaan kristinuskon painopiste on siirtynyt globaaliin etelään: kaksi kolmannesta maapallon kristityistä elää Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa, Aasiassa ja Oseaniassa. Muutoksen myötä kirkon missio ymmärretään entistä kokonaisvaltaisemmin: sosiaalieettinen vastuu, heikoimpien puolesta puhuminen, profeetallinen toiminta ja evankeliumin julistus uskon synnyttämiseksi kuuluvat erottamatta yhteen.