Jumalanpalvelus on perusluonteeltaan ekumeeninen. Se on kristillisen seurakunnan tuntomerkki ja suurin osa kristillisistä seurakunnista kokoontuu jumalanpalvelukseen sunnuntaisin. Se on kristillisen kirkon yleiskuva. Näin me toimimme ja elämme, sellaisia sunnuntaisin kokoontuvia me olemme.
Olen jäsenenä Societas Liturgica -nimisessä kansainvälisessä ja ekumeenisessa järjestössä. Sen suojissa järjestetään joka toinen vuosi konferenssi, johon kokoontuu liturgiasta kiinnostuneita tutkijoita, pappeja ja muita yhdessä oppimaan lisää jumalanpalveluksesta.
Yhdessä myös vietetään rukoushetkiä ja jumalanpalveluksia. Niissä tulee näkyväksi koko globaalin kristillisen kirkon erilaiset traditiot. Traditioiden erilaisuudesta huolimatta voimme hyvin rukoilla yhdessä, ihmetellä eroja ja yhtäläisyyksiä, sisaruksina samalla asialla. Erilaisuus ei estä meitä olemasta ja työskentelemästä yhdessä. Viimeksi kun ennen koronaa kokoonnuimme Durhamissa, Englannissa saimme muutaman päivän aikana kokea jumalanpalveluksen kuuden tai seitsemän eri tradition mukaan.
Mikään ei ole ollut tälle luterilaisen kirkon papille avartavampaa kuin osallistuminen toisten traditioiden jumalanpalveluksiin. Joskus intialainen musiikki yhdistettynä perinteiseen katoliseen rukoushetkeen voi olla tajunnan räjäyttävää. Joskus jyhkeä reformaation virsi tai Taizé-laulu auttaa näkemään oman tradition täysin uudessa valossa.
Jos siis jotain saisin ehdottaa, ehdottaisin, että entistä useammin kävisimme kylässä toistemme luona jumalanpalveluksissa, rukoushetkissä, messuissa, palveluksissa. Uskon, että niin me oppisimme arvostamaan ja rakastamaan toisiamme entistä enemmän. Erilaisuus on rikkaus.
Puheenvuoro paneelikeskustelussa Suomen Ekumeenisen Neuvoston syysseminaarissa 3.11.2021.
Terhi Paananen, rovasti, johtava asiantuntija, Suomen ev.lut. kirkon Kirkkohallitus