SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Arto Hämäläinen: Näkökulma helluntailiikkeen lähetysnäkyyn

Kansainvälinen helluntailiike otti vasta ensi askeleitaan Edinburghin lähetyskonferenssin aikaan. Vaikka karismaattisuus on ollut läpi kirkkohistorian milloin vuolaampana milloin pienenä purona etenevä virta, voidaan viime vuosisadan alussa Yhdysvalloissa tapahtunutta Pyhän Hengen vuodatusta pitää merkittävänä käännekohtana. Se merkitsi kansainvälisen helluntailiikkeen syntyä.
 
Vastaavanlaisia ilmiöitä oli aiemmin esiintynyt eri maissa, myös Suomessa, kuten Jouko Ruohomäki osoittaa viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan ”Karismaattisuuden kutsu” (Aikamedia 2009).
 
Ensimmäiset helluntaikokemukset Yhdysvalloissa tapahtuivat vuonna 1901 Topekan raamattukoulussa. Suuremman julkisuuden asia sai kuitenkin vasta 1906 Los Angelesissa. Musta amerikkalainen, orjien jälkeläinen, William Seymour alkoi pitää Azusa-kadulla tilaisuuksia, jotka synnyttivät suuren kiinnostuksen lehdistössä, ja viestit uudesta ilmiöstä alkoivat nopeasti levitä ympäri maailman. Pian syntynyt uuden liikkeen oma lehti ”Pentecost” kuvaili tapahtumia seuraavasti: ”Helluntai on varmasti tullut ja sen myötä Raamatun tunnusmerkit monien kääntyessä ja pyhittyessä ja täyttyessä Pyhällä Hengellä puhuen kielillä kuten helluntaipäivänä.” (McClung 2006, 2).
 
Merkillepantavaa tuossa Los Angelesin herätyksessä oli kuitenkin se, ettei pääasiaksi noussut kielilläpuhuminen. Seymourin keskeinen sanoma Hengellä täyttyneille oli: ”Yrittäkää saada ihmiset pelastumaan.” (McClung 2006, 3). Liikkeellä oli alusta lähtien missionaarinen luonne, mikä kuuluu olennaisesti ensimmäisen helluntainkin olemukseen. Tämä ekspansiivisuus ei rajoittunut vain Los Angelesiin ja Yhdysvaltoihin. Henkikasteen kokeneet lähtivät pian liikkeelle eri puolille maailmaa. Ensimmäisessä lähettiaallossa oli monia, jotka menivät kohdemaihinsa valmentamattomina pelkän innon motivoimina. Jotkut jopa uskoivat, että heille annettaisiin lahjana sen kielen taito, mitä kohdemaassa puhuttiin. Aiheen tähän uskoon antoivat lukuisat esimerkit kielilläpuhumisesta tunnetulla maailmankielellä. Pian kuitenkin tajuttiin kielenopiskelun tärkeys. (McGee 2006, 36).
 
Tuohon ensimmäiseen helluntailähettien aaltoon liittyy mielenkiintoisesti yksi suomalainen. Maria Björkman oli amerikansuomalaisia, joka tuli osalliseksi Azusan kokemuksista ja suuntasi lähetystyöntekijänä Kiinaan, missä hän vaikutti 35 vuotta. Häntä voidaan pitää ensimmäisenä suomalaisena helluntailähettinä, vaikkakaan hän ei koskaan työskennellyt suomalaisen helluntaiherätyksen lähettinä. (L. Ahonen, 20). Suomessa kuitenkin näkyi sama järjestäytymätön into, mikä leimasi Azusan toiminnan alkuaikaa. Helluntailiike rantautui Suomeen 1911, ja jo seuraavana vuotena lähetettiin ensimmäinen lähetti, Emil Danielsson Keniaan. Tuolloin ei ollut Suomessa vielä ainuttakaan helluntaiseurakuntaa, puhumattakaan lähetysjärjestöstä. Jälkimmäinen syntyi vasta 1927 Nikolai Pöystin aloitteesta ja sai nimekseen Suomen Vapaa Ulkolähetys. Vuodesta 2001 alkaen se tunnetaan nimellä Fida International ja toimii nyt 60 eri maassa. Lähettejä on n. 350.
 
Tarkasteltaessa Edinburghia ja Yhdysvalloista alkanutta uutta liikettä, voidaan todeta, ettei Edinburghilla peruslähtökohdaltaan ollut konkreettista yhtymäkohtaa helluntailiikkeeseen. Edinburghan oli nimenomaan lähetysjärjestöjen konferenssi (R. Ahonen, 151). Helluntailaiset lähetysjärjestöt olivat vasta tulollaan. Suurena syynä siihen, että esimerkiksi Yhdysvaltojen suurimpiin helluntaisuuntiin kuuluva Assemblies of God järjestäytyi kirkkokunnaksi 1914, oli halu saada rakenne lähetystyötä varten (Champion 1989, 25). Edinburghin aikaan monien helluntailiikkeiden rakenteet vielä puuttuivat tai olivat ainakin heiveröiset.                      
Helluntailaisuus oli kuitenkin läsnä Edinburghissa. Kiinan lähetti Jonathan Coforth joidenkin muiden ohella peräänkuulutti ”uutta helluntaita”. Hän oli nähnyt omassa työssään monia ihmeitä, ja oli sitä mieltä, ettei vähempi kuin Jumalan Pyhän Hengen aikaansaama voimautuminen veisi lähetyskäskyn lopulliseen toteuttamiseen. Hän vetosi kuulijakuntaan: ”Veljet, Jumalan Henki on kanssamme yhä. Helluntai on yhä meidän ulottuvillamme.” Coforth koki kuitenkin, ettei saanut sanomaansa läpi. Hänen mielestään prioriteetit jäivät alkukristillisyyttä vauhdittaneen hengellisen dynamiikan sijasta liikaa suhteidenhoitoon ja lähetystyön mekaniikkaan. (McGee 2001, 69-70).
 
Olkoonkin, että Coforth ei kokenut saavansa sanomaansa riittävästi kuuluville, Edinburghin innostus viedä evankeliumi kaikkien ulottuville oli hyvin helluntailainen ajatus. Konferenssin isännän J.R. Mottin motto evankelioida maailma ”tämän sukupolven aikana” ei ole ollut kaukana helluntailähetysten strategioista, vaikka sitä nyt ei olisi ihan samoin sanoin ilmaistukaan. Se, että kaikilla on oikeus kuulla, innoitti Mottia. Hän ei uskonut, että koko maailma kääntyisi sukupolven aikana tai yleensäkään kokonaisuudessaan. Hän totesi vuonna 1900: ”Meillä ei ole mitään takuuta uskoa kaikkien evankeliumin kuulleiden vastaanottavan sen. Toisaalta meillä on kuitenkin oikeus odottaa uskollisen evankeliumin julistamisen tuovan mukanaan kääntymisiä.” (Thomas 1995, 74-75). Samanlainen julistuksen palo pani liikkeelle helluntailaisia eri puolille maailmaa.
 
Mott alleviivasi myös kansallisten kirkkojen merkitystä evankeliumin levittämisessä. Hän piti niitä suurimpana toivona tehtävän loppuun saattamisessa. (Thomas 1995, 76). Menestyksekkäimpiä helluntailaisia lähetystahoja maailmalla on ollut Yhdysvaltojen Assemblies of God. Sen keskeisimpiä periaatteita on ollut Henry Vennin ja Rufus Andersonin 1800-luvulla lanseeraama kolmen itsen periaate. Myöhemmin tätä perustettujen seurakuntien hallinnollisesti, taloudellisesti ja missionaarisesti itsenäistä asemaa korostavaa mallia nosti esiin myös anglikaani Roland Allen. Hänen ajatuksiaan välitti Assemblies of Godiin naisvaikuttaja Alice E. Luce, jota voitaneen pitää helluntailiikkeen ensimmäisenä missiologina (Cavaness 2006, 60). Kolmen itsen periattetta on sovellettu sittemmin monissa helluntailähetyksissä suomalainen Fida International mukaan lukien.
 
Maailmanlaajuinen kongregationaalis-presbyteeristen helluntaikirkkojen yhteenliittymä, World Assemblies of God, jossa Suomen helluntaikirkkokin on mukana, on suurimpia helluntailaisten organisaatioita edustaen noin 60 miljoonaa helluntailaista. Tässä luvussa on pohjoisen lähettäjämaita, mutta sen jäsenistössä näkyy selvästi Jenkinsin esiin nostama kristittyjen painopisteen muutos eteläiselle pallonpuoliskolle. Tähän muutokseen on merkittävänä syynä mielestäni lähetystyössä noudatettu kansallisten kirkkojen itsenäisyyttä korostava kolmen itsen periaate. Keskusjohtoisempien helluntailiikkeiden lähetystyön tulokset eivät ole yhtä vaikuttavia.
 
On kuitenkin muistettava, että ennen kuin kansalliset kirkot saavuttivat itsenäisyytensä, tarvittiin lähetysjärjestöjä, joita Edinburgh kokosi yhteen. Painopisteen muutos ei ole tapahtunut itsestään, vaan sen pohjana on pohjoisen lähetysjärjestöjen työ. Esimerkiksi pohjoismaisen helluntailähetystyön pohjalta on syntynyt varovastikin arvioiden yli kahdenkymmenen miljoonan helluntailaisen joukko. Pelkästään Brasilian helluntailiikkeessä muutaman vuoden takaisen valtion virallisen tilaston mukaan oli yli 15 miljoonaa jäsentä. Ruotsilla oli työn syntyyn ratkaiseva vaikutus, mutta Suomen ruotsinkielisistä helluntaiseurakunnista lähtenyt Lars-Eric Bergsten on kiistatta myös yksi Brasilian pioneereista. Toisena esimerkkinä olkoon itäisen Afrikan helluntailaisuus, jossa pohjoismaisen helluntailähetystyön pohjalta on nelisen miljoonaa helluntailaista. Etiopiaan Suomi sai olla lähettämässä maan ensimmäiset helluntailähetit, Anna-Liisa ja Sanfrid Mattsonin vuonna 1951. Vuosisatamme alussa siellä oli 2,5 miljoonaa helluntailaista (Johnstone-Mandryk 2001, 244).   
 
Lähetysjärjestöjen pohjalle rakennettu yhteys Edinburghissa johti kirkkojen yhteyden etsintään. Sen kehityksen merkittävä virstanpylväs oli Kirkkojen maailmanneuvoston synty 1948. Tämän instituution rinnalle nousi vähitellen evankelikaalien taholla toisaalta World Evangelical Fellowship (nykyään Alliance) 1951 ja Lausanne-liike Sveitsissä 1974 pidetyn kongressin hedelmänä. KMN on jäänyt yleensä etäiseksi helluntailaisuuden piirissä, mutta WEA:ssa ja Lausanne-liikkeessä helluntailaiset ovat olleet aktiivisia. Menemättä syvemmälle ekumeeniseen teologiaan totean, että helluntailaisuutta ovat sen synnystä alkaen elähdyttäneet vahvat missionaariset painotukset, joita se on löytänyt evankelikaalien ja Lausanne-liikkeen parista.
 
Helluntailaisuutta on arvosteltu sen pirstoutuneisuudesta. Kritiikkiin on ollut aihettakin, mutta vähemmälle huomiolle ovat jääneet liikkeen yhteyttä ylläpitävät rakenteet. Lähetyksestä puhuttaessa on syytä nostaa esille Euroopan helluntailähetyksiä yhdistävä Pentecostal European Mission (PEM), joka toimii Euroopan helluntaikirkkojen yhteistyöorganisaation PEF:n (Pentecostal European Fellowsip) alaisuudessa. PEM edustaa noin 1700 lähettiä noin sadassa maassa. Sen lisäksi globaalilla tasolla toimii PWF:n (Pentecostal World Fellowship) alla World Missions Commission. PWF on periaatteessa avoin kaikille maailman helluntailaisille, mikäli ne ovat valmiit hyväksymän sen opillisen linjauksen. Lisäksi lähetysyhteistyötä on Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Oseaniassa. Edinburghin edustama yhteyden ajatus on saanut ja näyttää enenevästi saavan sijaa maailmanlaajuisessa helluntailiikkeessä.
 
Edinburghin painotukset olivat lähetystehtävän loppuun saattaminen ja yhteistyö. Kuten olen edellä pyrkinyt osoittamaan, molempiin teemoihin on helluntailaisuudesta löytynyt vastakaikua. Seuraavaksi yritän pohtia, mikä tekee helluntailaisesta lähetystyöstä omaleimaisen. Tai onko sellaisia tekijöitä yleensä olemassa? Tähän liittyy olennaisesti myös kysymys kasvun salaisuudesta. Puhuttaessa yli 600 miljoonasta helluntailais-karismaattisesta kristitystä vuonna 2010 (Vasko 2010, 40), joutuu kyselemään, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet kasvuun. Karismaattisen osuuden jätän sivuun. Siinähän on kysymys toisaalta vanhoista kirkoista, toisaalta riippumattomista karismaattisista seurakunnista, jotka ovat hyvin monenkirjava joukko.
 
Monille tulee helluntailaisuudesta ensinnä mieleen kielilläpuhuminen tai armolahjat. Vaikka Pyhän Hengen rooli on helluntailaisuudelle tärkeä, sitä ei pidä kuitenkaan väärällä tavalla ylikorostaa. Paul A. Pomervillen mukaan on tavallinen virhe yrittää selittää helluntailaisuuden kasvu yhden ainoan dimension, Pyhän Hengen roolin kautta. Joskin yhtä paha virhe on aliarvioida Jumalan kolmannen persoonan rooli siinä. Peter Wagner toteaa, ettei ole yhtä yksinkertaista syytä siihen, miksi joku seurakunta/kirkko kasvaa tai sen jäsenmäärä laskee. (McClung, 282-283). Niinpä lienee turvallisinta tyytyä vain luonnostelemaan joitakin helluntailähetystyölle leimallisia piirteitä.
 
Pyhän Hengen johdatuksen kokeminen ja kunnioittaminen on innostanut monia helluntailähettejä suuriin riskinottoihin. Helluntailainen lähetyshistoria on täynnä tarinoita miehistä ja naisista, jotka saivat kutsun ja menivät olosuhteita uhmaten sisimmässään varmuus Pyhästä Hengestä lähettäjänä, samoin kuin Paavalilla ja hänen tiimillään Antiokiassa. Riskinottajia on toki muissakin lähetyksissä, mutta helluntailaisuuden erityispiirre liittyy usein armolahjojen tai muun Pyhän Hengen yliluonnollisen vaikutuksen alueelle. Vaikka pelkkien profetioiden, näkyjen, ilmestysten tai unien pohjalta ei helluntailaisuudessa rohkaista toimimaan, näiden elementtien kutsua tai johdatusta vahvistava vaikutus on ilmeinen.
 
Suomalaisten helluntailähettien keskuudessa tekemäni tutkimus, joka liittyi väitöskirjaani, osoitti noin 90 prosenttia läheteistä kokeneen jonkunlaista yliluonnollista Pyhän Hengen johdatusta palvelutyössään (profetiat, unet, ilmestykset, näyt). Lähetyskutsuunsa 75% oli kokenut saaneensa vahvistusta jostain tällaisesta kokemuksesta. Yhdysvaltojen helluntaipastoreiden parissa tehty tutkimus (M.Poloma) tuotti samansuuntaisen tuloksen. (Hämäläinen 2005, 357-365).
 
Tämä lähtökohta, Pyhän Hengen johtajuuden voimakas kunnioitus, on johtanut monesti rohkeisiin päätöksiin. Vai mitä on sanottava siitä, että viisissäkymmenissä oleva nainen ajaa autolla läpi Euroopan ja Lähi-Idän Intiaan ja jatkaa sieltä Bangladeshiin, maahan, jossa Suomen helluntailasilla ei ole siinä vaiheessa mitään? Mutta tämän johdatuksen seurauksena nyt siellä on ollut jo yli neljännesvuosisata työtä, joka on koskettanut tuhansia ihmisiä tuossa islamilaisessa kontekstissa.
 
Edellä kerrottu esimerkki tuo toisen keskeisen puolen esiin helluntailaisuudesta. Se on suuressa määrin maallikkoliike. Bangladeshin pioneerillämme ei ollut muodollista teologista koulutusta. Hän oli hankkinut kannuksensa evankelistana ja sosiaalisen työn tekijänä. Vaikka teologiselle valmentautumiselle pannaan nykyään painoa, pastoreiden ja lähetystyöntekijöiden nimittämisessä tai työhön siunaamisessa ratkaisevaa on edelleen hengellisen kutsumuksen tunnistaminen. Se ei kuitenkaan korvaa koulutuksen tarvetta. Esimerkiksi Fida Internationalin lähetiltä edellytetään nykyään ennen vuoden mittaista varsinaista lähetyskoulutusta noin kahden vuoden teologiset opinnot.
 
Helluntailainen lähetystyö on muuttunut entistä holistisemmaksi. Niinpä Suomen helluntaiseurakuntien lähetysstrategian slogan kuuluu: Rakastaen, palvellen, julistaen, opettaen. Oikeastaan Euroopan helluntailaiset ovat toimineet holistiselta pohjalta alusta alkaen, vaikka rajalliset resurssit ovat pitäneet diakonaalisen puolen usein vaatimattomana. Pohjoismaissa valtioiden tunnustettua kristillisen kehitysyhteistyön merkittävyyden, volyymeja on voitu huomattavasti lisätä. Sen sijaan Pohjois-Amerikan helluntailaisuutta leimasi pitkään pelkän julistuksen painottaminen, mikä on ollut yleensäkin tyypillistä sikäläiselle evankelikaalisuudelle. Lausannen julistuksen myötä 1974 alkaen linja on alkanut Pohjois-Amerikassakin kokonaisvaltaistua.
 
Sosiaalinen ulottuvuus on ollut helluntailaisuudessa keskeinen jo sikäli, että se on ollut köyhien liike. Viime vuosisadan loppupuolella arveltiin 87 prosentin helluntailaisista elävän köyhyydessä (Pate 1991, 244). Monissa maissa on sen jälkeen ollut myönteistä kehitystä, mutta epäilemättä painopiste on edelleen köyhien puolella. Köyhyys ei ole kuitenkaan ollut kasvun este. Maailman köyhimpiin maihin kuuluvasta Burkina Fasosta on lähetetty satoja lähettejä lähinnä Länsi-Afrikkaan, mutta jokunen jopa Eurooppaan.
 
Köyhyys on hyvää kasvupohjaa menestysteologialle. Se on kuitenkin lähinnä joidenkin riippumattomien karismaattisten seurakuntien ongelma, ei järjestäytyneen helluntailaisuuden (Miller&Yamamori 2007, 29). Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan helluntailaiset uhraavat usein kymmenykset pienistä tuloistaan ja ylläpitävät omat kirkkonsa ja pastorinsa. Leimallinen piirre on antaminen, ei satumaisten onnenpotkujen odottelu.
 
Muita keskeisiä näkökulmia ovat Raamattu- ja Kristus-keskeisyys. Tässä helluntailaisuus ankkuroituu vahvasti protestanttisen uskonpuhdistuksen keskeiseen perintöön. Jos helluntailaisuudella on joitain ominaispiirteitä, sillä on myös paljon yhteistä toisten kristittyjen kanssa. Se on joutunut selviytymään niiden tavoin eroon siirtomaa-ajan rasitteista, kuten paternalismista,  ja löytämään kriittisen kontekstualisoinnin kulttuurikysymyksiin. Länsimaisia malleja on siirtynyt tarpeettomasti etelän kirkoille, ja niistä on tarpeen käydä vuoropuhelua.
 
Yhteenveto
 
Kiinan lähetin Jonathan Coforthin Edinburgissa peräänkuuluttama uusi helluntai on sata vuota myöhemmin tosiasia, ei ainoastaan klassisessa helluntailaisuudessa, vaan sen siunaus on koskettanut karismaattisen liikkeen kautta lähes kaikkia kirkkokuntia viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Edinburgin aikaan helluntailiikkeen lähetystyö oli vasta lähtökuopissa. Siitä tuli kuitenkin voima, jolla on ollut merkittävä vaikutus kristillisyyden painopisteen siirtymisessä etelään.                         
 
Lähdekirjallisuus:
 
Ahonen, Lauri 2002:  Lähetyskäskyä täyttämään. Keuruu: Aikamedia.
Ahonen, Risto 2000: Lähetys uudella vuosituhannella. Helsinki: Suomen lähetysseura.
Cavaness, Barbara 2006: God Calling: Women in Pentecostal Missions – Grant McClung (toim.): Azusa Street&Beyond. Gainesville: Bridge-Logos.
Champion, Richard 1989: The Assemblies of God at 75. Springfield: Gospel Publishing House.
Hämäläinen, Arto 2005: Leadership: The Spirit and the Structure. Helsinki: Fida International.
Jenkins, Philip 2002: The Next Christendom. Oxford: University Press.
Johnstone, Patrick – Mandryk Jason 2001: Operation World. Carlisle: Paternoster Publishing.
McClung, Grant 2006: Try to Get People Saved – GrantMc Clung (toim.): Azusa Street&Beyond. Gainesville: Bridge-Logos.
McGee, Gary 2001: To the Regions Beyond: The Global Expansion of Pentecostalism. – Vinson Synan (toim.): The Century of the Holy Spirit. Nashville: Thomas Nelson Publishers.
McGee, Gary 2006: Early Pentecostal Missionaries: They Went Everywhere Preaching the Gospel. – Grant McClung (toim.): Azusa Street and Beyond. Gainesville: Bridge-Logos.
Miller, Donald E. – Yamamori, Tetsunao 2007: Global Pentecostalism. Berkeley: University of California Press.
Pate, Larry D. 1991: Pentecostal Missions from the Two-Thirds World. – Murray A. Dempster, Byron D. Klaus, Douglas Petersen (toim.): Called and Empowered. Peabody: Hendrickson Publishers.
Thomas, Norman E. 1995: Classic Texts in Mission&World Christianity. Maryknoll: Orbis Books.
Vasko, Timo 2010: Uskonnot ja maailmanlähetys tilastoissa 2010. – Kirkkomme lähetys 1/2010.
 
Arto Hämäläinen on DMin ja eläkkeellä Fida Internationalin toiminnanjohtajan toimesta.


Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors


Lahjoita Suomen Ekumeenisella Neuvostolla on Poliisihallituksen myöntämä rahankeräyslupa. Keräysnumero on RA/2021/1503 ja keräys on käynnissä koko Suomessa Ahvenanmaata lukuunottamatta.
Donera  Ekumeniska Rådet i Finland ordnar en penninginsamling med tillstånd från Polisstyrelsen. Insamlingsnumret är RA/2020/1503. Insamlingen pågår  i hela Finland förutom på Åland.