SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Risto Ahonen: Edinburgh 1910 ja ekumeeninen lähetysnäky

 

Kristinuskon historiaan sisältyy useita käänteentekeviä murrosvaiheita. joihin on päättynyt tietyn aikakauden kehitys ja joista on alkanut aivan uusi vaihe kirkon elämässä. Antiokian seurakunnan syntyminen merkitsi aikanaan mullistavaa käännettä, jolloin kristillinen usko ylitti juutalaiskristillisyyden rajat.

 

Vainojen päättyminen 300-luvun alkupuolella ja Konstantinus Suuren luoma kirkon ja valtion liitto merkitsi radikaalia muutosta kirkon asemassa. Käänteentekeviin avauksiin voidaan lukea myös Itä-Syyrian kirkon menestyksekäs lähetystyö Kiinassa ja muualla Aasiassa 600-800-luvuilla. Edelleen Kaarle Suuri loi keisarina pohjan länsimaisen kristikunnan muodostumiselle 800-luvun alussa. Surullisimpiin vaiheisiin kuuluu idän ja lännen kirkon eriytyminen ja jakautuminen (1054). Reformaatio uudisti perinpohjaisesti kirkon avaten aivan uudella tavalla monia keskeisiä uskontotuuksia. Länsimainen lähetys alkoi 1500-luvun lopulla ensin roomalaiskatolisten ja sitten vähän myöhemmin protestanttien toimesta.

 

Edinburghin lähetyskonferenssia 1910  ei voida pitää edellä mainittuihin käännekohtiin verrattavana tapahtumana tai jonkin hallitsijan kauaskantoisena  päätöksenä.. Sen  arvo johtuu ennen muuta ajoittumisesta historian erääseen murrosvaiheeseen. Takana oli länsimaisen lähetyksen 1500-luvulla alkanut aikakausi, edessä haastava tulevaisuus monine uusine kysymyksineen. Se saattoi kysellä, miten tähän historian vaiheeseen oli tultu ja miten tästä eteenpäin.  Edinburgh 1910 katsoi samaan aikaan sekä taaksepäin että eteenpäin. Se oli siihenastisen lähetystyön katselmus, mutta samalla se hahmotteli uutta visiota evankeliumin viemisestä kaikkialle maailmaan.   

 

1. Edinburgh 1910 lähetystyön katselmuksena ja lännen lähetyksen kulminaationa

 

Edinburghin konferenssia valmisteltiin huolella kahden vuoden ajan. Joseph Oldhamin johtaman valmistelukoneiston avulla joka puolelta maailmaa hankittiin materiaalia konferenssin keskusteluja varten. Valmistelussa käytettiin hyväksi varsinkin amerikkalaisen professorin James Dennisin massiivista kolmiosaista teosta The Christian Missions and Social Progress (1897, 1899, 1907). Tekijä oli huolellisesti koonnut kaiken saatavilla olevan tiedon lähetystyön myönteisestä vaikutuksesta yhteiskuntaan.

 

Edinburghin puheenvuoroissa ja kannanotoissa huomio kiinnittyy erityisesti muutamaan asiaan. Ensiksi konferenssin yhteydessä puhuttiin paljon Jumalan Kaitselmuksen johdatuksesta historiassa. Konferenssissa oltiin yleisesti vakuuttuneita siitä, että  Kaitselmus johtaa historian kulkua ja että lähetys jouduttaa historian loppua. merkittävästi.

 

Monissa puheenvuoroissa ihmeteltiin syvästi sitä, miten Kaitselmus oli muutaman vuoden sisällä avannut koko maailman lähetystyölle. Suljettujen maiden avautumisen ohella muutos koski erityisesti liikennevälineiden huimaa kehitystä .Hevosajasta oli lyhyen ajan sisällä tultu höyrylaivojen ja pian säännöllisen lentoliikenteen aikaan. Konferenssin puheenjohtaja John R. Mott kuvaili näitä tuntoja tähän tapaan:

 

”Why has God made the whole world known and accessible to our generation? Why has he provided us with such wonderful agencies… .The hand of God in opening door after door among the nations of mankind, in unlocking the secrets of nature and in bringing to light invention after invention, is beckoning the Church of our day to larger achievements” (The Student Volunteer, 127-129).

 

Edinburghin konferenssi uskoi lujasti kristinuskon jatkuvaan voittokulkuun. Edellisen vuosisadan menestys antoi aihetta tällaiseen optimismiin. Jotkut osanottajista pohtivat jopa sitä, olisiko lähetystehtävä mahdollista suorittaa loppuun asti tämän sukupolven aikana. Eskatologisten näkymien edessä korostettiin, että lähivuodet ratkaisisivat maailman kohtalon. Siinä Edinburghin osanottajat olivatkin oikeassa, mutta historia sai kuitenkin päinvastaisen suunnan kuin mitä odotettiin. Ensimmäinen maailmansota romahdutti pian unelmat kristinuskon jatkuvasta voittokulusta.

 

Edinburghin konferenssi keskittyi lähetystyön käytännöllisiin ja strategisiin kysymyksiin. Mottin mielestä lähetystyön maailmanlaajan strategian luominen oli kiireellinen tehtävä. Kirkkojen tavoitteet olivat hänen mielestään kuitenkin ”säälittävän riittämättömiä”. Hänen omaa asennettaan kuvaa se, että hän oli sijoittanut työpöytänsä lasilevyn alle avoimen maailmankartan. Sen äärellä hän suunnitteli maailman voittamista Kristukselle. Optimistista ilmapiiriä heijastivat konferenssin puheenjohtajan loppusanat: ”Konferenssin loppu on maailmanvalloituksen alku.”

 

 Edinburghin konferenssi poikkesi lukuisista aikaisemmista lähetyskonferensseista oivaltamalla sen, ettei ekumeeninen keskustelu  saanut jäädä vain yksittäisten uskovien väliseksi. Kirkkoja toisistaan erottavat kysymykset, samoin kuin koko ihmiskuntaa koskevat eettiset ongelmat oli nostettava myös keskusteluun.

 

Mark A. Noll kertoo kirjassaan The New Shape of World Christianity (2009,  53-55) pysähdyttävän esimerkin siitä, minkälaisia ongelmia voi ilmaantua, jos ekumeeninen keskustelu jää vain yksityisten uskovien väliseksi.  Evankelinen Allianssi perustettiin Lontoossa 1846 vahvistamaan yksityisten kristittyjen välistä yhteyttä. Kokouksen osanottajat olivat pääasiassa evankelikaaleja, joiden ajatteluun oli anglosaksinen pyhityskristillisyys paljon vaikuttanut.. Allianssin perustamiskokouksessa päästiin suhteellisen helposti yksimielisyyteen teologisista perusteista, mutta yksi kysymys jakoi ratkaisemattomana osanottajat kahteen leiriin, nimittäin orjuus. Monet USA:n etelävaltioiden edustajista pitivät orjuutta luonnollisena asiana ja perustelivat näkemystään mm. Filemonin kirjeellä.     

 

2.  Edinburgh 1910 konferenssin visio

 

Sata vuotta sitten pidettyä konferenssia on jäljestäpäin helppo arvostella ja pitää sen optimismia jopa naivina.  Tällaista vaikutelmaa vahvistaa sen puheenjohtajan, John R. Mottin menettelytavat ja  triumfalistinen puhetyyli. Allekirjoittanut sai v. 1979 kokeneelta ekumeenikolta hienovaraisen opetuksen siitä, mikä on tällaisessa arvioinnissa  olennaista, mikä ei. Silloin jo melko iäkäs KMN:n entinen pääsihteeri Willem Visser’t Hooft otti nuoren suomalaisteologin ystävällisesti vastaan eläkevuosien työhuoneessaan Genevessä. Visser’t Hooftin tunteita oli kuohuttanut juuri silloin ilmestynyt Howard Hopkinsin massiivinen Mottin elämäkertateos, johon Visser’t Hooftilta oli pyydetty esipuhetta. Hän oli kuitenkin jyrkästi kieltäytynyt esipuheen laatimisesta Hopkinsin kritiikittömän asennoitumisen vuoksi. Elämäkerran laatija oli omaksunut kohteensa superlatiiveja ja ylisanoja täynnä olevan puhetyylin. Visser’t Hooftin mukaan Mottille melkein jokainen kokous oli suurin, paras ja lupaavin. Visser’t Hooft  kertoi, että Genevessä laskettiin leikkiä Mottin triumfalistisesta kielenkäytöstä, mutta häntä rakastettiin, koska ylisanojen takana nähtiin olevan suoraselkäinen vakaumuksen mies ja todellinen kristitty.

 

John R. Mottin yhteydet USA:N poliittiseen, taloudelliseen ja muuhun yhteiskunnalliseen eliittiin olivat legendaariset. Hänellä oli hyvä yhteys Valkoiseen Taloon ja varsinkin Woodrow Wilson piti häntä luottomiehenään. Hän onnistui luoman myös hyvät suhteet amerikkalaiseen talouselämään, mikä teki mahdolliseksi suurten summien keräämisen lähetystyöhön. John D. Rockefeller Jr. rahoitti kaiken Mottin toiminnan niin, ettei hänen tarvinnut nostaa palkkaa miltään kristilliseltä järjestöltä. Näiden yhteyksien varjopuolena oli tietyn riippuvuuden syntyminen talouselämän johtajiin.

 

Tunnetuin tapaus  lähetystyön riippuvuudesta suurlahjoittajista lienee tutkimusprojekti ”Laymen’s Foreign Missionary Enquiry”, joka kokosi paljon hyödyllistä tutkimusmateriaalia lähetystyöstä.  Ongelmaksi tuli vain prof. W.E. Hockingin laatima loppuraportti ”Re-Thinking Missions” (1932), jossa hän asetti lähetystyön perusteet kyseenalaiseksi. Hockingin raportista nousi niin suuri kohu, että se oli vähällä hajottaa Kansainvälisen Lähetysneuvoston (IMC). Mott ei voinut hyväksyä Hockingin teologisia linjauksia, mutta hän joutui Rockefellerin takia vaikenemaan ja välttämään kaikkea kritiikkiä. Kuohunta kosketti myös Suomen Lähetysseuraa, sillä Kansainvälisen Lähetysneuvoston  keskeinen työntekijä William Paton vetosi voimakkaasti lähetysjohtaja Matti Tarkkaseen, että tämä käyttäisi vaikutusvaltaansa KLN:n hajoamisen estämiseksi.

 

Puutteistaan huolimatta Mott oli monessa asiassa kaukonäköinen ja visionäärinen. Edinburghin konferenssissa oli n. 1200 osanottajaa. Jäljestäpäin voidaan pitää melkein skandaalina sitä, että kolmannesta maailmasta oli vain 17 edustajaa eikä niiden joukossa Afrikasta yhtään. Mutta Mott tuli kuitenkin kuuluisaksi juuri siitä, että hän kaikkialla maailmanmatkoillaan tarkkaili, keistä voisi tulla  kirkkojen tulevia johtajia ja veti heitä määrätietoisesti vastuullisiin kansainvälisiin tehtäviin.  Edinburghissa 1910 aasialaisten rooli kokouksessa oli kuitenkin näyttävä, sillä esim.intialaisen V.S. Azariahin puheenvuoro oli konferenssin vaikuttavimpia. Tämä tuleva piispa kiitti

 

lähetystyöntekijöitä itsensäkieltämisestä, työssä osoitetusta sankaruudesta ja nälkäisten ruokkimisesta. Lähetystyöntekijät ovat valmiita antamaan jopa ruumiinsa poltettavaksi Kristuksen tähden. Kaikki tämä on kunnioitettavaa, mutta se mitä me tarvitsemme eniten on rakkaus. Osoittakaa meille ennen kaikkea rakkautta, antakaa meille ystäviä hän totesi.

 

Edinburgh 1910 konferenssin visiona oli evankeliumin vieminen kaikkien kansojen keskuuteen Konferenssin osanottajat olivat vakuuttuneita siitä, että jokaisella kansalla, kielellä ja kulttuurilla oli jotakin ainutlaatuista annettavaa uskon tulkintaan. Kunkin kansan kontribuutiota tarvitaan, jotta uskon täyteydestä Kristuksessa löydetään yhä uusia puolia.. Maailmanlaajuiset näkymät hallitsivat konferenssia. Meidän aikanamme

tämä näky on alkanut laajemmin konkretisoitua. Saamme jännityksellä seurata, minkälaisia muotoja näyn toteutuminen globalisoituvassa maailmassa saa.

 

Näyn konkretisoituminen on tuonut kuitenkin mukanaan monia yllätyksiä. Tuskin kukaan uskoi sata vuotta sitten, että v. 2010 n.65 % kristityistä asuu länsimaiden ulkopuolella ja että länsimaisen lähetyksen 500 vuotta kestänyt lähetyksen johtoasema on peruuttamattomasti ohi. Eurooppalaisten ja amerikkalaisten kirkkojen tekemää lähetystyötä  toki tarvitaan edelleen, mutta valtaenemmistö lähetystyöntekijöistä on nykyisin lähtöisin Afrikasta, Aasiasta ja latinalaisesta Amerikasta.

 

Ajatelkaapa, mitä jännitteitä sisältyy tulevaan Edinburghin lähetyskonferenssiin. Vuonna 1910 Afrikasta ei ollut Edinburghissa yhtään edustajaa. Kristittyjen määrä Afrikassa oli silloin n. vajaa 10 miljoonaa kristittyä, nykyisin jo yli 400 miljoonaa. Tilastot ovat usein moniselitteisiä, mutta näyttää siltä, että kristittyjen lukumäärän perusteella Afrikasta tulee melko pian  kristillisin maanosa.

 

Myös Aasian tilanne on rajusti muuttunut. Heidän edustajiaan oli Edinburghissa 1910 vain 17, kun kaikkiaan osanottajia oli 1200. Tänä päivänä 19.000 korealaista lähetystyöntekijää 140 maassa, samoin kuin vuoroaan odottavat tuhannet kiinalaiset  haastavat eurooppalaiset ja amerikkalaiset lähetykset arvioimaan  uudelleen omaa rooliaan..

 

Näiden kristinuskon tilannetta kuvaavien lukumäärien ohella etelän ja pohjoisen kirkon välillä jännitteitä aiheuttaa historian painolasti, erityisesti kolonialismin perintö , länsimaisen kulttuurin entinen hegemonia ja etelän kirkkojen taloudellinen riippuvuus pohjoisen kirkoista.

 

Edinburghin 2010 lähetyskonferenssin eräänä tavoitteena on pidetty etelän ja pohjoisen kirkon kohtaamista. ja keskustelua uudenlaisesta työnjaosta maailmanlähetyksessä.

 

Tähän kohtaamiseen Edinburghissa ja sen jälkeen sisältyy piirteitä, jotka ovat ainutlaatuisia piirteitä kristillisen kirkon historiassa. Mitä tämä kohtaaminen käytännössä merkitsee ja minkälaisia kysymyksiä se nostaa esille.

 

3. Etelän ja pohjoisen kirkon kohtaaminen - mistä siinä on kysymys?

 

3.1 Oman identiteetin etsintä ja oman historian uudelleenarviointi

 

Afrikan, Aasian ja Tyynen meren alueen kansoista useimmat ovat eläneet pitkiä aikoja alistettuina ja  kärsineet kolonialismin seurauksista.. Vieraan miehitysvallan läsnäolo on estänyt oman identiteetin vapaan hahmottamisen ja pakottanut puhumaan vallanpitäjien hyväksymällä tavalla. Muistan erään työryhmän kokouksesta 1990-luvulla Genevestä, kuinka eräs filippiiniläinen naisedustaja kävi läpi kansansa historiaa luetellen mitkä vieraat kansat milloinkin olivat vuosisatojen aikana valloittaneet Filippiinit. Viimeksi tulivat espanjalaiset, amerikkalaiset ja japanilaiset sotajoukkoineen. Viime vuosikymmenien aikana  he ovat vihdoin saaneet  opetella, mitä on filippiiniläisten oma  kansallinen ja kristillinen identiteetti voi merkitä..

 

Amerikkalainen Larry B. Jones kertoo artikkelissaan The Problem of Power in Ministry (2009 Missiology), kuinka hän tahtomattaan amerikkalaisena kristittynä tuo monille ihmisille  kolmannessa maailmassa mieleen muiston länsimaiden kulttuurisesta, taloudellisesta ja sotilaallisesta ylivallasta. Vanhat mielikuvat elävät sitkeästi ja siirtyvät usein myös uusille sukupolville. Nöyryytetyn ihmisen ja kansan  itse-ymmärryksen etsintä vie aikaa ja voi olla kipeä prosessi.

 

Uuden kielen omaksuminen

 

Oman kristillisen identiteetin rakentamisessa uuden kielen luominen on tärkeimpiä tehtäviä, jotta ihminen voisi omalla kielellään ajatella selkeästi sekä ilmaista itseään ja uskoaan muille.  Missiologisessa keskustelussa on  Yalen professori Lamin Sanneh (Gambia) esittänyt tunnetun teesinsä, jonka mukaan protestanttiset lähetystyöntekijät ovat tehneet Afrikan kansoille suurimman kulttuurisen palveluksensa luomalla kaikkialle, minne ovat menneet  kirjakielen pohjan. Heidän toimittamansa aapiset, sanakirjat, kieliopit, katekismukset ja raamatunkäännökset  ovat luoneet hyvän pohjan kielen kehittämiselle. Afrikkalaiset ovat itse voineet myöhemmin jatkaa kielensä kehittämistä. Sannehin mielestä tällainen kulttuurinen palvelus tekee  tyhjäksi väitteen lähetystyöstä kulttuuri-imperialismina.

 

Sannehin väite kuulostaa rohkaisevalta,. Kristinuskon uusi tilanne edellyttää kuitenkin väistämättä uusien käsitteiden ja sanojen luomista, jotta nykyistä muutosta voitaisiin kuvata ja ymmärtää. Tämä prosessi koskee läheisesti meitä, koska monet meille tutut ja paljon käytetyt sanat ovat muuttuneet poleemisiksi, jopa melkein  kirosanoiksi.  Lähetystyön tuloksena syntyneitä kirkkoja alettiin esim. vuosikymmeniä sitten kutsua nuoriksi kirkoiksi Tämä hyvä käsite on kuitenkin vähitellen muuttunut poleemiseksi, koska sanankäyttöön sisältyy ongelmallisia viittauksia kirkkojen ikään ja arvostukseen.

 

Eräs ongelmallinen sana on myös synkretismi, joka tarkoittaa uskontojen sekoittumista.. KMN:n Brasilian lähetyskonferenssissa v.1996 saksalaiset ystävämme arvostelivat aivan aiheesta erästä tekstiä synkretismistä, mutta he saivat välittömästi kiivaan palautteen eräältä afrikkalaiselta edustajalta. Afrikkalainen mies  huusi vihaisena, että

 

aina te eurooppalaiset olette olleet määrittelemässä muille, mikä on synkretismiä mikä ei. Eurooppalaisten tekemien  määritelmien mukana on torjuttu  paljon aitoa afrikkalaista kulttuuria. Hänen väitteessään oli tietenkin perää, mutta siitä huolimatta synkretismi teologisena ongelmana pysyy. Sitä sanaa ei ole syytä hylätä, mutta on mietittävä tarkemmin , mikä on uskontojen sekoitusta, mikä ei.

 

Entä kuinka kauan me pidämme kiinni vanhasta kristikunta-käsitteestä. Se voidaan luonnollisesti ymmärtää liturgisessa mielessä avarasti virren 326:9  sanoin : ”Yhdessä kristikunta kaikkialla, etelän, pohjan, idän, lännen alla, sinulle Kristus tuokoon kiitoksen, Isälle ylistyksen ikuisen, ikuisen”.

 

Mutta emme pääse mihinkään siitä, että sana kristikunta on liittynyt vanhentuneeseen maantieteelliseen näkemykseen ja on länsimaiden ulkopuolella  yleisesti mielletty negatiiviseksi käsitteeksi, johon liittyy ajatus länsimaisen kristikunnan leviämisestä.

 

Entä mitä ajattelette vanhasta maassamme käytetystä käsitteestä ’vapaat suunnat’., tai nimestä Vapaakristillinen neuvosto-  Käsitteen käytöllä saatetaan  aliarvioida baptismia ja metodismia, jotka ovat esim. USA:n suurimpia kirkkoja.. Helluntalaisuus puolestaan  on maailman nopeimmin kasvavia yhteisöjä. Eikö jo olisi aika puhua vapaista suunnista reilusti kirkkoina.. Jos tätä sanaa ”vapaat suunnat” käytetään, se alkaa sisältää koomisia piirteitä.  On myös hyvä kysyä, mihin kansainvälisiin yhteyksiin se ilmaisuna liittyy? Ilmaisuna ns. riippumattomiin kirkkoihin, joihin meidän ’vapailla suunnillamme’ ei ole yhteyksiä.

 

3.3. Uskon kontekstualisoituminen ja sen rajat

 

Ympäristön ja kulttuurin vuorovaikutuksen tiedostaminen on ollut  missiologisen keskustelun suurimpia löytöjä. Usko jää joiltakin osin vieraaksi, jos se koetaan ulkomaisen kulttuurin tuotteeksi. Uskon sisäistäminen omista lähtökohdista ja elinolosuhteista käsin tuo tunnun siitä, että kristillinen usko on kotona kaikkien kulttuurien piirissä.  Viime aikoina on alettu kuitenkin tiedostamaan  myös kontekstualisoitumisen rajat, kun on uskallettu nähdä  myös kunkin  kulttuurin pimeä puoli. Eri kulttuurien kristityt tarvitsevat toisiaan uskon syvemmässä ymmärtämisessä ja kohtaavat toisensa ”kulttuurien välisellä sillalla” (Paul G. Hiebert), jolloin ne voivat oppia toinen toisiltaan. Eristäytynyt, suljettu kulttuuri on luonnoton ilmiö.

 

Kristinuskon nopea leviäminen etelässä ja idässä on  nostanut esille pelkoja kristinuskon pirstaloitumisesta. Onko kristinusko hajoamassa lukemattomiin pieniin yhteisöihin..Uutena haasteena missiologisessa keskustelussa on noussut esille kysymys, onko mahdollista hahmottaa yhteistä globaalia teologiaa, joka auttaisi ymmärtämään rajusti muuttunutta maailmantilannetta.  

 

Kristinuskon maantieteellisen keskuksen häviäminen

 

Kristillisellä kirkolla on historiansa ollut aikana monia keskuksia Jerusalemista lähtien.  Antiokia, Aleksandria, Edessa, Rooma ja Konstantinopoli toimivat kristinuskon suuntaa-antavina keskuksina  alkuaikoina. Niiden jälkeen tuli monia uusia keskuksia.  Kristinuskolle on ollut ominaista, että keskukset vaihtuvat, entisten tilalle tulee uusia.

 

Väistämättä mieleen tulee ajatus, että kristillisen uskon ei ole sallittu leimautuvan vain yhdestä ja samasta paikasta johdetuksi.

 

Roomalaiskatolinen kirkko muodostaa tietysti oman erityistapauksensa. Roomalla on takanaan pitkä kunnioitettava traditio. Eikö se kuitenkin ole edelleen kristinuskon eräs keskus. On tietysti, mutta senkin piirissä näkyy tietynlaista irtautumista keskuksesta paikalliskirkkojen korostaessa itsenäisyyttään. USA:n roomalaiskatolisen kirkon melko itsenäinen linja  kuvastaa tätä kehitystä.

 

Tietyin varauksin voidaan sanoa, että kristinuskon nopea leviäminen etelässä ja idässä  on tuonut mukanaan yllättävän seurauksen : kristinuskolla ei ole mitään ehdotonta keskuspaikkaa, josta lähetystyötä ohjattaisiin. Juuri tässä ilmenee eräs suurimmista eroista kristinuskon ja islamin välillä. Andrew F. Wallsin mukaan jokainen uusi kulttuuri ja kieli, jonka piiriin kristinusko leviää, on potentiaalinen uusi kristinuskon keskus.

 

Maailmanlähetyksen suuri kysymys tulee olemaan, minkälaista yhteistyötä ja minkälaisia sopimuksia on mahdollista tehdä uudessa tilanteessa, jossa lähetys suuntautuu ”kaikkialta kaikkialle” (from everywhere to everywhere).

Etelän kirkkojen lähetystyö Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa

 

Missiologisessa keskustelussa puhuttiin kauan ns. lähetyksen kahdensuuntaisesta liikenteestä, jossa vaikutteita ja työntekijöitä tulisi Afrikasta ja Aasiasta lähettäviin kirkkoihin työhön. Tämä toive on toteutumassa. Kahdensuuntaisuuden sijasta kehitys on  kuitenkin edennyt monisuuntaisuuden suuntaan ja etelästä Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan tulevien  lähettien määrä on yllättänyt kaikki asiantuntijat. Kysymyksessä on massiivinen uusi lähetystyön muoto, joka on liittynyt  maahanmuuttajien tuloon. Euroopan ja Pohjois -Amerikan suurkaupunkeihin on jo nyt syntynyt  tuhansia uusia maahanmuuttajien seurakuntia. On sanomattakin selvää, että tämä prosessi tuo kirkostaeroamiseen uuden näkökulman.   

 

On sanottu (Walls, Hanciles), että Euroopan ja Pohjois-Amerikan suurkaupunkien lähiöihin on kasvamassa aivan uusi kristillinen kulttuuri, jota historia ei tunne. Maailmanlähetyksen suurimpia kysymyksiä tulee olemaan se, miten nämä uudet yhteisöt ja vanhat kirkot kohtaavat toisensa.-  Kirkoilla on pitkä dialogiperinne, jonka avulla on käyty kirkkojen- ja uskontojen välisiä keskusteluja.  Vanhat ja uudet kirkot Euroopassa voivat hyödyntää kanssakäymisessään dialogista saatuja kokemuksia. Niissä ensimmäinen askel merkitsee toisen osapuolen kuuntelemista ja tutustumista toisen osapuolen ajatteluun ja kokemuksiin.     

 

Lähetyksestä tulee kirkoille eloonjäämiskysymys

 

Vanhaan kristikuntaan liittyneet kirkon etuoikeudet häviävät yksi toisensa jälkeen. Suuria kirkkoja voi edelleen olla olemassa, mutta ne ovat poikkeuksia. Kirkko on

useimmiten maailmassa vähemmistökirkko. Kirkon jäsenyyttä tullaan arvostamaan enemmän kuin aikaisemmin. Sitoutuminen nousee suureen arvoon.

 

Yhteiskunnallisten tukipilarien hävitessä missionaarisuus tulee kirkoille olemaan eloonjäämiskysymys. Vain ne kirkot selviävät, joilla on selkeä missionaarinen tietoisuus ja identiteetti. Siinä kirkko palaa alkuaikojen näkyyn, jossa jokainen kristitty on Kristuksen todistaja.

 

Ajastaan jälkeen jäämisen uhka

 

Nykyinen keskustelu kirkon tilanteesta keskittyy usein toisarvoisiin kysymyksiin. Julkisuudessa monet etsivät ilmeisen vilpittömästi kirkon ongelmien ratkaisua milloin futurologisista ennusteista, sosiologiasta, mielipidekyselyistä, hallinnon kehittämisestä. Kaikki nämä saattavat antaa aineksia kirkon uudistumiselle. Mutta peruskysymys kirkon tulevaisuudesta ei ole futurologinen, vaan eskatologinen. Kirkon uudistumista ei voida pohjimmiltaan rakentaa yhteiskunnan mallien mukaan.

 

Mieleni tekisi nyt olla hiukan provosoiva ja päättää esitykseni Edinburghin 1910 konferenssin puheenjohtajan hiukan muunneltuihin sanoihin.

 

Voi, kuinka säälittävän vanhentuneita ovatkaan oppikirjamme aina lukioista yliopistoihin saakka vaieten suurelta osin kokonaan yhdestä historian suurimmasta murrosvaiheesta, jonka keskellä elämme.  Voi, kuinka lujasti olemmekaan jähmettyneet vanhentuneisiin asenteisiimme vanhan kristikunnan erityisasemasta.  Edinburgh 2010 kutsuu meitä ajan merkkien tarkkailuun ja uuteen sitoutumineen Kristuksen todistajina.

 

Risto Ahonen on TT ja työskentelee SLS:n teologisten asioiden sihteerinä.



Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors


Lahjoita Suomen Ekumeenisella Neuvostolla on Poliisihallituksen myöntämä rahankeräyslupa. Keräysnumero on RA/2021/1503 ja keräys on käynnissä koko Suomessa Ahvenanmaata lukuunottamatta.
Donera  Ekumeniska Rådet i Finland ordnar en penninginsamling med tillstånd från Polisstyrelsen. Insamlingsnumret är RA/2020/1503. Insamlingen pågår  i hela Finland förutom på Åland.