SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Lauantai 6.3. yhteenveto. Sisältää paneelikeskustelun

 

Seminaaria jatkettiin lauantaina. Päivä aloitettiin piispa Teemun johtamalla laudeksella Pyhän Henrikin katedraalissa. Aamukahvien jälkeen saimme kuulla KAJ:n puheenjohtaja, Arto Kallioniemen ajatuksia Lapsen oikeudesta saada uskonnonopetusta.

 

seuranneessa keskustelussa eräs lukion opettaja halusi painottaa lukion opetuksen tiedollisuutta; sitä, että lukion uskonnonopetus perustuu uskontotieteelliseen ja teologiseen tutkimukseen. Niinpä peruskoulussa on tärkeää saada perustiedot, jotta voi lukiossa ottaa tiedollista opetusta vastaan. Monesti uskonnonopetuksen ”taso” peruskoulussa on opettajasta kiinni; jos opettajaa ei uskonnon opettaminen kiinnosta, saatetaan uskonnon tunneilla tehdä ihan muuta kuin opiskella uskontoa.

 

Kuultiin Englannissa saadusta oivalluksesta; on opetettava lasta, ei niinkään uskontoa. Tämän tajuaminen oli ollut käänteentekevää. Kallioniemi kommentoi, että tämä on vaikea ja tärkeä kysymys. Jatkuvasti pohditaan, pitäisikö ja miten opettajakoulutusta kehittää; pedagogisten opintojen määrä on tosiaan tällä hetkellä aika marginaalinen.

 

Rehtorin näkemys ala-asteen osalta oli, että koulun opetuksen sisältö on hyvin pitkälle kiinni rehtorin omasta asenteesta. Lapsen lähtökohta pitäisi olla kaiken lähtökohta. Rehtorit ovat usein kiinni hallinnollisissa töissään ja kärsivät siitä, ettei aikaa pedagogiseen johtamiseen ole tarpeeksi. Rehtorin pitäisi pystyä pureutumaan siihen, mitä opettajat oikeasti luokissa opettavat ja tekevät. Merja Laininen kommentoi, että hänen mielestään rehtoriudessa on tärkeintä näkemys johtamisesta. Johtaminen tarkoittaa sitä, että otetaan esille ja nostetaan käsittelyyn asioita, joilla koulua voidaan kehittää. Rehtorin tehtävä on nimenomaan pedagoginen johtaminen, eikä hallinnollisten töiden taakse voi tältä tehtävältä paeta!

 

Kallioniemi esitteli seminaariväelle uskontojohtajien allekirjoittamaa Lapsen oikeus pyhään -julistusta. Sitä kehotettiin jakamaan laajasti mm. päättäjille, jotka uskonnonopetuksen tulevaisuudesta päättävät.

 

Kallioniemen esityksen jälkeen kuulimme Valdemar Kallungin alustuksen

 

pohti opetusneuvos Pekka Iivonen.

 

Keskustelussa nousi esiin koulujen ja seurakuntien yhteistyön mahdollisuudet. Kuultiin koulusta, jonka kumppaneina on pitkään ollut seurakunnan työntekijöitä. Nämä seurakunnan työntekijät ovat osallistuneet koulussa muuhunkin kuin joidenkin oppituntien pitämiseen; yhteistyöpohja oli koettu hyväksi ja toimivaksi. Suomalaisen kulttuurin todettiin olevan vielä aikalailla yhtenäiskulttuuria; tätä yhteistyöpohjaa pitäisikin hyödyntää eikä päästää sitä liukenemaan. Haastavana kuitenkin pidettiin vähemmistöuskontojen seurakuntien ja yhteisöjen osallistumisen mahdollisuuksia koulun elämään.

 

Paneeli

 

Maittavan lounaan jälkeen käytiin paneelikeskustelu uskonnon ja katsomusaineiden kouluopetuksesta teemalla Kasvatus pyhyyteen ja arvokkuuteen lapsen ja nuoren maailmassa. Keskustelemassa olivat uskonnondidaktiikan yliopistonlehtori Jyri Komulainen Helsingin yliopistosta, monikulttuurisen Kalevalan koulun rehtori Merja Laininen, lehtori Suaad Onniselkä Suomen Islamilaisen Neuvoston opetuslautakunnasta, filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajien ainejärjestön puheenjohtaja Ukri Pulliainen sekä juutalaisen koulun apulaisrehtori Daniel Weintraub. Keskustelua luotsasi ortodoksisen kirkon kasvatusasiain koordinaattori Sirpa Okulov.

 

Jokainen panelisti esitteli lyhyesti itsensä ja vastasi sitten kukin heille esitettyyn kysymykseen.

• Suaad Onniselkä kertoi toimivansa matematiikan, fysiikan ja kemian lehtorina Vesalan yläasteella. Hänellä on myös islamin opettajan pätevyys.

• Jyri Komulainen esitteli olevansa dogmatiikan dosentti ja tutkineensa paljon uskontojen kohtaamista; tämän lisäksi hän on tätä nykyä uskonnondidaktiikan yliopistonlehtori eli kouluttaa tulevia uskonnonopettajia. 

• Daniel Weintraub on apulaisrehtori juutalaisessa koulussa, joka on suomalainen peruskoulu. Hän on koulutukseltaan historian opettaja ja opettaa mm. juutalaisuuden historiaa.

• Ukri Pulliainen kertoi toimivansa Kallion lukiossa filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajana

• Merja Laininen on suuren (oppilaita vajaat 900, henkilökuntaa n. 130) kuopiolaisen, monikulttuurisen Kalevalan koulun rehtori.

 

Daniel Weintraubille esitettiin kysymys uskonnon ja identiteetin suhteesta. Hän aloitti vastauksensa kertomalla omasta monikulttuurisesta ja -vaiheisesta sukuhistoriastaan ja totesi sitten pilke silmäkulmassa: ”No niin, aletaanko nyt puhumaan identiteetistä?”

 

Daniel kertoi olleensa aamulla Bar Mitsvassa. ”Lain poika” oli ihan tavallinen suomalainen nuori, joka oli kuitenkin myös synagogassa kuin kotonaan. Näin identiteetti juutalaisessa kontekstissa sekä on että ei ole jatkuvasti mukana. Identiteettiä voi määritellä monin tavoin ja identiteetti voi vaihtua tilanteen mukaan; mikä minä missäkin tilanteessa olen. Identiteetti onkin oikeastaan toiseutta, sillä se tiedostetaan vasta kun ollaan tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Samankaltaisten seurassa identiteettiä ei yleensä tulla miettineeksi.

 

Juutalaista koulua ja seurakuntaa voisikin luonnehtia ”merimieskirkoksi”. Se on pieni yhteisö ja sen anti on yhtä monipuolista antia merimieskirkon tarjonta ulkomailla asuville suomalaisille. Uskonnonopetuksen merkitys on näin ollen iso. Valtakulttuuri jossa elämme, on aika yhtenäinen. On helppo nähdä ja todeta että suomalainen nuori muodostaa oman identiteettinsä aika lailla automaattisesti, mutta vähemmistöuskontojen nuorilla tämä ei ole yhtä automaattista.

 

Pienryhmäiset ovat paljon enemmän hakusessa identiteettinsä kanssa. Koulun tarjoama uskonnonopetus on tärkeää esimerkiksi kotoutumisen kannalta ja jos oman uskonnon opetusta ei olisi, maallistumisen takia osa lapsista jäisi kokonaan ilman uskonnollista kasvatusta. Toisaalta kouluopetuksen puuttuessa yhteisöjen oma uskonnonopetus saattaisi muuttua fundamentalistisempaan suuntaan. Juutalaisesta näkökulmasta uskontokasvatuksen tehtävä on antaa lapsille mahdollisuus tehdä valintoja, sitten kun ovat isoja. Lasten on saatava tietoa, jonka perusteella tehdä valintoja.

 

Jyri Komulaiselle esitettiin kysymys oman uskonnon opetuksen merkityksestä monikulttuurisessa Suomessa. Hän huomautti heti alkuun, että jos joku sen merkitystä epäröi, ei tuo ihminen edes ymmärrä sanaa monikulttuurisuus. Kyse ei ole siitä, uskooko oman uskonnon oppiin, vaan siitä, että oman taustan tunteminen on tärkeää uskosta riippumatta. Taustamme vaikuttaa meihin vääjäämättä: Suomessa ateistikin on ”luterilainen ateisti”.

 

Komulainen heitti ilmaan myös kysymyksen ”Onko Suomessa monikulttuurisuuspolitiikkaa?” Rajojen valvontaan liittyvää maahanmuuttopolitiikkaa kyllä on, mutta todellista monikulttuurisuuspolitiikkaa ei näytä olevan. Sekulaari valistuksen projekti yrittää neutralisoida ja sterilisoida kaiken julkisen tilan. Mutta onko elämä ylipäätään neutraalia ja haluaako kukaan edes elää neutraalissa maailmassa?

Toinen kysymys on, kuinka dialogin kulttuuria luodaan. Komulainen kertoi haluavansa puhua Suomen mallista traditiolähtöisenä uskonnonopetusmallina. Hän komppasi Daniel Weintraubia ja totesi, että lapsen vapauden takaa se, että lapsi tietää mistä valita. Monet uskonnonopetuksen vastustajat eivät edes tiedä mitä se on. Uskonnonopetuksen tehtävä on taata mahdollisuus informoituneisiin valintoihin.    

 

Ukri Pulliaiselle esitettiin kysymys uskontotiedosta oman uskonnon ja elämänkatsomustiedon vaihtoehtona. Hän totesi, ettei ole toistaiseksi nähnyt yhtään esitystä siitä, mitä se sellainen uskontotieto pitäisi sisällään, mistä johtuen asiaa on ongelmallista kommentoida. Sen verran hän tahtoi sanoa, että katsomusopetuksen pitää olla jollakin tavalla normatiivista ollakseen katsomusopetusta.

 

Jos uskontotieto korvaisi oman uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen, olisi katsomusopetus lakkautettu. Suomen koulujen ongelmat (mm. lasten pahoinvointi, kouluviihtymättömyys, stressi) tuskin paranisivat sillä, että normatiivinen opetus poistettaisiin. Ukri Pulliainen pohdiskeli myös mitä uskontotiedon opetus voisi käytännössä olla. Käytäisiinkö siinä vaan läpi esim. eri kristillisiä (on näitä luterilaisia, katolisia, ortodokseja...) ja islamin (on näitä sunneja ja shiioja…) traditioita? Ja mikä tällaisessa opetuksessa sitten olisi katsomuksellista? Lopuksi hän tahtoi vielä korjata yhden elämänkatsomustietoon liitetyn harhaluulon toteamalla: ET ei ole ateismin opetusta. Mutta kun ET:ssa pohditaan moraalisia kysymyksiä, niitä ei katsota uskonnon silmälasien läpi.

 

Merja Lainiselta kysyttiin rehtorin näkemystä monikulttuurisen koulun haasteista uskonnon näkökulmasta. Hän pohdiskeli, että kun lähestulkoon kaikissa kouluissa on samantyyppinen opetusohjelma; missä ongelma siis on? Ongelma onkin ilmeisesti opetussuunnitelmien toteutuksessa. Kaikki koulut ovat arvoheterogeenisiä yhteisöjä, joissa on jatkuvia jännitteitä päivittäin. Koulu on tietyllä tavalla pienoisyhteiskunta. Kaikki mitä yhteiskunnassa tapahtuu, heijastuu kouluun. Ihmisillä on taipumus pysyä omalla mukavuusalueellaan; uusia asioita ei haluta ottaa ja omaksua omaan arkeen. Vaikka käytännön ongelmiakin on, suurin haaste on sittenkin ajattelumallin ja ajatusten pöydälle nostaminen ja julkiseksi tuominen. Ikään kuin vallitsee hiljainen konsensus mutta kuitenkin on näkemyseroja ja erilaisia mielipiteitä. Se, että on muita uskontoja ja niiden opetusta, vahvistaa myös luterilaista uskonnonopetusta. On opetettava kaikkia tasavertaisina. On opetettava lasta, mutta joskus mennään liian pitkälle virtojen mukana. Ajatellaan lasta niin paljon ettei enää ajatellakaan lasta, vaan vain luullaan ajattelevamme lasta. Laininen totesi, että ”me ollaan rikas koulu; haasteet on meidän rikkaus”.

 

Suaad Onniselkä sai kertoa näkemyksensä oman yhteisön antamasta uskonnonopetuksesta nykyisen järjestelmän vaihtoehtona. Hän aloitti kertomalla nykytilanteesta; Suomessa on otettu iso ja rohkea askel islamin opetuksen suunnittelussa, sillä kaikki muslimit ovat tätä nykyä samassa islamin opetuksessa. Muslimiyhteisöllä on tosin mennyt aikaa ajatukseen tottumisessa.

 

Käytännössä islamin opetus on pitkälti koraanikoulua ja se on yleensä ollut etnisesti ja kielellisesti sidottua ja harvemmin suomen kielellä. Islamilaisissa yhdyskunnissa ei ole olemassa pätevyysnormia opettajan suhteen. Shiialaisuudella ja sunnalaisuudella on kuitenkin eroa. Sunnalaisuudessa esimerkiksi imaamilla ei ole mitään erityisiä vaatimuksia; muuta kuin että hän on hyvä muslimi. Imaami tarkoittaakin rukouksen johtajaa eikä ole opillinen nimike.

 

Vaikka islamilla onkin Suomessa perinteitä jo 1800-luvulta asti, on suurin osa (95%) Suomen muslimeista maahanmuuttajataustaisia. Jos omat yhteisöt korvaisivat koulujen uskonnonopetuksen, olisi se ongelmallista islamilaisille yhdyskunnille; niillä ei ole tarvittavia tiloja ja varoja oman opetuksen järjestämiseen. Tuolloin olisi pohdittava mm, kuka opetuksen rahoittaisi, millä tavoin ja kenen toimesta islamin opetussuunnitelmaa kehitettäisiin, kuka opettaisi ja valvoisiko opetusta kukaan ja mitä seuraisi, jos uskonnonopetus jätetään maahanmuuttajataustaisten muslimien harteille? Heillä kun on suomalaisesta yhteiskunnasta oppiminenkin vielä kesken. Silloin islamilainen yhteisö ei voisi myöskään käydä sisäistä dialogia, minkä nykyinen järjestelmä hienosti mahdollistaa. Todennäköisesti islamilaiset yhdyskunnat eivät opettaisi muita maailmanuskontoja ja kohtaamiset koulussa vähenisivät.

 

Kiintoisien puheenvuorojen jälkeen käytiin vilkasta yleiskeskustelua.

 

Daniel Weintraub nosti vertauksenomaisesti esille, että eihän koulussa opeteta pelkkiä aakkosia, vaan lukemaan. Jos ajatellaan lasta joka on erityisopetuksen tarpeessa, raha ei ole ongelma, vaan muut resurssit, kuten aika. Yhden konkreettisen parannusehdotuksen hän nosti esiin; yo-kirjoituksissa pitäisi voida kirjoittaa muutakin kuin ev.-lut. tai ort. uskonto. Jos halutaan saada päteviä uskonnonopettajia, pitää tehdä jotakin!

 

Ukri Pulliainen huomautti, että kaikilla katsomusaineiden ihmisillä on nyt terästäytymisen paikka. Hänkin viittasi yo-kirjoituksiin, joita voi tätä nykyä tehdä kolmella eri saamenkielellä (vrt. montako uskontoa voi kirjoittaa!) ja kysyi, missä meidän arvostukset menee, olisiko kissan häntää nostettava?

 

Suaad Onniselältä kysyttiin, kuinka yksimielisiä muslimit ovat yhdenmukaisesta islamin opetuksesta. Soraääniäkin on kuulemma kuulunut, mutta kaiken kaikkiaan on sopeuduttu hyvin. Yksittäisillä opettajilla on suuri vaikutus. Sitä mukaa kun on saatu pedagogista koulutusta, ovat soraäänetkin vähentyneet.

 

Jyri kertoi, että Suomessa on hirveän vähän eteläaasialaisia maahanmuuttajia. Hän tiesi kertoa myös esimerkin Hare Krishna -opettajasta, jonka oppilaina on monia intialaisia, vaikkeivät kaikki noista intialaisista oppilaista olekaan Krishna-jumalan palvojia. Näin oppilaat ovat siis heidän uskontoaan ehkä lähinnä olevan mahdollisen uskonnonopettajan tunneilla.

 

Sirpa Okulov huomautti, että Suomessa venäläistaustaiset ortodoksitkin haluaisivat omaa uskonnonopetustaan. On hyvä kysymys, kuinka eriytynyttä uskonnonopetus voi olla.

 

Opetusneuvos Iivonen tunnusti olevansa ”syyllinen yleisislamiin”; muutoin olisi ajauduttu tilanteeseen että meillä olisi nyt kouluopetuksessa nelisenkymmentä eri uskontoa. Hän ilmaisi ilonsa Suaadin kertomasta kaikille muslimeille yhteisestä opetuksesta. Asiassa on tehty hyvä päätös, vaikka monilla muslimeilla onkin ollut siinä sulattelemista. Iivosen mukaan suomalainen juutalaisuus on aika homogeenista, vaikka eri suuntauksia onkin. Elämänkatsomustiedossa voi olla hyvinkin eri puista veistettyjä, mutta samoilla oppitunneilla ollaan.

 

Ukri Pulliainen kysyi muilta panelisteilta, mitä mieltä he ovat kaavaillusta maailmanuskontojen kaikille yhteisestä kurssista. Komulaisen mukaan ajatus on hyvä, muttei toteutettavissa. Jos joku yhteinen oppiaine olisi, sen olisi oltava ennemmin jotain ns. ”multi-faith” etiikkaa, jossa sitten analysoitaisiin ja keskusteltaisiin ihan häpeilemättä eri uskontojen näkökulmista. Haaste kuitenkin on, että mistä tällaiseen oppiaineeseen opettajat? Daniel totesi, ettei olisi mitenkään paha nähdä omaa uskontoaan ulkopuolisen silmin; siinä jonkinlainen maailmanuskonnot-kurssi voisi ehkä palvella. Hän kertoi, että juutalaisuutta opetetaan jossain määrin niin, että verrataan sitä kristinuskoon ja islamiin.

 

Panelisteja kiiteltiin, mutta kuulijoiden joukosta esitettiin myös toivomus, että jatkokeskusteluissa nostettaisiin esille enemmän uskontojen yhteisiä tekijöitä kuten esim. kultainen sääntö. Toivottiin myös lisää pohdintaa siitä, mitä lapsi oikeasti tarvitsee laajan yleissivistyksen kannalta. Ehdotettiin, että ehkäpä voitaisiin perustaa jonkinlaisia katsomusaineiden opettajien paikallisia yhdistyksiä, joissa voitaisiin konkreettisemmin hyödyttää toisiamme ja kaikkien yhteistä hyvää.

 

Sirpa Okulov päätti moninaisuudessaankin yksimielisen paneelikeskustelun toteamalla, että ihmiset eivät selvästikään ole tietoisia minkälaisia opetussuunnitelmat ovat ja mitä kouluissa todella tapahtuu. Nykyisessä uskonnonopetusjärjestelmässä ei ole läheskään niin paljon ongelmia kuin annetaan ymmärtää.

 

Päätöspuheenvuorot

 

KAJ:n puheenjohtajan ominaisuudessa Arto Kallioniemi lausui lopuksi kiitoksensa kaikille seminaarin järjestäjille ja osallistujille. SEN:n tuore puheenjohtaja piispa Teemu yhtyi kiitoksiin ja esitti toiveen, että tässä seminaarissa tänä viikonloppuna kaikunut sanoma välittyisi eteenpäin päättäjille. Hän toivoi myös, että uskontojen opetusmateriaaleihin sisältyisi myötätuntoa ja myötäelämistä toisia uskontoja ja katsomuksia kohtaan.

 

Muistion laati: Tiina-Mari Mällinen



Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors


Lahjoita Suomen Ekumeenisella Neuvostolla on Poliisihallituksen myöntämä rahankeräyslupa. Keräysnumero on RA/2021/1503 ja keräys on käynnissä koko Suomessa Ahvenanmaata lukuunottamatta.
Donera  Ekumeniska Rådet i Finland ordnar en penninginsamling med tillstånd från Polisstyrelsen. Insamlingsnumret är RA/2020/1503. Insamlingen pågår  i hela Finland förutom på Åland.