SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Pekka Iivonen: Uskonnonopetuksen tulevaisuus

Pekka Iivonen
Kuva: Mao Lindholm.

 

Suomen perustuslain (731/1999) 11§ sekä Uskonnonvapauslain (453/2003)) keskeinen tavoite on positiivisen uskonnonvapauden toteutuminen sekä oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, ilmaista vakaumus sekä kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Uskonnonvapauteen sisältyy oikeus uskontokasvatukseen ja uskonnonopetukseen.

 

Oikeus uskonnonopetukseen on kirjattu myös YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen (YK 1989, 29. artikla) sekä lukuisiin muihin kansainvälisiin sopimuksiin (esim. YK:n ihmisoikeuksien julistus 18. ja 26. artikla; Euroopan Neuvoston ihmisoikeussopimus 9. artikla; Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus 18. artikla; EU:n perusoikeuskirja 10. artikla; Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus, III osan 13. artikla; Asetus syrjinnän vastustamista opetuksen alalla koskevan yleissopimuksen voimaansaattamisesta, 5. artiklan kohta 1 b; Lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus; ETYJin Wienin sopimus). Suomalainen uskonnonopetus toteuttaa positiivista uskonnonvapautta, vahvistaa lapsen ja nuoren omaa identiteettiä sekä tunnustaa uskonnon merkityksen osana yksilön ja yhteisön tapakulttuuria.

 

Uskonnonvapauslain (453/2003) yhteydessä uudistettiin myös Perusopetuslain 13§ (454/2003). Pykälän mukaan oppilaalla on oikeus oman uskonnon opetukseen koulussa, jos tietyt reunaehdot oppilaiden lukumääristä täyttyvät. Nämä reunaehdot täyttävistä uskonnoista opetetaan tällä hetkellä kouluissa pääsääntöisesti kolmea kristinuskon muotoa eli luterilaisuutta, ortodoksisuutta ja katolisuutta sekä ei-kristillistä uskonnoista islamia valtakunnallisesti sekä muita uskontoja yksittäisinä ryhminä lähinnä isoissa kaupungeissa. Juutalaisuuden opetus on keskittynyt Helsingin juutalaiseen kouluun, Adventistinen heidän omiin kouluihinsa ja Kristiyhteisön vain steinerkouluihin. Myöhempien Aikojen Pyhien sekä Vapaakirkon uskontoa ei opeteta lainkaan. Perusopetukseen on tällä hetkellä vahvistettu 13 uskonnon valtakunnalliset opetussuunnitelmien perusteet (Adventistinen, Bahá´í, Buddhalainen, Luterilainen, Herran kansa ry:n, Islam, Juutalainen, Katolinen, Krishna liikkeen, Kristiyhteisön, Myöhempien Aikojen Pyhien, Ortodoksinen sekä Vapaakirkon uskonto).

 

Perusopetuslaki velvoittaa kuntia järjestämään kaikissa kouluissa enemmistön mukaista oman uskonnon opetusta. Koska yli 80 % suomalaisista kuuluu luterilaiseen kirkkoon, enemmistön uskonnonopetus on luterilaista (kristinuskon) opetusta. Kuntien velvollisuus on järjestää luterilaista tai ortodoksista uskonnonopetusta oppilaille, jotka eivät osallistu enemmistön mukaiseen uskonnonopetukseen, ja heitä on vähintään kolme. Käytännössä tämä lain kohta koskee tällä hetkellä ortodoksioppilaita. Opetuksen järjestäjän velvollisuus järjestää muiden uskontojen opetusta edellyttää kolmen oppilaan määrää opetuksen järjestäjän kouluissa sekä sitä, että kyseiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvat vanhemmat sitä pyytävät.  

Luterilaisen ja ortodoksisen uskonnon rinnalle aloitettiin oman uskonnon opetus vuonna 1985, jolloin samaan aikaan uskonnonhistorian ja siveysopin opetus korvattiin elämänkatsomustiedon opetuksella. Oppilasmäärät kasvoivat nopeasti elämänkatsomustiedon kohdalla lähelle nykyistä prosenttiosuutta. Pienryhmäisten uskontojen kohdalla oppilasmäärien kehitys on ollut maltillinen. Merkittävin muutos on ollut islamin opetuksen lisääntyminen sekä hienoinen kasvu ortodoksioppilaiden määrissä. Muiden uskontojen järjestämis- ja oppilasmäärissä ei ole 1990- ja 2000-luvuilla tapahtunut merkittävää muutosta. Merkittävin muutos tapahtui vuoden 1998 lainsäädännön määritellessä järjestämisvelvoitteen laskentayksiköksi opetuksen järjestäjän koulun sijaan. Tällöin opetuksen ulkopuolella olevien oppilaiden määrä putosi nykyiseen tasoon. Tällä hetkellä perusopetuksessa osallistuu Tilastokeskuksen tietojen mukaan evankelis-luterilaiseen uskontoon noin 93 %, ortodoksiseen uskontoon 1,3 %, islamin uskontoon 1,2 %, elämänkatsomustietoon 2,9 % ja muihin 0,1 % oppilaista. Opetukseen ei osallistu tai ei saa oman uskonnon opetusta 0,7 % oppilaista.

 

Eri uskontojen (islam, katolinen buddhalaisuus) perheet eivät koe useinkaan tarpeelliseksi rekisteröitymistä uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi, jolloin heillä ei ole oikeutta oman uskonnon opetuksen vaatimiseen. Osallistuminen järjestettyyn oman uskonnon opetukseen ei edellytä kuitenkaan uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyyttä. Perheen kulttuurinen / uskonnollinen tausta kyseiseen uskontoon on riittävä perusta osallistua oman uskonnon opetukseen. Muslimeista vain noin 20 % on jonkin islamilaisen yhdyskunnan jäseniä. Suurissa kunnissa on useimmiten riittävästi yhdyskuntaan kuuluvia huoltajia, jotka vaativat opetusta, joten opetus toteutetaan. Uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumattomalla muslimioppilaalla on siten perusopetuslain 13§:n mukaan kolme vaihtoehtoa: hän voi valita luterilaisen uskonnonopetuksen, islamin opetuksen tai elämänkatsomustiedon välillä.

 

Uskonnonvapauslain muutoksen yhteydessä muutettiin myös Opetustoimen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista annettua asetusta (986/1998, muutos 693/2003). Muutoksen seurauksena uskonnon opettajilta ei enää vaadittu opetettavan uskonnon uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyyttä. Jokainen opettaja, jolla on opetettavan uskonnon aineenhallinta ja pedagogiset opinnot, voi opettaa mitä tahansa uskontoa riippumatta hänen vakaumuksestaan tai uskonnollisesta taustastaan.

 

Uskonnonopetuksen tavoitteet

Oman uskonnon opetuksen tavoitteena on perehdyttää oppilas omaan uskontoon, suomalaiseen katsomusperinteeseen, muihin uskontoihin, auttaa häntä ymmärtämään uskontojen kulttuurista ja inhimillistä merkitystä sekä kasvattaa eettisyyteen. Lisäksi pyritään siihen, että oppilas osaa kunnioittaa ihmisiä, joilla on erilainen vakaumus sekä pystyy elämään ja toimimaan eri kulttuureista tulevien ja eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa. Nämä tavoitteet koskevat kaikkia uskonnonopetuksen muotoja. Keskeisten sisältöjen kohdalta eri uskonnot poikkeavat toisistaan hyvinkin paljon uskonnon luonteen ja kasvatustarpeiden mukaan.

Uskonnonopetus on omalta osaltaan myös uskonto- ja kulttuuriperintökasvatusta (taide, arkkitehtuuri, juhlapyhät, suomalainen sielunmaisema, musiikki) ja tuon perinteen säilyttämistä elävänä. Suomalainen malli oppilaan oman uskonnon opettamisesta antaa mahdollisuuden olla elävässä yhteydessä kansakunnan uskonnollisuuden, kulttuurin ja historian kanssa.

 

Uskonnon opetuksen tehtävänä kaikissa muodoissaan on antaa eväitä uskontojen vuoropuheluun ja keskinäiseen ymmärtämiseen. Monikulttuurisessa ja moniarvoisessa yhteiskunnassa toimiminen vaatii vahvaa itsetuntoa, tietoa omasta uskonnosta sekä ympärillämme vaikuttavista erilaisista kulttuureista ja uskonnoista. Uskonnonopetuksella on tärkeä rooli ihmisoikeuskasvatuksen toteuttajana ja uskontojen kohtaamisen edistäjänä. Globalisaatio ei ole johtanut uskonnollisuuden vähenemiseen vaan päinvastoin uskonnon merkitys on lisääntynyt useimmissa maailman maissa. Uskonnonopetuksen tärkeä tavoite on ehkäistä uskonnollista fanatismia ja tarjota asianmukaista ja kriittistä tietoa omasta ja muiden uskonnoista sekä niiden sisäisestä moninaisuudesta. Oman uskonnon opetus pyrkii kulttuuristen ja uskonnollisten syvärakenteiden tuntemukseen, jolloin myös kansainvälisyyskasvatuksen tavoitteet eivät toteudu omasta identiteetistä luopumalla vaan siihen entistä syvemmin perehtymällä.

 

Opetussuunnitelmaseurannan ja toiminnan arvioinnin tuottama tieto uskonnonopetuksen toteutumisesta

Vuoden 2004 opetussuunnitelmien perusteissa uskonnon kohdalla muutos aiempaan (1995 perusteet) on entistä selvempi oman uskonnon ajattelun vahvistaminen ja aineen sitominen selkeästi perusopetuksen yleisiin tavoitteisiin ja kasvatusperiaatteisiin. Samalla uskonnon yleisiin, kaikkia uskontoja sitoviin, tavoitteisiin on kirjattu aineen yleissivistävä ja kulttuurinen olemus sekä korostettu eri uskontojen tuntemisen merkitystä osana oppilaan kasvua itsenäisen katsomuksen omaavaksi nuoreksi. Pääosassa suunnitelmia ovat eri aihekokonaisuudet huomioitu ja selostettu, mikä aihekokonaisuus kuhunkin tavoitteeseen ja sisältöalueeseen luontevasti kuuluu.

 

Perusopetuksen tuntijaon mukaan uskonnossa vuosiviikkotuntien vähimmäismäärä on 11.  Suurin osa kouluista, merkittävästi yli 50 %, on jakanut tunnit niin, että 3. tai 5. ja 6. luokalla on 2 vuosiviikkotuntia ja muilla luokka-asteilla 1 vuosiviikkotunti. Kaikissa kouluissa oli vuosiluokilla 7. – 9. uskontoa 1 vuosiviikkotunti. Vain muutamassa kunnassa uskonnon minimituntimäärä ylitetään tarjoamalla valinnaisia opintoja.

 

Ortodoksinen uskonnon opetus on edelleen kirkollisesti suuntautuneempaa kuin luterilainen uskonto. Opetussuunnitelma-analyysissä mukana olleet suunnitelmat on tehty kuitenkin ennen aineen uusien oppikirjojen valmistumista ja todellinen opetustilanne tällä hetkellä ei ole sama, miltä se arvioiduista suunnitelmista näyttää.

 

Muiden uskontojen osalta ei ole paikallisten opetussuunnitelmien analyysia tehty systemaattisesti. Suurimpien pienryhmäisten uskontojen opetuksenjärjestäjien kohdalla on tapauskohtaisesti arvioitu opetussuunnitelmien ja uskonnonopetuksen yleistavoitteiden vastaavuus ja tästä lähtökohdasta lähtien intensiivisesti koulutettu näiden uskontojen opettajia toteuttamaan opetustaan. Tämä toiminta on ollut pakollista, koska useisiin pienryhmäisiiin uskontoihin ei ole saatu peruskoulutettua riittävästi opettajakelpoisuuden omaavia opettajia. Täydennyskoulutuksella ja ohjannalla on kuitenkin pystytty 2000-luvulla korottamaan pienryhmäisten uskontojen opettajien määrää ja osaamista.

 

Oppimistulosten arviointien ja muiden tutkimusten tuottama tieto uskonnonopetuksen tavoitteiden toteutumisesta ja siihen liittyvistä haasteista

Uskonnonopetuksesta tehtiin oppimistulosten arviointi edellisten perusteiden aikana (Uskonto, elämänkatsomustieto ja tapakasvatus. Oppimistulosten arviointi perusopetuksen päättövaiheessa 2001). Sen antamat tiedot osoittivat, että osaamisen taso tiedollisissa tehtävissä oli luterilaiseen uskonnonopetukseen osallistuvilla keskimäärin tyydyttävää tasoa (68 %), ortodoksisessa opetuksessa hyvää tasoa (73 %) ja elämänkatsomustiedossa kohtalaista (59 %).  Suomenkielisessä opetuksessa saavutettiin keskimäärin parempia tuloksia kuin ruotsinkielisessä opetuksessa, samoin kotikielenään suomea puhuvat oppilaat menestyivät ruotsinkielisiä paremmin. Arvioinnin mukaan oppilaat pitävät uskontoa koulun oppiaineena hyödyllisenä, mutta se ei ole silti erityisen tärkeä. Runsaat puolet oppilaista löysi uskonnosta oppiaineena myönteisiä piirteitä. Vaikka uskontoa ei pidetä helppona kouluaineena, niin siitä saa silti varsin helposti hyviä numeroita. (Rusama 2002) Vuoden 2004 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden uskonnonopetuksen osalta ei ole tehty oppimistulosarviointia.

 

Kaikkiaan uskonnon opetusta on tutkittu hyvin vähän ja pääsääntöisesti tämäkin tutkimus on kohdentunut opetuksen järjestämiseen, opettajien asenteisiin ja motivaatioon sekä eri uskontojen opetussuunnitelmien vertaamiseen. Opetussuunnitelmien vertailussa päähuomio on kohdistunut siihen, että muiden uskontojen opetussuunnitelmien perusteet ovat sisällöllisesti lähempänä uskonnollista yhdyskuntaa kuin luterilaisen uskonnon perusteet. (mm. Sakaranaho 2006 ja Kallioniemi ja Luodeslampi 2005)

 

Uskonnonopetuksen kohdalla ei ole tehty systemaattista oppimistulosten arviointia tai muuta tutkimusta, jonka tuottamalla tiedolla voitaisiin verrata uskonnonopetuksen toteuttamisen ja oppilaiden osaamisen tasoa kansainvälisesti. Uskonto ei ole ollut myöskään mukana Pisa-arvioinneissa, koska oppiaineen luonteen vuoksi sen tulosten vertaaminen muiden maiden tuloksiin on erittäin hankalaa eikä vertailu anna oikeaa tietoa eri maiden välille.

 

Uskontokasvatuksen tilanteesta eri Euroopan maissa voi todeta, että tilanne vaihtelevan merkittävästi eri maiden välillä. Vaihtelu on sekä määrällistä että järjestysmuodollista mutta keskeinen havainto on, että lähes kaikissa eurooppalaisissa maissa opetetaan uskontoa jossain muodossa.

                     

Uskonnonopetuksen kustannusvaikutuksesta

Uskonnonopetuksen peruskustannusvaikutus on lähinnä verrattavissa historian tai maantiedon kustannuksiin. Näissä kaikissa pääosan kustannuksista muodostaa opettajan palkka sekä oppimateriaalit. Pieninä erinä ovat tilat sekä kuljetukset. Uskonnon kohdalla lisän kustannuksiin tuo pienryhmäisten uskontojen sekä elämänkatsomustiedon opetuksen järjestäminen. Tarkkaa tietoa siitä, miten paljon tarkasti ottaen maksaa pienryhmäisten uskontojen opetuksen toteuttaminen, ei ole. Viiden suurimman pienryhmäisten uskontojen opetusta järjestäneen kaupungin (Espoo, Helsinki, Tampere, Turku ja Vantaa) kulut ovat vuodessa noin 1 270 000 euroa. Oppilasmäärältä nämä opetuksen järjestäjät edustavat lähes 59 prosenttia kaikista pienryhmäisissä uskonnoissa olevia oppilaita (noin 8950 /15 900 oppilasta). Ulkopuolelle jäävästä oppilasmäärästä suuri osa on ortodoksioppilaita, joiden opetuksesta suurelta osin huolehtivat luokanopettajat omaan opetustuntimääräänsä kuuluen.  Tällä perusteella voidaan arvioida pienryhmäisten uskontojen kulujen olevan koko maassa noin 2 200 000 euroa vuodessa. Elämänkatsomustiedon osalta kustannukset ovat melkoisen lähellä samaa euromäärää vuodessa. Yhteensä kustannukset ovat vuodessa noin 4 000 000 euroa vuodessa. Lisäksi on huomattava, että pääosa tästä kohdentuu pieneen osaan opetuksen järjestäjistä.

 

Jos elämänkatsomustieto ja pienryhmäisten uskonto poistettaisiin ja siirryttäisiin yhteen, kaikille yhteiseen oppiaineeseen, niin säästö ei olisi kuitenkaan 100 prosenttia nykyisistä kuluista. Lisääntyvän opettajatarpeen ja lisäryhmien sekä säilyvien materiaalikulujen osuus voidaan arvioida olevan 30 – 40 prosenttia nyt käytettävästä summasta, joten maksimisäästö olisi silloin 1,5 – 2 500 000 euroa pelkkänä rahana. Kustannussäästöä yhteiskunnan osalta tulisi väistämättä pienentämään nyt jo ilmassa olevan uskonnollisten koulujen perustamispaineen moninkertaistuminen ja erilaisten rinnakkaiskoulujen perustaminen, jotka enemmin tai myöhemmin johtaisivat valtionosuuksien kasvuun täysin arvioimattomalla tavalla.

 

Oppiaineen täydellinen poistaminen ei aiheuttaisi mitään säästöä. Jos 11 vuosiviikkotuntia uskontoa tai elämänkatsomustietoa poistettaisiin, niin se tuskin vähentäisi samalla määrällä tai ei ollenkaan oppilaan viikkotuntimäärää vaan tilalle tulisi jokin muu opiskeltava asia vuosiviikkotunteineen. Koska reaaliaineissa vuosiviikkotunnin hinta on kaikista alhaisin, niin taloudellisesti ratkaisu voisi johtaa jopa kalliimpaan ratkaisuun.

 

Uskonnonopetuksen alueella käydystä keskustelusta ja kannanotoista

Pääosin eri uskonnollisia yhdyskuntia tai kirkkoja lähellä olevat ovat esittäneet kannanottoja, joissa pidetään nykyistä uskonnonopetuksen mallia parhaiten suomalaiseen yhteiskuntaan sopivana (mm. arkkipiispa Paarma, arkkipiispa Leo, piispa Mäkinen, puheenjohtaja Anas Hajjar, kouluasiansihteeri Holma, Suomen Uskonnonopettajain Liiton puheenjohtaja Koskinen, Suomen Ortodoksisten opettajien Liiton puheenjohtaja Okulov ). Mielipiteitä, joissa uskonnonopetuksen aseman koulussa on asetettu kyseenalaiseksi tai se on ehdotettu poistettavaksi, on esitetty mm. kuntatoimijoiden, paikallisten kouluviranomaisten ja rehtorien sekä uskontoon kriittisesti suhtautuvien yksittäisten henkilöiden toimesta. Näiden kahden mallin välistä olevia näkemyksiä on esitetty kymmeniä. Uskonnonopetuksen asemasta perusopetuksen aineena tehdyissä kyselyissä yli puolet vastaajista on kannattanut uskonnonopetuksen säilyttämistä koulussa, useimmiten juuri nykyisessä muodossa.

 

Sekä luterilaisen että pienryhmäisten uskontojen opettajat kannattavat nykyistä uskonnonopetuksen mallia Suomessa. Pienryhmäisten uskontojen opettajat näkevät oikeuden omaan uskontoon merkkinä siitä, että valtayhteiskunta kunnioittaa vähemmistöjä. Uskonnonopetus voi toimia myös yhtenä suomalaiseen yhteiskuntaan kotouttamisen väylänä. Varsinkin maahanmuuttajataustaisille oppilaille suomalainen koulujärjestelmä on aluksi täysin vieras. Vierauden keskellä oman uskonnon tai kielen opetus voi olla kuin keidas, jossa käsitellään oppilaalle tuttuja asioita. Oppilaiden, jotka muuten elävät koko ajan vähemmistönä, on hyvä kokea kerrankin muodostavansa enemmistön luokassa. Siksi uskonnonopetus voi vaikeuksista huolimatta osoittautua tärkeäksi oppilaiden itsetunnon, identiteetin mutta myös suomalaiseen yhteiskuntaan kotoutumisen kannalta. 

 

Uskonnonopetuksen tulevaisuudesta

Ensinnäkin opetuksen tulee tulevaisuudessa vastata entistä paremmin yhteiskunnan muuttumiseen ja sen vaatimuksiin. Tämä merkitsee mm. sitä, että globalisaatio, kestävä tulevaisuus, yhteiskuntarauha ja oman yhteiskunnan kannalta keskeisten kysymysten pitää näkyä opetuksen tavoitteissa ja sisällöissä. Toiseksi  opetuksessa pitää auttaa oppilaita kohtaamaan erilaisuus ja eri katsomuksen omaavat ihmiset. Tämä merkitsee sitä, että rasismin ja syrjäytymisen ehkäisyn on oltava myös tärkeä osa uskonnon opetusta ja –kasvatusta. Yhteiskunnan kohdalla juuri lasten ja nuorten irrallistuminen ja erkaantuminen omasta perheestä, lähiyhteisöistä ja koko yhteiskunnasta on merkittävä haaste. Kolmanneksi opetuksen tulee vahvistaa lapsen omaa ja perheen katsomuksellista vakaumusta , jolloin oppilaan itsetunnon vahvistumiseen ja oman katsomuksen syntyyn vaikuttavaa ainesta pitää merkittävästi lisätä nykyisestä. Neljänneksi opetuksessa pitää lähteä aina oppilaasta ja hänen uskontoperinteestään.

 

Tässä kohdassa nousee keskeisimpään asemaan dialogi muiden kanssa. Jotta tämä on mahdollista, on pidettävä huoli siitä, että oma katsomuksellinen ja uskonnollinen perusta on vahva ja lapsi ja nuori oppii sen myös tuntemaan. Viidenneksi eri katsomusten ja uskontojen tuntemista pitää lisätä ihmisten, jolloin voi syntyä aitoa kansainvälistä vuorovaikutusta erilaisten ihmisten välille. Kuudenneksi kaikkiaan eettisten ja katsomuksellisten asioiden entistä laajempi käsittely pitää toteuttaa siten, elämän arvot, asenteet, yhteisöllisyys ja eettisyys nousevat nykyistä tärkeämmiksi. Seitsemäntenä ja viimeisenä kohtana tulee pitää huoli, että emme näissä muutoksissa kadota hyvää ja vahvaa suomalaista uskonnollista identiteettiämme.

 

 



Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors


Lahjoita Suomen Ekumeenisella Neuvostolla on Poliisihallituksen myöntämä rahankeräyslupa. Keräysnumero on RA/2021/1503 ja keräys on käynnissä koko Suomessa Ahvenanmaata lukuunottamatta.
Donera  Ekumeniska Rådet i Finland ordnar en penninginsamling med tillstånd från Polisstyrelsen. Insamlingsnumret är RA/2020/1503. Insamlingen pågår  i hela Finland förutom på Åland.