SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Hyvät muistot ovat parasta kasvatusta

Dosentti Jyri Komulainen avasi seminaarin ja korosti puheenvuorossaan mm. hyvien lapsuusmuistojen merkitystä kasvatuksessa. 

 

Arvoisat kasvatusalan ammattilaiset, hyvät naiset ja herrat,

Toivotan teidät kaikki tervetulleiksi Suomen Ekumeenisen Neuvoston seminaariin. Ekumeenisen Neuvoston kasvatusasiain jaostolla on ollut perinteenä järjestää seminaari noin kerran puolessa toista vuodessa. Seminaarit ovat yleensä käsitelleet koulujen uskonnonopetusta, osittain alati vireillä olevan yhteiskunnallisen debatin takia. 

 

Tällä kerralla olemme kuitenkin kokoontuneet varhaiskasvatuksen kysymysten äärelle. Hyvä näin, koska kaikista pienimmät eivät saa jäädä isompien jalkoihin. Otsikkona on ”Toteutuuko lapsen oikeus katsomukseen?”.

 

Seminaari pohtii aihetta ajankohtana, jolloin varhaiskasvatussuunnitelma VASU2017 hakee hallinnon portaissa lopullista muotoaan. VASU2017-prosessista paremmin perillä olevat puhujat tulevat esittämään näkökulmia tähän ajankohtaiseen aiheeseen. Moni täällä olevista jakaa varmaankin kanssani odotuksen, että tulee poistumaan kellon neljän maissa tästä salista paljon viisaampana aiheen suhteen kuin nyt on.

Kun puhutaan lapsuudesta ja lasten kasvattamisesta, ollaan elämän ytimen äärellä. Olemme kaikki olleet itse lapsia. Olenkin miettinyt, että lapsuus on tämän monin tavoin hierarkkisen maailman tasa-arvoisin ja demokraattisin asia.

 

Toisaalta lapsuudet voivat olla kovinkin erilaisia, vaikka lapset ovatkin uteliaisuudessaan, avoimuudessaan ja luottavaisuudessaan varsin samanlaisia – temperamenttierot pois lukien.

 

Lapsuudella on merkitystä, joten yhteiskunnankin intressissä – kuten myös kristillisten kirkkojen – on varjella lapsuutta ja antaa lapsille paras mahdollinen kasvatus. Elämme Sigmund Freudin jälkeistä aikaa, joten tiedämme, että lapsuuden kokemukset säilyvät jossain syvällä mielemme sopukoissa ja vaikuttavat elämäämme myös aikuisina.

 

En tiedä, miten paljon Suomessa on tehty lapsuuden teologiaa 

– ehkei kovin paljoa mutta tosiasiana pysyy, että kun puhutaan lapsuudesta, psykologinen, sosiologinen ja kasvatustieteellinen tutkimus tarvitsevat rinnalleen myös teologisen näkökulman.

 

Siinä on tulevaisuuden haastetta. Jos joku tarttuu aiheeseen, hän voi saada inspiraatiota romaanista, jossa avautuu poikkeuksellisen syvällinen näkökulma lapsuuden merkitykseen. Kyseessä on Dostojevskin pääteoksena pidetty tiiliskivi Karamazovin veljekset (1880). Häkellyttävää on, miten tuo romaani avaa sielun syvyyksiä ja luotaa piilotajunnan pohjia jo ennen Freudia tai Jungia.

 

Itse luin Karamazovin veljekset parikymppisenä, ja olen sen jälkeen monesti palannut siihen. Dostojevski on epäilemättä vaikuttanut minuun, koska aika moni entinen opiskelijani on tavatessamme sanonut muistavansa luentoni varsinkin siitä, että viittasin ahkerasti Karamazovin veljeksiin.

Niinpä teen nytkin. Suuren venäläisen kirjailijan pääteoksesta voisi nostaa ehtymättömän määrä teemoja esille. Tänään haluan aivan lyhyesti viitata lasten rooliin kyseisessä romaanissa.

Kirjan keskuksessa on tosin kolme veljestä, jotka eivät ole enää lapsia:

  • Mitja, joka on kuten isänsä – naisiin ja viinaan taipuvainen huikentelija
  • Ivan on älykkö, joka on imenyt valistuksen ajatuksia ja taipuu kohti ateismia
  • Nuorin veljeksistä Aljoša on noviisina luostarissa, josta luostarin viisas vanhus lähettää hänet maailmaan.

Veljekset kuvaavat ihmisyyden eri puolia. 

Aljošasta kasvaa romaanin mittaan pyhimyshahmo, jossa kaikuu Dostojevskin omin ääni, se mitä hän haluaa sanoa elämästä Kristuksen seuraajana ja jumalallisen valon heijastajana monin tavoin pahan maailman keskellä.

 

Huomionarvoinen juonne Aljošan tarinassa on se, miten hän kohtaa romaanin keskivaiheilla joukon pieniä poikia, joiden luottamuksen hän lopulta saavuttaa. Romaanin sivuilla alkaa punoutua tarinaksi Jeesuksen sana: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan”. (Matt. 18:3)

Lapsuuden merkitys tulee vahvasti esiin romaanin viimeisillä sivuilla, kun Aljoša pitää jäähyväispuheen pojille kiven luona yhden pojan hautajaisten jälkeen. Poikia on symbolinen, apostolinen luku 12.

 

Vuoropuhelua poikien kanssa sävyttää paitsi ylösnousemuksen toivo myös ihmisen elämän ymmärtäminen elämänkerralliseksi kertomukseksi. Aljošan mukaan hyvät muistot ovat parasta kasvatusta. Luen hieman pidemmän lainauksen puheesta, jossa kiteytyy jo aiemmin romaanissa kehiteltyjä pedagogisia ideoita:

Tietäkää siis, ettei ole mitään korkeampaa ja voimakkaampaa, ei terveempää eikä hyödyllisempää vastaisen elämän varalle kuin jokin hyvä muisto, erityisesti lapsuudessa, vanhempien kodista saatu. Teille puhutaan paljon teidän kasvatuksestanne ja kuitenkin jokin tuollainen kiehtova, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuuden ajoista asti, onkin kenties parasta kasvatusta. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja elämänsä matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos edes yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeemme, sekin voi joskus olla pelastuksemme. [...]


Mutta miten ilkeiksi tulemmekin, mistä Jumala meidät varjelkoon, me muistaessamme miten saatoimme hautaan Iljušan, miten rakastimme häntä hänen viimeisinä päivinään ja miten me puhelimme tämän kiven luona yhdessä ystävinä, ei kovasydämisinkään meistä, ei ivallisinkaan — jos meistä sellaisia tulee — uskalla sisimmässään nauraa sille, kuinka hyvä ja kaunis hän on ollut tällä hetkellä! Kenties enemmänkin, ehkäpä tämä yksi muisto pidättää hänet tekemästä suurta pahaa ja hän muuttaa mieltään ja sanoo: — Niin, silloin minä olin hyvä, rohkea ja rehellinen.

 

Aljoša tiedostaa, ettei hän tule näkemään poikia vuosikymmeniin, kenties ei enää kertaakaan ennen ylösnousemuksen päivää. Muisto yhteisistä kokemuksista kuitenkin yhdistää ja voi toimia moraalisena voimavarana jonain määrittelemättömänä tulevaisuuden hetkenä. Ihmisen elämä piirtyy lukemattomista hetkistä ja muistoista koostuvaksi helminauhaksi, jossa yksikin kaunis muisto säteilee ja pelastaa monta muuta hetkeä. Parasta kasvatusta ovat muistot, joten Aljoša mieltäylentävällä puheellaan painaa kauniin vaikkakin surullisen tuokion syvälle poikien sydämiin.

 

Dostojevskilaisittain ajatellen 

jokaisen kasvattajan avainkysymys on, miten synnyttää muistoja, jotka kantavat. Myös yhteiskunnan järjestämän kasvatuksen tulee antaa mahdollisuus syviin muistoihin, sellaisiinkin, joita voisi luonnehtia eksistentiaalisiksi tai jopa uskonnollisiksi. Hyvässä päiväkodissa ei karteta isoja kysymyksiä, ei kysymyksistä isointakaan – kysymystä Jumalasta, maailman mysteeristä.

 

Onkin tärkeää, että kaikissa yleissivistävän koulun hallinnollisissa ja käytännöllisissä ratkaisuissa luodaan perustaa mahdollisimman täydelliselle ja runsaalle lapsen kohtaamiselle kaikilla tasoilla. Ja yhtä näistä tasoista on se syvätaso, johon uskontokasvatus pyrkii porautumaan. Sitä ei pidä pelätä, vaikka se on taso, jolla opettaja huomaa olevansa itsekin pysyvästi oppilaan asemassa.

Näillä ajatuksilla toivotan kaikki tervetulleeksi tähän seminaariin.

____

Avauspuhe, 30.9.2016 Suomen Ekumeenisen Neuvoston seminaarissa Toteutuuko lapsen oikeus katsomukseen?, Dos. Jyri Komulainen



Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors


Lahjoita Suomen Ekumeenisella Neuvostolla on Poliisihallituksen myöntämä rahankeräyslupa. Keräysnumero on RA/2021/1503 ja keräys on käynnissä koko Suomessa Ahvenanmaata lukuunottamatta.
Donera  Ekumeniska Rådet i Finland ordnar en penninginsamling med tillstånd från Polisstyrelsen. Insamlingsnumret är RA/2020/1503. Insamlingen pågår  i hela Finland förutom på Åland.