SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Arkkipiispa Jukka Paarma: Kaikki se, mikä voidaan tehdä yhdessä, tulisi myös tehdä yhdessä

Kirkot Suomessa, kuten muutkin ns. vanhan kristikunnan alueella toimivat kirkot, ovat joutuneet lisääntyvän ja kiihtyvän maallistumisen keskellä miettimään tilannettaan. Mitä me olemme? Keitä me olemme? Ketkä meihin kuuluvat? Mikä meitä yhdistää? Mikä pitää koossa? Vastauksena on ollut usein rajojen tarkentaminen ja oman identiteetin selventäminen. Omassa kirkossanikin tällaista keskustelua on viime aikoina käyty runsaasti.

 

Huomio kiinnittyy vähitellen siihen, millainen on oikea oppi ja oikea raamatuntulkinta. On tärkeätä, että tunnustus ja oppi pysyvät selkeinä ja siten voidaan erottaa sekä väärät että oikeat käsitykset. Tai väärät ja oikeat ihmiset. Opillisista painotuksista ei ole pitkä matka juridisiin. Kaikki tämä on tärkeätä ja kristilliselle seurakunnalle olennaista. Vaarana näen, jos tällaiset kysymykset nähdään ainoina Kristuksen kirkon, elävän Kristuksen ruumiin tuntomerkkeinä.  Seurakunta käpertyy, se luo rajoja, joiden sisällä on turvallista.

 

Mieleeni tulee ensimmäinen seurakunta, opetuslasten yhteisö pääsiäisenä yläsalissa.  Pahaa maailmaa pakoon, häpeää, pettymystä, pilkkaa, vainoakin peläten äsken niin rohkea joukko oli piiloutunut suljettujen ovien taakse. Toisinaan saattaa tämän päivän seurakuntakin käpertyä, itse lukitsemiensa lukkojen taakse, pahasta maailmasta, sen kylmyydestä ja arvostelusta eroon, turvaan.

 

Lukkojen taakse ja läpikin tuli Ylösnoussut. Seurakunnan rakentamat aidat ja lukot eivät pidätelleet. Missä Kristus on, siellä ei olla paksujen seinien sisällä omassa joukossa. Tälle joukolle hän sanoi: Ei teidän tule olla täällä, vaan menkää, menkää ulos, kaikkeen maailmaan.

 

Se käsky, se tehtävä ja testamentti, jonka Ylösnoussut omilleen antoi, alkoi sanalla menkää. Menkää, viekää, tehkää, kastakaa ja opettakaa. Kristillisen seurakunnan ensisijainen identiteetti ei ole opissa, järjestysmuodoissa, tunnustuksissa, vaan missiossa. Se mitä uusi testamentti kertoo seurakuntien järjestäytymisestä, virkojen muodostumisesta, opin ja tunnustuksen vakiintumisesta, se kaikki rakentui sen tehtävän ympärille, sen viemiseksi, mihin lähetyskäsky Kristukseen uskovia miehiä ja naisia kehotti.

 

Tämä näky oli keskeisesti esillä kymmenen vuotta sitten Suomen ensimmäisessä lähetysneuvottelussa Lohjan Vivamossa. Sen antama julkilausuma alkoi näin: ”Evankeliumi kuuluu kaikille kansoille ja jokaiselle ihmiselle. Kristuksesta todistaminen on jokaisen kirkon, kristillisen yhteisön ja järjestön sekä yksityisen Kristityn tehtävä. Me, Suomen lähetysneuvotteluun kokoontuneet, olemme tietoisia lähetystehtävän keskeneräisyydestä. Ymmärrämme myös sen haasteen vaativuuden, jonka nopeasti muuttuva maailma sekä monet evankeliumin tavoittamattomat kansat ja Kristuksesta vieraantuneet ihmiset meille asettavat. Erityisenä huolenamme ovat kristillistä kasvatusta ja rakkautta vailla elävät lapset ja nuoret. Tahdomme vastata näihin haasteisiin ja sitoutua entistä syvemmin Vapahtajamme meille antamaan lähetystehtävään (Matt. 28:18-20; Joh. 20:21).”

 

Vivamossa viitattiin sekä lähetystyön keskeneräisyyteen että viime vuosikymmenten uudenlaisiin lähetystyölle annettuihin haasteisiin. Kymmenessä vuodessa muutokset ovat olleet selviä. Monissa kirkoissa ja kirkkoliitoissa on laadittu lähetystyölle periaateohjelmia ja strategioita. On etsitty uusia toiminnan kanavia ja muotoja. Myös kenttä on muuttunut, kuten hyvin olemme nähneet ja tiedostaneet.

 

Oma kirkkoni valmistautuu viettämään ensi vuonna kirkkomme lähetyksen 150-vuotisjuhlaa. Puolitoista vuosisataa sitten lähetystyö alkoi Ambomaalla, nykyisen Namibian pohjoisosassa. Sinne syntyi aikanaan kirkko, joka nyt toimii itsenäisesti, harjoittaa itse lähetystyötä, mutta samalla taistelee sekä maallistumista vastaan että kilpailussa toisten uskontojen sekä aatesuuntien kanssa. Lähinnä kyseessä lounaisessa Afrikassakin on islamin voimakas ekspansio. Samanlaisia kehityskulkuja kuin mitä näemme Namibiassa, voidaan esittää monien muiden kirkkojen tai  lähetysjärjestöjen työn kentiltä. Namibia on kuitenkin hyvä esimerkki, jossa näkyvät sekä lähetyksen muutokset että sen tämän päivän haasteet.

 

Yhä useammassa paikassa lähetystyö on luonteeltaan yhteistyötä paikallisten kirkkojen ja seurakuntien kanssa. Lähetystyön seurauksena on syntynyt paljon nuoria kirkkoja, jotka enemmän tai vähemmän horjuvin jaloin ovat itsenäistyneet ja lähteneet oman johdon ja omien työntekijöitten varassa itsenäiseen elämään ja toimintaan. Toisten kirkkojen ja lähetysjärjestöjen tuki on kuitenkin monin paikoin välttämätöntä ja tarpeellista. Siksi työ on luonteeltaan yhteistyötä. Lähetystyöntekijöitten koulutukseen tämä yhteistyöluonne asettaa omat haasteensa. Se vaatii myös lähettäviltä kirkoilta ja järjestöiltä sekä lähtijöiltä opiskelua elämiseen ja toimimiseen uudenlaisen kulttuurisen ja uskonnollisen kontekstuaalisuuden keskellä.

 

Yhteistyöhön myös lähettäjien päässä ja kotimaan kentällä haastaa lähettäjän, Herramme omat sanat. Tunnemme hänen rukouksensa keskinäisen yhteyden ja toinen toisensa rakastamisen puolesta. Siihen haastaa myös se, että todistuksemme missiossa olisi aito, väkevä ja vakuuttava. Sitä se ei voi olla keskinäisen kilpailun tai epäluulojen sävyttämänä.

 

Euroopan kirkkojen konferenssissa hyväksyttiin joitakin vuosia sitten asiakirja yhteistyöstä ja hyvistä ekumeenisista tavoista. Tätä asiakirjaa on erityisesti Suomen Ekumeenisen Neuvoston toimesta pidetty esillä myös omassa maassamme. Sen yhtenä keskeisenä ajatuksena on yhteistyön välttämättömyys ja yhteistyön kehittäminen. kaikki se, mikä voidaan tehdä yhdessä, tulisi myös tehdä yhdessä, Charta Oecumenica sanoo. Mielestäni tässä on sanottu jotain, mikä yhteisessä lähetysneuvottelussa ja lähetystyömme suunnittelussa tulisi sekä kirkkojen sisällä että niiden kesken ottaa entistä vakavammin.

 

Iloitsen siitä, että tämä lähetysneuvottelu on taasen laajapohjainen ja osanottajat edustavat kaikkia merkittävimpiä kristillisiä lähetystyötä tekeviä tahoja maassamme. Jos edellä mainitsemani Charta Oecumenican ajatus saisi täällä lisää ymmärrystä tai jopa innostusta, ei neuvottelua olisi järjestetty turhaan.

 

Namibian kirkko kohtaa maallistumisen, kristittyjen välinpitämättömyyden ongelmat aivan kuten mekin vanhan kristikunnan piirissä. Uutena asiana siellä on tullut esille eri uskontojen välinen kilpajuoksu. Eikä se kaikkialla ole pelkkää kilpailua vaan myös törmäyksiä, yhteenottoja, väkivaltatekoja.

 

Meitä surettavat suuresti ne tiedot, joita meille on tullut paikallisten kristittyjen ja myös lähetystyöntekijöiden vainoista ja heihin kohdistuneista väkivallanteoista useissa maissa.  Olemme yrittäneet yhdessä vaikuttaa siihen, että esimerkiksi Intiassa tilanne tässä suhteessa voisi parantua. Kuitenkin monissa maissa tilanne on tälläkin hetkellä sangen tukala. Toivon, että lähetysjärjestöt ja lähetystyöntekijät harkintansa mukaan edelleen voisivat välittää kirkkojen johdolle, mutta myös suoraan yhteiskunnan vaikuttajille tietoa todellisista olosuhteista niissä maissa, jotka ovat kristittyjen kannalta vaikeita. Kirkkojen johto voi silloin yhdessä pyrkiä vaikuttamaan poliittisten päättäjien kautta sekä kansainvälisillä kentillä tilanteeseen. Tärkeätä tämä tiedonvälitys on myös niille yhteiskuntamme viranomaisille, jotka joutuvat tekemään päätöksiä maahamme tulleista pakolaisista ja turvapaikan hakijoista ja kun ratkaistaan näiden turvapaikka- ja maassaololupia. Lähetystyöntekijöillä on usein korvaamatonta ruohonjuuritason tietoa, jota aina ei ole ollut riittävästi päättävien virastojen taholla.

 

Luulen kuitenkin, että pitkällä tähtäyksellä voimme saavuttaa enemmän kuin valtioihin ja poliittisiin vaikuttajiin vetoamalla omalla toiminnallamme: olemalla ei ainoastaan valmiita vaan myös aktiivisia uskontojen kohtaamisessa, uskontodialogin edistämisessä ja omissa yhteisöissämme ja rasististen mielipiteiden ja muukalaisvastaisten asenteiden vastustamisessa yhteiskunnassamme. Näen, että tämä on osa kristittyjen missiota ja lähetystehtävää omassa yhteiskunnassamme. Keskinäisen ymmärtämisen ja kunnioittamisen lisääntyminen poistaa sekä ennakkoluuloja että vihamielisiä asenteita. Tässä sekä käytännön kanssakäyminen että varsinainen uskontodialogi ovat tärkeitä menettelytapoja. Kyse ei ole tietenkään siitä, että luopuisimme lähetystehtävästämme vaan siitä, että tämän maailman kenttä olisi avoin ja rehellinen sekä keskinäiseen kunnioitukseen perustuva. Meidän on näytettävä esimerkkiä.  Jos meillä ei luoda ihmisarvoisia elämisen mahdollisuuksia tänne muuttaneille ja ymmärtäviä lähimmäissuhteita toisuskoisiin maahanmuuttajiin, miten voimme odottaa ymmärrystä toisen uskonnon maissa olevilta kiihkoilijoilta? Militantti fundamentalismi voi muuttua kanssakäymisen ja kärsivällisen keskustelun samoin kuin rakkauden tekojen kautta.

 

Ensimmäisessä lähetysneuvottelussa kymmenen vuotta sitten etsittiin rakentavaa keskustelua hyvässä yhteistyössä, jotta lähetysnäkymme uudistuu ja vahvistuu. Samalla tavalla tahdomme varmasti rukoilla nytkin. Toivon, että Pyhä Henki kuulisi rukouksemme ja johdattaisi meitä siihen viisauteen, jota uskollisuus Herran lähetyskäskylle edellyttää.

 

Arkkipiispa Jukka Paarman puheenvuoro Suomen lähetysneuvottelu II:ssa Kulttuurikeskus Sofiassa 18.11.2008

 

 



Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors


Lahjoita Suomen Ekumeenisella Neuvostolla on Poliisihallituksen myöntämä rahankeräyslupa. Keräysnumero on RA/2021/1503 ja keräyslupa on voimassa 9.11.2021 alkaen toistaiseksi koko Suomessa Ahvenanmaata lukuunottamatta.
Donera  Ekumeniska Rådet i Finland har ett penninginsamlingstillstånd beviljat av Polisstyrelsen. Insamlingsnumret är RA/2021/1503. Insamlingstillståndet är i kraft fr.o.m. 9.11.2021 tills vidare i hela Finland föruton på Åland.