SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Pauliina Arola: Lähetys ja kehitys

On hankalaa puhua lähetyksen ja kehitysyhteistyön suhteesta puhumatta kansainvälisestä diakoniasta. Kansainvälinen diakoniahan nousee kirkkojen kansainvälisen avustustyön historiasta, jota on perusteltu myös muilla kuin diakoniallisilla syillä. Mistä kansainvälisessä diakoniassa on oikeastaan kysymys?

 

Kansainvälisen diakonia historialliset juuret ovat siinä hädänalaisten kristittyjen auttamisessa, jossa kirkot toinen toisiaan ovat tukeneet. 1950-luvulta lähtien tämä kansainvälisen diakonian näkökulma alkoi kuitenkin laajeta. Kehitysmaissa etenevä nationalismi, yhteiskunnallisen muutoksen kivuliaat kehityskulut etelässä, pohjoisessa myöhempien vuosikymmenien antikolonialistinen ja antirasistinen ilmapiiri alkoivat synnyttää sitä, mitä voimme kutsua kansainväliseksi diakoniaksi.

 

Kirkot ja ekumeeniset järjestöt aktivoituivat ns. kolmatta maailmaa koskevissa kysymyksissä. 1960-luvun lopulla mm. Luterilainen maailmanliitto totesi, että apua on annettava riippumatta uskonnosta, rodusta, mielipiteestä tai kansallisuudesta. Luterilaisen Maailmanpalvelun käytännöllinen, operationaalinen, toimintapolitiikka on siis ollut tietoisen valinnan tulos. (Kirkkojen Maailmanneuvosto puolestaan valitsi kirkkojen varaan rakentuvan toimintapolitiikan. KMNn työssä myös yhteiskunnallinen vaikuttaminen, kirkkojen kautta ja avulla, näytteli merkittävämpää roolia. LML keskittyi ensisijassa konkreettiseen ja välittömään avustustyöhön.) Lähtökohtana oli kaikkien hädänalaisten auttaminen. Kyseessä ei siis ollut enää kirkkojenvälinen apu tai lähetystyö vaan kansainvälinen diakonia, jonka tavoitteena oli hädänalaisten auttaminen. Tämä kansainvälisen diakonian toimintaperiaatteen muotoutuminen ja sitä toteuttavien organisaatioiden rakentuminen tapahtui samoihin aikoihin kehitysyhteistyön käsitteen, käytäntöjen ja organisaatioiden muotoutuessa. 1960-luku oli tässä suhteessa aktiivista aikaa niin valtiollisissa kuin kirkollisissakin kansainvälisissä suhteissa.

 

Yritänkin tässä hahmotella muutamalla sanalla kansainvälisen diakonian ominaispiirteitä ja niistä käsin sen suhdetta lähetykseen. Kansainvälisellä diakonialla tarkoitan tässä yhteydessä tiivistetysti sitä kehitysyhteistyötä, humanitaarista apua, rauhantyötä ja kirkkojen välistä yhteistyötä, jolla pyritään hädänalaisten ihmisten aineelliseen tai henkiseen auttamiseen. Näin käyttämäni kansainvälisen diakonian käsite sulkee sisäänsä myös kehityksen ja kehitysyhteistyön käsitteet, jotka luonnollisesti ovat laajoja kokonaisuuksia ja toimintaympäristöjä, jotka vilisevät myös ei-kirkollisia toimijoita. Siksi kansainvälisen diakonian käsite on tässä keskusteluyhteydessä mielestäni perusteltu. Otsikkooni merkitty käsite ”lähetys” on sekin moniulotteinen. Keskityn tässä juuri lähetystyöhön, enkä laajaan kirkon lähetystehtävään, johon liittyy käytännössä koko kirkkona oleminen (missio).

 

**

Joskus keskusteluissani muiden kanssa olen törmännyt ajatukseen, ettei kansainvälinen diakonia ole ollenkaan ”uskonnollista”. Olisiko näin?

 

Kirkon perustehtävä rakentuu julistukselle, palvelulle ja yhteydelle. Kansainvälisen diakonia on palvelun työmuoto ja Kirkon Ulkomaanavun edesmennyttä johtajaa Tapio Saranevaa seuraten kansainvälisen diakonian keskeinen tehtävä on kysyä ”kuka on hädässä”. Kansainvälisen diakonian tavoitteina ovat ihmisen ja hänen yhteisönsä hädän ja kärsimyksen lievittäminen sekä hädän ja kärsimyksen syiden poistaminen.

 

Kansainvälisen diakonian motiivi ja olemus voitaisiin kiteyttää kultaisen säännön konkretisoimisena. Tämä ajatus on yhteinen kaikille maailmanuskonnoille. Kansainvälinen diakonia on lähimmäisenrakkauden toteutumista. Lähtökohtana on, että diakonia toteutuu kaikkien avun tarpeessa olevien hyväksi. Julistus tulee todeksi niissä teoissa jota diakonian piirissä tehdään. Näin usko ja rakkaus kietoutuvat yhteen. Kristillinen usko perustelee lähimmäisenrakkauden uskosta käsin. Kristillinen lähimmäisenrakkaus, diakonia, on luterilaisen käsityksen mukaan jatkoa Jeesuksen sovitustyölle.  Kristityn elämän tulisi olla eräänlaista kurkottelua syvyyteen ja niiden hyvyyksien jakamista, jotka olemme saaneet vastaanottaa Jumalalta. Tämän hyvän tulee välittyä lähimmäisillemme ja niille, jotka tarvitsevat, myös kaukana.

 

Luterilaisena minun on helppo ajatella, että Jumala on läsnä kaikessa auttamisessa. Siksi haluan puhua laajasta diakonia-käsitteen tulkinnasta. Diakonia on hyvään tähtääviä tekoja. Auttamisen tekoa tuleekin mielestäni arvioida juuri avuntarpeen näkökulmasta. Avun kytkeminen uskonnolliseen uskoon kaventaa väistämättä diakoniaa vain uskovaisten saamaksi avuksi. Mutta ovatko he niitä jotka sitä juuri tietyssä tilanteessa kipeimmin kaipaisivat?  Lähimmäisen palveleminen on ihmisen Jumalalta saama tärkeä tehtävä. Lähimmäisen hädän onkin oltava diakonian keskiössä. Jumala on tässä salatusti läsnä siunauksensa kautta.

 

Antti Eleniusta lainaten:  ”Hengellisyys ei ole jokin diakoniatyön ulottuvuus, vaan sen sisältö. Luomakunnan hätään reagoiminen ilmentää hengellisyyttä. Altistuminen toisen elämään kätkeytyvään ristiin ja vaivaan on luterilaisen spiritualiteetin mukaisesti hengellisyyden ydin. Aina siellä missä kohdataan ja jaetaan kärsimystä, siellä kohdataan Kristus. Luterilaisen teologian näkökulmasta on tarpeetonta etsiä syvempää hengellisyyttä tämän kohtaamisen ulkopuolelta.” Diakonia on siis Kristuksen seuraamista Jeesuksen esimerkin valossa. Kansainvälinen diakonia toteutuu siis uskomme motivoimina, mutta ei sen levittämiseksi.

 

Kirkkoliittojen puitteissa on viime vuosina puhuttu ”profeetallisesta diakoniasta”. Siihen kuuluu Jumalan sanan/tahdon julistaminen tälle ajalle, sen ihmisille, yhteiskunnille ja organisaatioille. Tällöin julistus on diakonian teko. Palvelu ja julistus eivät tällä tavalla käsiteltynä olekaan kovin kaukana toisistaan. Diakonian julistus ei ole evankelioivaa tai uskoon kutsuvaa, mutta se voi olla lohduttavaa, ymmärtävää, voimaannuttavaa ja uutta luovaa.

 

**

Miksi kansainvälisen diakonian toimijat haluavat keskittyä vain kansainväliseen diakoniaan?

 

Kehitysyhteistyön, humanitaarisen avun ja rauhantyön toteuttamisesta on kuitenkin tullut koko ajan vaikeampaa. Hajoavien valtioiden kompleksiset toimintaympäristöt, konfliktit, siviileihin kohdistuvat väkivallanteot, etenevä ilmastonmuutos ja ruokakriisi luovat tilanteen, jossa kansainvälisen diakonian toteuttaminen – siis se, että olemme kirkkona totta – edellyttää erikoistuneita ja osaavia organisaatioita, jotka ovat kansainvälisesti hyvin verkostoituneita. On tunnettava YK-järjestelmä, avustusklusterit, oltava kyky nopeaan toimeenpanoon ja laadukkaaseen raportointiin. On samalla selvää, että kansainvälisen diakonian tehtävät eivät voi olla ”ad hoc”-organisoituja vaan edellyttävät ylläpidettyä toimintavalmiutta. Tänä päivänä toiminta esimerkiksi humanitaarisen avun toimialalla kansainvälisen yhteisön piirissä alkaa edellyttämään oman toiminnan sertifioimista joka jo itsessään kertoo, että laadukkaasta avustustyöstä ei ole ”sivubisnekseksi” vaan se onnistuu hyvin ollessaan organisaationsa perustehtävän ydintä.

 

Humanitaarisen avun järjestöt ovat sitoutuneet kymmenen periaatteen noudattamiseen. Näitä ovat humanitaarisen avun velvoittavuus, riippumattomuus rotuun, uskontoon tai kansallisuuteen nähden, poliittinen ja uskonnollinen puolueettomuus, riippumattomuus hallituksista, kulttuurin ja tapojen kunnioittaminen, nojautuminen paikalliseen osaamiseen, paikallisten osallistuminen avun järjestämiseen, haavoittuvuuden vähentäminen tulevaisuuden katastrofeissa, vastuuvelvollisuus rahan lahjoittajille ja sen vastaanottajille sekä katastrofien uhrien kuvaaminen arvokkaina ihmisinä. Kehitysyhteistyötä esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavussa teemme oikeusperustaiselta pohjalta. Lähtökohtana ovat yksilöiden oikeuksien toteutuminen ja heidän mahdollisuutensa parantaa itse omaa elämänlaatuaan. Oikeusperustainen lähestymistapa edellyttääkin ns. avustustyön lisäksi myös vallan rakenteiden analysoimista ja usein myös niiden haastamista.

 

ACT-verkoston eli Action by Churches Together piirissä onkin käyty keskustelua konkreettisesti lähetyksen ja kehityksen välisestä suhteesta. Perinteisesti humanitaariseen apuun keskittynyt ACT (kirkkoja lähellä olevien avustusjärjestöjen yhteistoimintaverkosto) on ryhtynyt laajentamaan toimintaansa kehitysyhteistyön puolelle. ACT-verkoston toimijat käyttävät vuosittain yli miljardin avustustyöhön. Verkosto on kuitenkin hyvin heterogeeninen. Kehitysyhteistyötä tekevien lähetysjärjestöjen asema on tullutkin tässä prosessissa ajankohtaiseksi. Kehitysyhteistyötä tekevät lähetysjärjestöt osallistuvatkin ACT-verkoston toimintaan tarkkailijastatuksella. Useimmille kirkkoja lähellä oleville avustusjärjestöille on ollut tärkeää pitää toiminnan kytkös kansainväliseen diakoniaan tiiviinä ja pitää uuden ACTin profiili vain ekumeeniseen avustustyön eli kehitysyhteistyöhön ja humanitaariseen apuun liittyvänä.

 

On mielekästä nähdä lähetys ja kansainvälinen diakonia kirkon kokonaistehtävän keskeisinä ulottuvuuksina ja samalla ymmärtää miten ne täydentävät toisiaan ja miksi toimintakyvyn kannalta on mielekästä, että lähetystä ja kansainvälistä diakoniaa tehdään niiden omia, toimivia kanavia pitkin. Siksi onkin jossain määrin uuvuttavaa, että keskustelu esimerkiksi Luterilaisen Maailmanpalvelun roolista käy jälleen kiivaana Luterilaisen Maailmanliiton sisällä eivätkä kaikki näe Maailmanpalvelun spesialisoituneisuutta avustusorganisaationa arvokkaana.

 

Joskus kansainvälisen diakonian teot ovat helpottaneet paikallisten kirkkojen työtä. Joskus kansainvälinen diakonia on ollut ainoa todistamisen mahdollisuus. Niin tai näin, kansainvälisen diakonia tehtävä kumpuaa lähimmäisen hädästä ja ihmisten välittömistä tarpeista hädän keskellä. Ja valitettavasti aina paikalliset kirkot tai kirkkopoliittiset kytkennät eivät ole olleet avuksi hädänalaisten auttamisessa. Näin on etenkin silloin, kun kirkolliset kumppanit eivät osoittaudu avustustyön organisoimisen näkökulmasta optimaalisimmiksi (esimerkiksi maantieteellisistä tai kapasiteettisyistä). Useimmat avustusjärjestöt kuitenkin huomioivat tämän ja käynnistävät esimerkiksi kehitysyhteistyö tai humanitaarisen avun hankkeittensa kanssa samanaikaisesti kirkollisten toimijoiden kapasiteettia vahvistavia hankkeita.

 

On selvää, että myös lähetykseen kuuluu huoli ihmisen kärsimyksestä ja sen lievittämisestä. Useimmat lähetysjärjestöt tukevat merkittävin panoksin etelässä kirkkojen diakoniatyötä. Kirkon kansainvälisen diakonian tehtävän toteutumisen näkökulmasta tämä onkin välttämätöntä. On tärkeää, että kirkkojen oman diakoniatyön kapasiteetti kasvaa. Samalla on kirkon tehtävän kannalta tärkeää, että julistuksen ja ykseyden ulottuvuudet saavat voimistusta paikallisissa kirkoissa lähetysjärjestöjen tuella. Parhaimmillaan kansainvälisen diakonian ja lähetyksen ominaislaadut täydentävät toisiaan ja tukevat kehitystä.

 

**

On vaikeaa ajatella, että meille voisi riittää se kansainvälinen diakonia, jota toteutamme etelässä kumppaneittemme kanssa. Kansainvälinen diakonia toteutuu vasta, kun ravistelemme ja rakennamme myös pohjoisessa. Etenevän ilmastonmuutoksen, globaalin ruokakriisin, ihmiskaupan ja muiden ihmisoikeusloukkausten oloissa on mahdotonta kääntää katsetta vain etelään. Meidän on ravisteltava itsepetos olkapäiltämme täällä pohjoisessa ja oltava kristittyinä se ääni ja ne teot, joita oikeudenmukaisuuden toteutuminen edellyttää. Maailman tulee kutsua meitä toimimaan, myös silloin, kun se vaatii meitä luopumaan. Kansainvälinen diakonia ei siis pureudu vain seurausten lievittämiseen, vaan myös epäoikeudenmukaisuuden ja osattomuuden syihin. Liian useat niistä löytyvät täältä pohjoisesta hyvinvoinnista.

 

Kansainvälisen työn johtaja Pauliina Arola

Suomen lähetysneuvottelu II:ssa 18.11.2008



Kansainvälisen diakonia historiaa on tutkinut ja käsitettä kehitellyt ansiokkaasti Mikko Malkavaara. Kts. Auttamisen teologia. Toim. Kari Latvus ja Antti Elenius. Kirjapaja 2007.


Kts. Vesa Häkkisen artikkeli kirjassa Auttamisen teologia.


Kts. Luuk.10; Matt: 25.


Avarasta diakonian tulkinnasta on kirjoittanut mm. Antti Elenius teoksessa Auttamisen teologia.



Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors


Lahjoita Suomen Ekumeenisella Neuvostolla on Poliisihallituksen myöntämä rahankeräyslupa. Keräysnumero on RA/2021/1503 ja keräyslupa on voimassa 9.11.2021 alkaen toistaiseksi koko Suomessa Ahvenanmaata lukuunottamatta.
Donera  Ekumeniska Rådet i Finland har ett penninginsamlingstillstånd beviljat av Polisstyrelsen. Insamlingsnumret är RA/2021/1503. Insamlingstillståndet är i kraft fr.o.m. 9.11.2021 tills vidare i hela Finland föruton på Åland.