SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Piispa Matti Repo

 

Auktoriteetti on hankala sana. Se esiintyy yleisessä keskustelussa lähinnä kielteisessä mielessä, jonain sellaisena, josta pitäisi vapautua. Ehkä se sekoitetaan autoritaarisuuteen eli kovuuteen. Auktoriteetista puhutaan usein vain muodollisena arvovaltana ilman sisältöjä; todetaan, ettei kenellekään kuulu kunnioitusta hänen itsensä sitä ansaitsematta. Nykyajan keskustelukulttuurissa ei kuulemma enää ole merkitystä sillä, kuka puhuu ja missä asemassa; ainoastaan sillä, mitä sanotaan. Lieneekö näin? Tästä avautuisi laaja filosofinen ja psykologinen kysymysten kenttä: mitä ovat vaikuttavuus ja uskottavuus?

 

Tässä seminaarissa auktoriteettia käsitellään kuitenkin teologisena teemana, joka liittyy kirkon opilliseen totuudellisuuteen ja uskottavuuteen. Kyse ei ole muodollisesta määräysvallasta, ei kirkollisten viranhaltijoiden asemaan perustuvasta arvosta eikä oppineiden tutkijoiden asiantuntijavallasta vaan oikeasta julistuksesta ja opetuksesta, sellaisesta, josta syntyy usko Kristukseen ja joka kutsuu seuraamaan Häntä ja elämään Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi.

 

Lähtökohtana on Kristuksen itsensä auktoriteetti, joka poikkeaa ihmisten oppineisuuteen tai arvostukseen perustuvasta vaikutusvallasta: ”Hän opetti niin kuin se, jolle on annettu valta, ei niin kuin lainopettajat.” (Matt 7:29) Kristuksella on valta, Uuden testamentin kreikassa eksousia, jonka Jumala on hänelle antanut ihmisten pelastuksen tähden: ”Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut.” (Joh 17:2)

 

Kristuksen valta perustuu hänen asemaansa Jumalan Poikana sekä hänen saamaansa tehtävään. Tämä on perustavaa myös kirkon tehtävälle: sillä vallalla, joka Pojalle on annettu, Poika myös lähettää kirkon, ja samassa tehtävässä hän antaa sille ihmisten pelastuksen tähden vallan julistaa pelastavaa evankeliumia. ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” (Matt. 28:18–19)

 

Kirkossa harjoitettu auktoriteetti on tätä Kristuksen auktoriteettia. Se palvelee evankeliumin julistamista ihmisten pelastukseksi. Se on elävää Kristuksen antamassa tehtävässä ja valtuutuksessa toimimista. Sen harjoittamisen tulee perustua Kristuksen sanoihin, ja siksi Pyhää Raamattua tulee pitää auktoriteetin perimmäisenä lähteenä, erityisesti sen todistusta Kristuksesta. Mutta koska kyseessä on elävä Kristuksen tehtävässä toimiminen, tämä ei merkitse pelkkää kirjoitusten toistamista. Perimmäisenä auktoriteettina niitä voidaan käyttää vain osana elävää prosessia.

 

Aikoinaan oli tapana luokitella kirkkojen auktoriteettikäsitys neljään ryhmään: reformaation kirkot painottivat Raamattua, katolinen kirkko elävää opetusvirkaa, ortodoksiset kirkot jakamattoman kirkon konsiileja ja karismaattiset kirkot Pyhän Hengen antamaa voitelua. Nykyään tällainen jaottelu ei enää osu oikeaan, sillä kirkot ovat päässeet teemassa lähemmäs toisiaan. Osa-alueet eivät sulje toistaan pois, ja kukin perhe taitaa omalla tavallaan vedota noihin kaikkiin.

 

Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan ”Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava” (FC Epitome). Pyhät Kirjoitukset ovat määräävä normi, norma normans, kun taas muut sitovat opilliset kirjoitukset, kuten tunnustuskirjat, katekismukset, virsikirjat jne., ovat Raamattuun nähden norma normata, määrätty normi.

 

Luterilaisen reformaation yhtenä iskulauseena on pidetty vakaumusta sola scriptura, yksin Raamattu. Tämä periaate sai luterilaisen ortodoksian 1600-luvulla kehittämään oppia Kirjoitusten ominaisuuksista erilaisten attribuuttien avulla. Niillä on auctoritas eli arvovalta, sufficientia eli riittävyys, claritas eli selvyys ja efficacia eli vaikuttavuus. Kirjoitukset ovat sui ipsius interpres eli itse itsensä selittäjä eikä tarvitse kirkon vahvistusta. Ne ovat theopneustos eli Jumalan Hengestä syntyneet (2.Tim. 3:16), ja siksi Henki myös niiden välityksellä synnyttää uskon.

 

Mutta opilla Pyhistä kirjoituksista ei ole luterilaisuudessa tarkoitettu tradition, kirkolliskokousten, liturgian, tulkintojen tai järjenkäytön pois sulkemista sitovasta opettamisesta vaan sen estämistä, että noista muista lähteistä johdetaan oppeja, joita ei voi johtaa Raamatusta. Luterilaisuudesta ei saa tukea myöskään mielikuvitukselliselle tai atomistiselle lukemiselle, jossa Raamatun sanoja irrotellaan Kristus-todistuksesta. Uskon kohteena on se ilosanoma, ihmiseksi syntynyt Jumalan Sana, josta Kirjoitukset todistavat. Uskon kohteena sekä opin kriteerinä ja auktoriteettina ei ole kirjakokoelma vaan Jumala, mutta Hänkin siten, miten hän ilmoittaa itsensä elävässä sanassaan.

 

Koska Raamatun käyttäminen auktoriteettina on sidottu sen Kristus-todistukseen, se on myös osa kirkon jatkuvaa lähetystehtävää. Voiko Raamattu silloin olla vain ”yksin”? Kun todetaan, että sen mukaan ”kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava”, niin silloin puhutaan Raamatun käyttämisestä eli sillä oppien ja opettajien koettelemisesta. Tässä on jo teonsana, jonka takana on joku subjekti ja joka kohdistuu johonkin objektiin. Kyseessä on siis julistuksen ja opetuksen elävä prosessi, ei itsessään lepäävä auktorisoitu sana.

 

Raamattu ei siis yksin toimi auktoriteettina, vaan se on lähde auktoriteettia harjoitettaessa. Tarvitaan joku, joka sen mitalla koettelee. Se puolestaan tapahtuu aina kristillisen yhteisön kontekstissa eli kirkossa. Kirkosta Augsburgin tunnustuksessa todetaan, että se on ”pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan”. Kirkon ykseyden edellytyksenä on ”yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta” (CA VII). Evankeliumin oppi (doctrina evangelii) edellyttää opettajaa (doctor), joskaan ei välttämättä tohtoria! Tarvitaan siis Raamatun tutkimista, jotta evankeliumin oppi sieltä tunnetaan, ja tuon opin elävää julistusta. Evankeliumia julistava pappi edustaa luterilaisen käsityksen mukaan Kristuksen persoonaa (repraesentatio): ”Kun he saarnaavat Kristuksen sanaa ja toimittavat sakramentteja, he tekevät sen Kristuksen puolesta ja hänen sijassaan.” (AC VII/VIII, 28) Papilla on Kristuksen auktoriteetti, mutta vain, kun hän saarnaa oikeaa Kristuksen sanaa tai toimittaa Kristuksen asettamia sakramentteja.

 

Luterilaisten mukaan sola scriptura –periaate jatkuu lauseella scriptura nunquam sola, Raamattu ei ole koskaan yksin. Se kuuluu aina kirkon yhteyteen, on osa jumalanpalvelusta, uskon tunnustamisen ja rukouksen kontekstia. Juuri siten se on myös elävää Jumalan puhetta ja evankeliumin oppia. Jumalanpalveluksen sisällä se myös omalla voimallaan koettelee opit ja opettajat.

 

Luterilaiset tunnustuskirjat syntyivät tilanteessa, jossa haluttiin osoittaa, ettei ole luotu uutuuksia vaan pitäydytty vanhaan, apostoliseen ja katoliseen uskoon. Niissä vedotaan paitsi Raamattuun, myös vanhan kirkon tunnustuksiin ja kirkkoisiin. Luterilaiseen itseymmärrykseen kuuluu pitää itseään osana kaikkien kristittyjen kokonaisuutta, ei vain reformaation seurakuntien kokonaisuutta. Kuulumme samaan joukkoon sekä nyt elävien että jo poisnukkuneiden kanssa, joilta olemme uskon perineet (Vanhurskauttaminen kirkon elämässä, 275). Meillä on yhteinen usko heidän kanssaan, ja kuuntelemme myös heidän todistustaan, kun etsimme kussakin uudessa ajassa Jumalan tahtoa.

 

Augsburgin tunnustuksen ensimmäinen artikla alkaa vakuutuksella siitä, että seurakuntamme yhtyvät ”suurella yksimielisyydellä” (magno consenso, CA I) uskon pääopinkappaleisiin, jotka on lausuttu vanhan kirkon tunnustuksissa. ”Suuri yksimielisyys” ei takaa yksimielisyyttä aivan kaikessa, mutta se kuitenkin torjuu ajatuksen, jonka mukaan opista voitaisiin päättää äänestämällä kulloinkin läsnä olevan joukon mukaan. Meidänkin kirkolliskokouksessamme edellytetään oppiin perustuvissa päätöksissä kolmen neljäsosan määräenemmistöä. Pyhä Raamattu auktoriteetin lähteenä kuuluu aina yhteisöön. Sen vuoksi sitä sovellettaessa yhtyvät niin kirkon lähetystehtävä, rukous, oppiperinne, järjen käyttö, tutkimus ja Hengen johdatus. Yhteisö aukeaa laajemmaksi kuin vain koolla olevaksi demokraattiseksi päätöksentekoelimeksi.

 

Avainasemassa auktoriteetin harjoittamisessa kirkossa ovat myös luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan piispat. Heidän erityinen tehtävänsä on julistaa syntejä anteeksi, arvioida oppia ja hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit ja jopa harjoittaa kirkkokuria (CA XXVIII, 21), joskaan viimeksi mainittua ei meillä nykypäivänä toteuteta.

 

Kirkon vihityllä viralla on erityinen auktoriteetti, jota harjoitetaan yhdessä toisten vihittyjen sekä koko Jumalan kansan kanssa. Tästä vallitsee laaja ekumeeninen konsensus, jonka taustalla on Faith & Order -komission v. 1927 Lausannen kokous. Sen mukaan tulevaisuuden kirkossa on säilytettävä niin piispallisen, presbyteerisen kuin kongregationaalisen hallintojärjestelmän ainekset. Nykyisen yhteisymmärryksen mukaan piispan virkaa hoidetaan tämän mukaisesti kolmella tasolla, nimittäin persoonallisesti, kollegiaalisesti ja yhteisöllisesti.

 

Tämä lause teki Lausannen lähtökohtien jälkeen matkaa Kaste, ehtoollinen ja virka eli BEM-asiakirjaan (1982, § 26), ja siitä se on lainattu myös nyt käsillä olevaan dokumenttiin Kirkko: yhteistä näkyä kohti (§ 52). BEM vaikutti esimerkiksi Porvoon yhteisen julkilausuman käsitykseen piispanvirasta ja sen tehtävistä (§ 44), ja samassa muodossa lause tuli myös osaksi suomalais-ruotsalaista luterilais-katolista asiakirjaa Vanhurskauttaminen kirkon elämässä (2010, § 301). Molempien mukaan piispoilla on hengellisessä kaitsentatehtävässään omalla alueellaan erityinen vastuu kirkon ykseydestä, jatkuvuudesta ja lähetystehtävästä (Porvoo § 43, Vanhurskauttaminen § 299)

 

Päätteeksi lainaan apostoli Paavalin toisesta Korinttilaiskirjeestä kappaleen, jossa hyvin käyvät ilmi monet edellä esittelemäni auktoriteetin osa-alueet. Siinä yhdistyvät Jumalan lupaukset Kristuksessa, apostolin todistuksen sana niistä, kirkon yhtyminen niihin omalla aamenellaan ja kaikessa Pyhän Hengen vaikutus:

 

”Ei kai tämä aikomukseni ollut vain hetkellinen päähänpisto? Teenkö ehkä suunnitelmiani oman pääni mukaan? Sanonko: "Kyllä, kyllä", kun tarkoitan: "Ei, ei"? Jumala voi todistaa, etten sano teille sekä: "Kyllä", että: "Ei." Eihän myöskään Jeesus Kristus, Jumalan Poika, jota minä, Silvanus ja Timoteus olemme teille julistaneet, tullut ollakseen sekä "kyllä" että "ei", vaan hänessä toteutui "kyllä". Ovathan Jumalan lupaukset, niin monta kuin niitä on, saaneet hänessä vahvistuksen. Siksi mekin vastaamme hänen kauttaan: "Aamen", Jumalan kunniaksi. Mutta Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen, Voideltuun, ja on myös antanut meille voitelunsa: hän on painanut meihin sinettinsä ja antanut meidän sydämiimme vakuudeksi Hengen.” (2.Kor. 1:17–22)



Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors


Lahjoita Suomen Ekumeenisella Neuvostolla on Poliisihallituksen myöntämä rahankeräyslupa. Keräysnumero on RA/2021/1503 ja keräys on käynnissä koko Suomessa Ahvenanmaata lukuunottamatta.
Donera  Ekumeniska Rådet i Finland ordnar en penninginsamling med tillstånd från Polisstyrelsen. Insamlingsnumret är RA/2021/1503. Insamlingen pågår  i hela Finland förutom på Åland.