SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Matti Kotiranta: Euroopan unionin ja uskonnollisten yhteisöjen suhde tulevaisuuden Euroopassa

 
Tämä eurovaaliseminaarimme on otsikoitu juhlavasti ”Uskonnot ja EU”. Omassa puheenvuorossani (dia 1) Euroopan unionin ja uskonnollisten yhteisöjen suhde tulevaisuuden Euroopassa pyrin avaamaan lähinnä näkökulmia myöhemmälle keskustelulle.
 

Alustus pdf-muodossa ja diaesitys sivun alalaidassa.

Hahmotan teemaamme sekä yleiseurooppalaisesta että kansallisesta kontekstista käsin; kuitenkin siten, että painopiste on enemmän kansallisessa näkökulmassa. Tämä jo siitäkin johtuen, että EU:ssa kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen asemaa koskevat juridiset päätökset tehdään ns. subsidiariteetti-periaatteen mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että uskonnollisten yhteisöjen oikeusasemaa koskevat päätökset toteutetaan kunkin maan kansallisen lainsäädännön puitteissa eli mahdollisimman alhaisella juridisella tasolla. Käytettävissä olevan ajan puitteissa on myös vaikea lähteä hahmottelemaan kovin yksilöidysti eri jäsenvaltion uskonto- ja kirkkopoliittisia ratkaisuja.

1. EU:n ja uskonnollisten yhteisöjen suhde yleiseurooppalaisesta näkökulmasta tarkasteltuna

Kun puhumme uskonnoista EU:ssa tai EU:n harjoittamasta ”uskontopolitiikasta” meidän on lähdettävä liikkeelle Amsterdamissa kesäkuussa 1997 koolla olleesta hallitusten välisestä konferenssista, joka päätti tuolloin kirjata Euroopan unionin perussopimuksen (ns. Maastricht II:n) yhteyteen julistuksen (ei artiklan) kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen asemasta. Amsterdamin kokouksen loppuasiakirjaan (final act) sisältyvä julistus Euroopan unionin suhteesta sen jäsenmaissa toimiviin kirkkoihin ja uskonnollisiin yhteisöihin kuuluu seuraavasti (dia 2):

”Unioni kunnioittaa eikä rajoita kirkkojen ja uskonnollisten järjestöjen tai yhteisöjen kansallisen lainsäädännön mukaista asemaa jäsenvaltiossa.”

”Euroopan unioni kunnioittaa myös elämänkatsomuksellisten ja ei-tunnustuksellisten järjestöjen asemaa.” (dia 3)

Kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen aseman kirjaaminen valtioitten välisessä sopimuksessa on katsottu merkinneen ajattelun muutosta tähän asti vain taloudellisena ja poliittisena yhteisönä tunnetussa Euroopan unionissa. Vaikka kyseinen julistus ei sisälly itse EU:n perussopimukseen (Maastrich II:een) erillisenä artiklana, jolloin sen juridinen merkitys on vähäisempi siihen verrattuna, että asiasta olisi laadittu erityinen sopimusartikla, on todettava, että tämä julistus on poliittisesti sitova. Sopimus astui voimaan 1. toukokuuta 1999, kun kaikki jäsenvaltiot olivat ratifioineet sen omien perustuslakiensa mukaisesti.

Tähän Amsterdamin sopimuksen kirkkoja, uskonnollisia- ja elämänkatsomuksellisia järjestöjä koskevaan EU:n hyvin myönteiseen peruslinjaukseen ei ole sittemmin ole tehty suuria muutoksia. Nizzan (2001) sopimuksessa käsiteltiin erityisesti Amsterdamin ”tähteitä”, ts. laajentumiseen liittyviä institutionaalisia ongelmia, joita ei saatu ratkaistua vuonna 1997. Sen sijaan parhaillaan pienoisessa vastatuulessa olevassa Lissabonin sopimuksessa, joka allekirjoitettiin joulukuussa 2007, kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen asema vahvistuu selkeästi entisestään, koska siinä Amsterdamin sopimukseen sisältyvä uskonnollisia yhteisöjä koskeva julistus muuttuu erilliseksi sopimusartiklaksi. Tämä muutos näkyy myös sopimuksen johdanto-osassa Euroopan unionin arvoulottuvuutta koskevassa artiklalisäyksessä. Palaan tähän hieman tuonnempana.

Vuoden 2008 piti olla Lissabonin sopimuksen ratifiointikierroksen vuosi. Yli puolet EU:n 27:stä jäsenmaasta hyväksyi Lissabonin sopimuksen kesäkuuhun 2008 mennessä, mukaan lukien Suomi. Irlantilaisten enemmistö äänesti kuitenkin kansanäänestyksessä Lissabonin sopimusta vastaan, josta johtuen EU-mailla on taas harkinnan paikka. Yhtälö ei ole helppo. Parhaillaan haetaan ratkaisua, joka huomioi muun muassa Irlannin kansanäänestyksen lopputulokset, tähän asti tehdyt ratifioinnit ja Lissabonin sopimuksen täytäntöönpanoon liittyvät aikataulupaineet. Luovan ratkaisun löytäminen kestää varmasti pitkälle syksyyn, mutta kokonaan sopimusta ei haluta hylätä.

Kun siis nyt tarkastelen kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen asemaa Lissabonin sopimuksen valossa, voin tehdä sen vain hypoteettisesti olettaen, että EU:n sisällä saadaan aikaan myönteinen lopputulos. Joka tapauksessa tämä sopimus kertoo – toteutuu se tai ei – nykyisessä asussaan meille sen, mitä EU:ssa ajatellaan uskonnollisten yhteisöjen asemasta tulevaisuuden Euroopassa.

Meillä on nyt täällä eduskuntapuolueita edustavia eurovaaliehdokkaita, joille Lissabonin sopimus on varsin tuttu, mutta varmasti täällä on myös niitä, jotka eivät sopimusta tunne. Ne teistä, jotka ovat kiinnostuneita Lissabonin sopimuksen sisällöstä, suosittelen Ulkoasiainministeriön Eurooppa-tiedotuksen julkaisemaa aviisia ”Lissabonin sopimus. Miten uudistussopimus muuttaa Euroopan unionia?” – Sen verran voin ehkä tässä yhteydessä todeta, että Lissabonin sopimuksella muutetaan, mikäli se toteutuu kahta keskeistä EU:n perussopimusta, Euroopan unionista tehtyä sopimusta ja Euroopan yhteisön perustamissopimusta, jonka uudeksi nimeksi tulisi sopimus Euroopan unionin toiminnasta. Tämä uudistussopimus ei siis toteutuessaan korvaa nykyisiä EU:n perussopimuksia, vaan ainoastaan muuttaa niitä. Samalla menetelmällä unionin perussopimuksia on uudistettu aiemminkin.

Miten Lissabonin uudistussopimus sitten toteutuessaan muuttaa Euroopan unionin uskontopolitiikkaa. Mikäli kaikki EU:n jäsenvaltiot olisivat ratifioineet Lissabonin perussopimuksen, se olisi vahvistanut uskontopoliittisesti erityisesti unionin perus- ja ihmisoikeusulottuvuutta. Kirkkojen kannalta erityisen tärkeä on (dia 4) sopimuksen artikla 16c/tai uusimmassa versiossa artikla 17, jonka mukaan unioni kunnioittaa kirkkojen ja uskonnollisten yhdistysten tai yhdyskuntien asemaa, joka niillä on kansallisen lainsäädännön mukaisesti jäsenvaltiossa, eikä puutu siihen. Lissabonin sopimuksessa aiemman Amsterdamin sopimukseen sisältyvä julistusteksti on korvattu siis uudella 16c/17 artiklalla, jonka 3. kohdan mukaan unioni käy avointa ja säännöllistä vuoropuhelua kirkkojen, uskonnollisten yhdistysten tai yhdyskuntien ja elämänkatsomuksellisten ja ei-tunnustuksellisten järjestöjen kanssa tunnustaen niiden identiteetin ja erityisen tehtävän.

Kootusti voidaan todeta, että Amsterdamin, Nizzan ja Lissabonin sopimusten voidaan katsoa yleisellä tasolla edistävän erilaisuutta ja moninaisuutta eikä suinkaan pyrkivän sen paremmin jäsenvaltioiden sisäisen kuin niiden välisen yhtenäisyyden lisäämiseen. Sekä Amsterdamin sopimuksen kirkkoja ja uskonnollisia yhteisöjä koskevan julistuksen ja siitä modifioidun Lissabonin sopimuksen uuden sopimusartiklan 16c merkitys on epäilemättä siinä, että kumoamatta millään muotoa Euroopan neuvoston ja ETYJ:n ihmisoikeusasiakirjoja ne haluavat tehdä oikeutta merkittävälle osalle Euroopan kulttuurista ja uskonnollista perintöä ja taata samalla uskonnollisia yhteisöjä koskevan lainsäädännön kuulumisen EU:n jäsenmaiden hoitaman lainsäädäntövallan piiriin antaen näin tilaa eri maiden kulttuurisille erityspiirteille. Ne takaavat myös uskonnonvapauden toteutumisen Euroopan unionin jäsenvaltioissa. Ja silloin uskonnonvapauteen perusoikeutena on yleisesti liitetty kolme peruselementtiä: tunnustusvapaus, kulttivapaus ja liittymisvapaus.

Eräät uudet sopimusartiklat tai entisten artiklojen muutokset Lissabonin sopimuksessa liittyvät unionin ulkoiseen toimintaan, jotta se olisi nykyistä läpinäkyvämpää ja tehokkaampaa, ja toisaalta EU:n ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Sopimuksessa on entisestään korostettu jäsenvaltioiden velvollisuutta sitoutua demokratiaan ja taata moitteettomat ihmisoikeudet kaikille kansalaisille. Uskontopolitiikan kohdalla tämä tarkoittaa, että valtio ei voi sivuuttaa myöskään kansalaisten uskonnollisia tarpeita. Tässä EU perustaa ajattelunsa kansainvälisissä uskonnonvapausasiakirjoissa toisen maailmansodan jälkeen selkeästi korostuneeseen uskonnonvapauden positiiviseen tulkintaan. Kansalaisilla on oikeus uskontoon ja sen yhteisölliseen harjoittamiseen eikä ainoastaan oikeus olla irti kaikesta uskontoon liittyvästä. Meillä tämä viimeksi mainittu, negatiivinen uskonnonvapauden tulkinta oli pitkään ylikorostunut 1960-luvun radikalismin perintönä.

Perus- ja ihmisoikeusulottuvuuden vahvistuminen näkyy jo Lissabonin sopimuksen muutoksessa johdanto-osan toiseksi kappaleeksi, joka kuuluu (dia 5):

”HAKEVAT INNOITUKSENSA Euroopan kulttuurisesta, uskonnollisesta ja humanistisesta perinteestä, josta kehittyneitä yleismaailmallisia arvoja ovat ihmisen loukkaamattomat ja luovuttamattomat oikeudet sekä vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltioperiaate,”;

Tästä pääsemmekin seminaarimme teeman erääseen ydinkysymykseen: Mikä on tarkalleen sanoen se EU:n arvopohja, joka hakee innoituksensa Euroopan kulttuurisesta, uskonnollisesta ja humanistisesta perinteestä. Onko sellainen ihan oikeasti olemassa, vai onko tämä vain poliittista EU-retoriikkaa?

***

Lähden hahmottamaan vastausta tarkastelemalla yhtäältä EU:n omaa Eurooppa-käsitystä ja toisaalta testaamaan väittämää: tarvitaanko Euroopan ymmärtämiseksi kristinuskoa? Ja jos tarvitaan, mikä on sen suhde Islamiin?

Eurooppalaisuudella on viimeisten 2000 vuoden aikana viitattu ja vedottu hyvin erilaisiin asioihin. Eurooppa-aate sekä keskustelu eurooppalaisuudesta on liitetty vaihteleviin yhteyksiin riippuen siitä, millaiset tarpeet yhteisen identiteetin korostamiseen ovat kulloinkin olleet keskeisiä. Eurooppalaiseen kulttuuriin kuuluu arvoja, jotka ovat osittain keskenään ristiriitaisia. Eurooppalaisuus on rakentunut aineksista, jotka ovat lähtökohdiltaan jännitteisiä, ja ehkä juuri tästäkin syystä Eurooppa on sekä kulttuurisesti että poliittisesti dynaaminen ja ekspansiivinen. Erilaiset historialliset kontekstit ovat tuottaneet uusia ajattelutapoja ja arvoja, jotka eivät ole syrjäyttäneet entisiä, vaan uudet katsantotavat on liitetty vanhojen joukkoon eurooppalaiseksi perinteeksi. Kulttuurissa on vallinnut pyrkimys enemmänkin lisätä moninaisuutta kuin tavoitella ristiriidat hävittävää yhdenmukaisuutta. – Tämä historiallinen juonne lisätä moninaisuutta näkyy välillisesti myös EU:n toimintakulttuurissa.

Monimuotoisuudesta huolimatta Euroopassa on vallinnut sen elämään voimakkaasti vaikuttava, yhdistävä piirre, (juutalais-)kristillisen perinne, joka sekään ei ole monoliittinen traditio. Ihmiset ovat hahmottaneet oman elämänsä ja toimintansa kristillisen kertomuksen varassa. Olennaista on tällöin huomata, että tämä kertomus ei ole kattanut vain ihmisten elämän uskonnollisen elämän puolia, vaan se on vaikuttanut hyvin voimakkaasti myös yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen toimeliaisuuteen. Max Weber ja protestanttinen työetiikka lienevät ainakin käsitteinä tuttuja useimmille. Samoin pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusajatukset julkisesta vastuusta voidaan palauttaa luterilaisen reformaation yhteiskunnalliseen uudistukseen.

***

EU:n oma historiakäsitys

Tällä ja viime vuosisadalla eurooppalaista identiteettiä on toistuvasti rakennettu antiikista periytyvän kolmijalan varaan, jonka tukipylväinä ovat kreikkalainen kriittinen ajattelu ja demokratian perintö, roomalainen laki ja järjestys sekä kristinuskon perintö.

Tästä perusviritelmästä on EU:n piirissä kuitenkin kehittynyt selvästi kaksi toisilleen jännitteistä Eurooppa-käsitystä, Euroopan unionin historian kaksi oppimäärää (dia 6).

Niistä pitkä (oppimäärä) on edellä mainittu kolmijalka, jonka muodostavat kreikkalainen intellektualismi, roomalainen oikeus ja kristinusko. Ennen EU:n kahta viimeistä laajenemiskierrosta Kaarle Suuren Eurooppa, joka rakentui samalle ideaalille, oli 800-luvun alussa rajoiltaankin hämmästyttävän identtinen sen yhteisön kanssa, joka syntyi 1950-luvulla.

Lyhyt oppimäärä, jota on EU-retoriikassa markkinoitu ”rauhan projektina”, ja jonka lähtökohta on palautettavissa Euroopan hiili- ja teräsliittoon (1951), joka takoo miekat auroiksi, jotta ei koskaan enää syttyisi sotaa Saksan ja Ranskan välille! Sen mukaan yhteinen historia alkaakin vasta vuodesta 1945; sopimus siitä, että aiempi väkivaltainen ja ristiriitoja herättänyt historia ”unohdetaan” tai ainakin lakaistaan maton alle ja otetaan käsiteltäväksi vasta sitten, kun aika on kypsä.  

Määrätietoisen historiapolitiikan tarve kasvoi voimakkaasti 1990-luvun alussa, kun Euroopan unioni varsinaisesti sai nykyisenkaltaisen rakenteensa. Historiaperusteluja vaativat niin integraation poliittinen syventäminen kuin EU:n laajentuminenkin. Näissä tilanteissa on jouduttu jatkuvasti kysymään, voidaanko Euroopassa löytää riittävä konsensus siitä, mitä yhteinen eurooppalainen historia olisi. Kysymys on koskenut niin eurooppalaisuuden arvoperustaa – siis erityisesti kulttuuria ja uskontoa, ja tarkemmin sanottuna nimenomaisesti kristinuskon perintöä – kuin sitä, mikä oikeastaan kuuluu Eurooppaan ja mikä taas ei.

Viimeksi mainittu on aktuaalistunut (tullut esille) erityisesti kahdessa debatissa, joita EU:n on sisällä käyty. Näistä toinen on koskenut Venäjää ja sen jännitteistä suhdetta Eurooppaan ja eurooppalaisuuteen, toinen kysymystä Islamin asemasta eurooppalaisessa kulttuuriperinnössä. Islamista käyty debatti on noussut valokiilaan myös keskusteluissa mahdollisesta Turkin EU-jäsenyydestä. On esitetty, että Turkin EU-jäsenyys voisi edesauttaa vuoropuhelua länsimaisen ”kristillisen” maailman ja islamilaisen maailman välillä. Näistä molemmista muutama huomio.

Eurooppa ja Venäjä

Karkeasti hahmotettuna EU:n Venäjänpolitiikka on pyrkinyt integroimaan Venäjää yhä läheisemmin Eurooppaan. Konkreettisesti tämä on näkynyt toiveena, että Venäjän tulisi kehittää poliittista ja yhteiskunnallista järjestelmäänsä eurooppalaisen demokraattisen mallin mukaisesti ja noudattaa myös käytännön tasolla ratifioimiensa ihmisoikeussopimusten velvoitteita alueellaan.

Jos Euroopan ja Venäjän suhdetta katsoo uskontopoliittisesti Venäjältä Eurooppaan päin, eräs tärkeä indikaattori, on Venäjän ortodoksinen kirkko (VOK) ja sen kannanotot.

VOK:lla on ollut merkittävä rooli Venäjän yhteiskunnallisessa kehityksessä kommunismin kukistuttua. Useat poliittiset puolueet ovat halunneet liittoutua sen kanssa. Kirkon asema on ollut kuitenkin vaikea. Siihen on kohdistunut hyvin erityyppisiä odotuksia – myös sen suhteen, miten Venäjän ja Euroopan keskinäinen suhde tulisi määritellä. VOK:n piirissä suhtautuminen demokratiaan, markkinatalouteen ja muille läntiselle Euroopalle ominaisiin ihanteisiin jakaa edelleen mielipiteitä. Osa kirkon johtoa puolustaa demokratiaa ja markkinataloutta sekä avointa suhtautumista muuhun Eurooppaan, osa taas puolustaa käsityksiä, jotka ovat lähellä nationalististen ryhmien näkemyksiä. Uuden patriarkka Kirillin valinta vahvistanee länsimyönteisen linjan vahvistumista Venäjän ortodoksisen kirkon sisällä.

Islamin ja Euroopan suhde

Islam nähdään ulkoapäin usein yhtenäisenä. Sen poliittiset sovellukset riippuvat kuitenkin siitä, tulkitaanko islamia traditionalististen, modernististen vai fundamentalististen periaatteiden mukaan.

Myös Euroopan muslimiväestön taustat ovat erilaiset. Esimerkiksi Saksan muslimien enemmistö on kotoisin Turkista, Ranskan Algeriasta, Britannian Intian niemimaalta, Suomen hyvin kirjavasti Somaliasta (9000 henkeä), Pohjois-Afrikasta, Lähi-Idästä (arabeja yhteensä 5000), Iranista (3000), Turkista (3500) ja kurdialueilta (5000) sekä Balkanilta (meillä on myös pieni alkuperäinen muslimiväestö, Suomen tataariyhteisö); Alankomaissa on taas pohjoisafrikkalaisten ja turkkilaisten lisäksi paljon Indonesiasta ja Surinamista tulleita muslimeja.

Läntisen Euroopan runsas 12 miljoonainen muslimiväestö on lähes kokonaan seurausta 1950-luvun lopulla alkaneesta ja 1960-luvulla laajaksi paisuneesta siirtolaisuudesta. Suurimpia nämä uudet muslimiyhteisöt ovat Ranskassa (runsaat 5 miljoonaa/9% väestöstä), Saksassa (noin 2 miljoonaa/4% väestöstä) ja Britanniassa (1,5 miljoonaa/3% väestöstä). Paljon suurempiakin lukuja esitetään, mikä johtuu siitä, että väestöä ei yleensä ole rekisteröity uskonnon mukaan. Niinpä Ruotsin muslimien määrästä esitetään arvioita, jotka liikkuvat 100 000:sta aina 300 000 saakka. Suomessa muslimeja asuu tätä nykyä noin 35 000–41 000. 

Vielä 1970-luvulla länsimaiset sosiologit otaksuivat, että Eurooppaan muuttaneet muslimit tulisivat hyvin nopeasti sekularisoitumaan tai ainakin oppisivat ymmärtämään uskonnon siis myös islamin – eurooppalaiseen tapaan yksityisasiaksi. Otaksuma perustui sille yleiselle eurooppalaiselle harhakäsitykselle, että uskonnon asema nykymaailmassa on marginaalinen.

Tilanne alkoi selkeästi muuttua Heikki Palvan mukaan 1980-luvulla, kun huomattava osa muslimisiirtolaisista ei enää hyväksynytkään tällaista mallia. Sekä valtioiden että kuntien viranomaiset havahtuivat huomaamaan, että siirtolaisuudessa on otettava huomioon ”islamilainen tekijä”; kyseessä ei ollut enää vain kulttuuridetalji, joka oli muistettava pitää mielessä uusia tulijoita vastaanotettaessa ja heitä yhteiskuntaan sijoitettaessa. Huomio oli kiinnitettävä myös jo aiemmin muuttaneisiin sekä Euroopassa aikuiseksi varttuneeseen siirtolaispolveen. Oli vähitellen nähtävä, että islamista oli tullut pysyvä elementti läntisen Euroopan yhteiskuntaan, josta nuo edellä esittämäni luvut puhuvat omaa selvää kieltään.

Tilanteeseen liittyi 1980-luvulta alkaen vielä islamin nousu entistä näkyvämmäksi poliittiseksi tekijäksi Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa. Myös Persianlahden 1. sodalla oli vaikutuksensa, vaikka islamilla oli sen kanssa tekemistä lähinnä retorisella tasolla. Islamilaista kulttuuria koskevista tapahtumista Euroopassa uutiskynnyksen ovat ylittäneet Salman Rushdie-jupakka Britanniassa ja huivikiista Ranskassa (jolloin kiellettiin uskontoon liittyvät ulkonaiset merkit koulussa). Näistä useimmat lienevät vaikuttaneet kielteisesti eurooppalaisten islam-kuvaan. Puhumattakaan viimeisestä episodista, profeetta Muhammedin pilapiirroksista käydystä laajasta eurooppalaisesta debatista, joka koski sananvapauden ja uskonnonvapauden luovuttamattomuutta nimenomaisesti eurooppalaisina arvoina, ja johon myös komission tuolloinen puheenjohtaja José Manuel Barroso otti kantaa lausunnossaan helmikuussa 2006.

Islamin kehitysnäkymät EU:n kannalta

Islamista hahmotellaan – osin tahattomasti osin tietoisesti – viholliskuvaa ja katsotaan, että läntisen kulttuurin ja islamin välinen kuilu on ylittämätön. Islamia pidetään jopa meidän länsimaisen kulttuurimme uhkana. Usein ei puhuta vain kulttuurisesta erosta, vaan katsotaan islamin edustavan jopa eri sivilisaatiosta. Tasapainottavasti voisi todeta, että meidän kulttuurimme on 1800-luvulta lähtien ollut myös muslimimaiden oman kulttuurin uhkana, vaikka me eurokeskeisyydessämme näemme oman vaikutuksemme enimmäkseen myönteisenä. Juuri kolonialismin seurauksena – kuten Heikki Palva huomauttaa –muslimimaissa vallitsee ambivalentti asenne meidän kulttuuriimme nähden. Tekniikan ja luonnontieteiden aloilla sitä ihaillaan ja ollaan valmiit tunnustamaan sen ylivoima, uskonnon ja moraalin alueella meitä katsotaan alaspäin, olimmepa asiasta itse mitä mieltä hyvänsä.

Euroopan muslimiyhteisön kehitys riippuu ratkaisevasti siitä, millä tavalla täällä syntynyt ja koulunsa käynyt sukupolvi kokee ja tulkitsee uskontonsa. Monilla musliminuorilla on Euroopassa kolme hyvin erilaista kulttuuriympäristöä: yhtäältä koulu individualistisine ja kriittisyyteen pyrkivine asenteineen, toisaalta autoritaarinen moskeija, jossa opetetaan suppeaa islamin oppimäärää, ja kolmantena koti, jossa usein noudatetaan vanhempien syntymämaan tapoja.

Mikä on sitten kristinuskon ja islamin suhde tulevassa Euroopassa?

Ensinnäkin voidaan todeta, että islam ja kristinusko ovat saman historiallisen uskontoperheen jäseninä, joten niillä pitäisi olla periaatteessa hyvä keskusteluyhteys. Ongelma onkin toisella tasolla. Vastakkain eivät ole uskonnot sillä tavalla kuin meillä on tapana nähdä uskonto. Vastakkain ovat islamin yhteiskuntajärjestys (umma, dia 8) ja länsimainen kulttuuri sekulaareine poliittisine järjestelmineen.

Ylittämättömästä kuilusta voi puhua vain poliittisella tasolla, silloinkin ainoastaan, mikäli islamin ainoaksi tulkinnaksi kelpuutetaan fundamentalistinen tulkinta, toisin sanoen vaaditaan, että islamin uskonnollisen lain määrittelemää yhteiskuntajärjestystä on sovellettava kaikkiin muslimeihin, ei vain muslimimaissa vaan kaikkialla. Sellaista kehitystä ei Palvan kukaan ole kuitenkaan näköpiirissä, että muslimimaiden enemmistö olisi siirtymässä tällaiseen järjestelmään, puhumattakaan siitä, että Euroopan valtioissa kansalaisten asema oikeuden edessä määrättäisiin kunkin uskonnosta riippuvaksi.

Päätän tämän yleiseurooppalaisen näkökulman tähän ja tarkastelen seuraavaksi EU.n ja uskonnollisten yhteisöjen suhdetta kansallisesta näkökulmasta.

2. EU:n ja uskonnollisten yhteisöjen suhde suomalaiskansallisesta näkökulmasta tarkasteltuna

Vielä noin runsas 10 vuotta sitten pitäessäni esitelmää Suomen ev.-lut kirkon ja VOK:n kirkon oppineuvotteluissa Lappeenrannassa teemasta ”Kirkko, valtio ja uskonnonvapaus Suomessa”, saatoin todeta, että kirkkojen EU-integraatio on Suomessa vielä niin uusi asia, että Suomen kirkoissa ei toistaiseksi ole luotu yksityiskohtaista EU-strategiaa eikä otettu juurikaan kantaa siihen, millaisia aatteellisia päämääriä kirkko haluaisi EU:n edustavan.

Kehitys on viimeisen 10 vuoden aikana ollut kansallisella tasolla huimaa ja voidaan todeta, että tänä päivänä meillä on kansallisesti hyvin selkeä käsitys siitä, millaisia arvoja uskonnolliset yhteisöt ainakin kirkkojen osalta toivoisivat EU:n edustavan. Ja kun nyt ollaan Suomen ekumeenisen neuvoston (SEN) isännöimässä tilaisuudessa haluan todeta, että SEN:llä on ollut tässä kehityksessä hyvin aktiivinen rooli. Otan tästä kehityksestä esille hyvin lyhyesti neljä virstanpylvästä, jotka kuvaavat myös ”EU-tietouden” sisällöllistä kehitystä:

I virstanpylväs – 1995

Konkreettisena osoituksena nykyisestä ekumeenisesta avoimesta ilmapiiristä voidaan pitää maassamme historialliseksi luonnehdittavaa tapausta, jolloin Suomessa toimivien kirkkojen (luterilaisen, ortodoksisen ja katolisen kirkon, Suomen vapaitten kristittyjen neuvoston ja Suomen ekumeenisen neuvoston) edustajat kääntyivät yhdessä tasavallan presidentin puoleen vuoden 1995 lopulla ja esittivät, että Suomen EU-edustajat olisivat myös uskontopoliittisesti aloitteellisia vuoden 1996 hallitusten välisessä konferenssissa. Suomen kirkkojen edustajat ilmaisivat käyntinsä aikana yhtyvänsä täysin Saksan evankelisen kirkon (EKD) ja Saksan katolisen piispainkonferenssin yhteiseen pyrkimykseen saada uskonnollisia yhteisöjä koskeva lauselma liitetyksi Euroopan unionin perustamisasiakirjaan.

Heinäkuussa 1997 hyväksytty Amsterdamin julistuksen teksti (dia 2), josta lähdimme liikkeelle, on Euroopan kulttuuriperimän osalta kalpea (dia 9), jos sitä verrataan alkuperäiseen EKD:lta ja Saksan katoliselta piispainkonferenssilta tulleeseen ehdotukseen uskonnollisia yhteisöjä ja läheisyysperiaatetta koskevaksi artiklaksi Maastrich II perussopimukseen (1996):

”Yhteisö (Unioni) ottaa huomioon jäsenvaltioissa toimivien uskonnollisten yhteisöjen lainsäädäntöön perustuvan aseman ilmauksena jäsenvaltioiden ja niiden kulttuurien omaleimaisuudesta sekä osana yhteistä kulttuuria ja perinnettä.

II virstanpylväs – 2002

Toukokuussa 2002 Kirkkohallitus päätti antaa Suomen ev.lut. kirkon puolesta kannanoton Euroopan Unionin tulevaisuutta koskevaan keskusteluun (dia 10). Tätä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kannanottoa voi pitää maamme kirkkojen ensimmäisenä yksityiskohtaisena EU-strategiapaperina, jossa todellakin otettiin selkeästi kantaa siihen, millaisia aatteellisia päämääriä kirkko haluaisi EU:n edustavan. Kannanotto toimitettiin mm. EU:n tulevaisuuskonventin avaamalle virtuaalifoorumille. Sen tärkeimmät korostukset näette tässä:

  • Kannanoton mukaan Eurooppa tulee nähdä osana maailmaa ja laajempana kuin vain Euroopan unionina tai sen laajenemisena.
  • Kirkko korostaa paikallisuutta ja lähiyhteisöjen vahvistamista.
  • Läheisyysperiaatetta puolletaan päätöksenteossa.
  • Kirkon kanta EU:n laajenemiseen on positiivinen.
  • Kirkko kantaa huolta siitä, että taloudellinen kehitys voi johtaa ihmisten jakautumiseen eri luokkiin, joista osa putoaa turvaverkkojen ulkopuolelle.
  • Kirkko odottaa unionin turvaavan myös heikoimpien aseman ja vastustaa omalla toiminnallaan syrjintää, rasismia ja muukalaisvastaisuutta.
  • Kirkko kannattaa sitä, että EU allekirjoittaa Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen
  • Kannanotossa kiinnitetään huomiota kirkkojen asemaan EU:ssa. Amsterdamin julistuksen kirkkoja koskeva kohta tulee sisällyttää Euroopan Unionia oikeudellisesti sitovaan asiakirjaan.

Näiden asiakohtien tarkemmat sisällöt ja perustelut ilmenevät teille jaetusta kannanoton kopiosta.

III virstanpylväs – 2006

on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, Suomen ortodoksisenkirkon ja muiden Suomen ekumeenisen neuvoston jäsenkirkkojen allekirjoittama dokumentti ”Suomen kirkot ja Suomen EU-puheenjohtajuus 2006”, jonka tavoitteena oli Suomen EU-puheenjohtajakautena tuoda yleisesti esille kirkkojen näkökulmia ja kertoa laajemmin sekä kansallisella että ekumeenisella tasolla tehdystä työstä kirkkojen kannalta tärkeissä kysymyksissä. Tämän dokumentin keskeiset tavoitteet käyvät ilmi esipuheesta:

(dia 11) Suomen kristilliset kirkot painottavat Euroopan unionin luonnetta rauhan ja vakauden takaajana sekä arvoyhteisönä, joka edistää ihmisoikeuksia, ihmisten ja ympäristön hyvinvointia, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa sekä kestävää kehitystä.

Kirkot haluavat antaa oman panoksensa rauhanomaisen, sosiaalisesti oikeudenmukaisen ja yhteisiin arvoihin perustuvan unionin kehittämisessä. Euroopan kirkot ovat vuonna 2001 hyväksytyssä Charta Oecumenicassa sitoutuneet tukemaan Euroopan integraatiota ja kristillisen uskon pohjalta rakentamaan inhimillistä, sosiaalisesti tietoista Eurooppaa, jossa vallitsevat ihmisoikeudet ja rauhan, oikeudenmukaisuuden, vapauden, suvaitsevaisuuden, osallistumisen ja solidaarisuuden perusarvot.

Kirkot antavat tukensa Suomen EU-puheenjohtajuudelle ja osallistuvat keskuste-luun hyödyntäen kirkkojen kansallista, kansainvälistä ja ekumeenista asiantunte-musta ja käytännön kokemusta erityisesti seuraavissa kysymyksissä (dia 12):

  • Uskontojen kohtaaminen, eurooppalainen identiteetti ja suvaitsevaisuus
  • Unionin arvoulottuvuuden vahvistaminen, keskustelu unionin tulevaisuudesta sekä perustuslaillisesta sopimuksesta
  • Sosiaalipoliittiset kysymykset, erityisesti köyhyyden ja eriarvoisuuden poistaminen sekä keskustelu Euroopan sosiaalimallista
  • Ihmiskaupan vastustaminen
  • Solidaarinen, johdonmukainen ja ihmisarvoinen maahanmuutto- ja pakolaispolitiikka
  • Vastuuntuntoinen ympäristöpolitiikka

Jos näistä kolmesta virstanpylväästä pitäisi joitain johtopäätöksiä tehdä, niin ainakin sen voi tehdä, että kirkot ovat vahvasti sitoutuneet tukemaan Euroopan integraatiota ja tukemaan määrätietoisesti Unionin arvoulottuvuuden vahvistumista oman arvomaailmansa pohjalta sekä rakentamaan inhimillistä ja sosiaalisesti tietoista Eurooppaa.

IV virstanpylväs

Kirkkojen osalta viimeisintä vaihetta edustaa Kirkkohallituksen EU-seurantaryhmän kokouksessa huomenna esiteltävä dokumentti ”KIRKKO JA EU – aktiivinen osallistuminen ja sitoutuminen yhteisiin arvoihin. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon EU-toiminnan tavoitteet ja painopistealueet”.  Tässä dokumentissa rakennetaan itse asiassa aika pitkälle samoille lähtökohdille kuin tuossa aiemmassa kirkkojen yhteisessä dokumentissa ”Suomen kirkot ja Suomen EU-puheenjohtajuus 2006”. Mutta tämä viimeisin dokumentti on siis selkeästi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oma EU-strategia. Sain tämän dokumentin käsiini sähköisesti tänä aamuna ja valitettavasti meillä ei ole mahdollisuutta jakaa siitä paperikopioita, koska se julkaistaan virallisesti vasta huomenna, mutta todellakin huomisesta lähtien se on saatavissa verkossa Suomen ev.-lut kirkon kotisivuilla: evl.fi.

Näytän tästä dokumentista sivun, jossa hahmotetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon visio Euroopan unionista:

• Euroopan unionin politiikka on sen yhteisen arvoperustan mukaista.

Arvokeskustelu sekä sitoutuminen yhteisiin arvoihin vahvistuvat kaikilla politiikan lohkoilla.

• Euroopan unioni kehittyy sosiaalisesti, taloudellisesti ja ympäristöllisesti kestäväksi yhteisvastuulliseksi

unioniksi.

• Euroopan unionin luonne avoimena, keskustelevana ja demokraattisena yhteisönä vahvistuu.

Tämä on sikäli tärkeä dokumentti, että sen loppuosassa esitellään varsin laajasti kirkkojen yhteistyötahoja Euroopassa.

Summa summarum. Mikäli jotain johtopäätöksiä halutaan EU:n ja uskonnollisten yhteisöjen välillä käydyistä keskusteluista todeta, huomattavin muutos on epäilemättä muutos keskustelun yleisessä ilmapiirissä, joka näkyy avoimuutena käsitellä kirkkojen, uskonnollisen yhteisöjen ja EU:n suhteita uudella tavalla. Perinteisiä lähtökohtia, uskonnonvapauden toteutumista (positiivisena uskonnonvapautena) ja valtion uskonnollista neutraliteettia on pyritty tulkitsemaan modernin demokraattisen valtion kansalaisyhteiskunnan luonteeseen kuuluvalla tavalla, jossa tiedostetaan aidosti, että valtion, kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen on tehtävä yhteistyötä, koska kysymys on viime kädessä samoista kansalaisista. Tällaiseen lähestymistapaan maamme kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen on helppo yhtyä.

Kirkkojen kannalta kriittinen kysymys on, missä määrin kirkot seuraavat uutta kehitystä vain sitä mukaillen ja säilyykö kirkkojen oma, niiden olemuksesta nouseva tehtävä Euroopan yhdentyessä? Kirkkojen rooli Euroopan unionissa on nimittäin perimmäiseltä luonteeltaan ylikansallinen. Kirkon sanoman universaalisuus ylittää poliittiset, maantieteelliset ja taloudelliset rajat. Kirkko on – tai sen tulisi olla – olemuksensa mukaisesti lopulta aina ihmisen puolella. Se on niiden puolella, jotka eivät saa ääntään lainkaan tai riittävästi kuulumaan. Yhdentyvässä Euroopassa kirkoilta tullaan yhä enenevässä määrin kysymään sekä kirkon ominta universaalista että sosiaalieettistä roolia.

Kirkkojen kannalta olisi myös hyvä esittää kriittinen kysymys, missä määrin yleiseurooppalaisuuden ylläpitäminen on kirkkojen tehtävä?

Tästä avautuu ainakin neljä ulottuvuutta, jotka Irja Askola on mielestäni kiteyttänyt oivallisesti (diat 13 & 14):

Kirkkojen on toimittava yleiseurooppalaisuuden puolesta, kokonaisen Eurooppa-kuvan puolesta erityisesti silloin, kun eurooppalaisuus on kutistumassa länsieurooppalaisuudeksi ja/tai protestanttisuudeksi/katolisuudeksi.

  1. Kirkkojen on toimittava yleiseurooppalaisuutta vastaan, mikäli se merkitsee yhtenäistettyä ylikulttuurin tavoitetta, paikalliseroja arvostamatta ja Euroopan sisäistä vaihtelevuutta kunnioittamatta.
  2. Kirkkojen on toimittava yleiseurooppalaisuuden puolesta, silloin kun se merkitsee yhteisen humaanisen ja demokraattisen arvomaailman tunnistamista, vastakohtana etnispohjaisten hierarkioiden rakentamiselle Euroopassa. Kirkkojen rooli on erityisen keskeinen silloin, kun uskonnollinen viiteryhmä tarjoaa nationalistisen samaistumismallin ja toimii käyteaineena vihalle ja kansallisille riidoille.
  3. Kirkkojen on toimittava yleiseurooppalaisuutta vastaan, silloin kun se toimii Euroopan omien intressien ylikorostamisena muiden maanosien, erityisesti niiden köyhien osien, oikeutettuja tarpeita loukaten.

Yleiseurooppalaisuuden puolustus kirkkojen tehtävänä voi olla siis perimmiltään vain ”kokonaisen Euroopan” puolustamista.

KIRJALLISUUS

Askola, Irja

1997

Kirkkojen vastauksia integraation haasteeseen ja pirstoutumisen uhkaan – onko yleiseurooppalaisuuden ylläpitäminen kirkkojen tehtävä. – Kirkot ja Euroopan murros. Toim. Kotiranta Matti. STKSJ:n julkaisuja 204. Helsinki. S. 107–111.

Hallamaa Jaana, Knuuttila Simo, Kotiranta Matti, Raunio Antti

1999             

Rahan teologia ja Euroopan kirkot. Lopun ajan sosiaalietiikka. Toim. Jaana Hallamaa. ATENA kustannus. Jyväskylä.

Hallamaa, Jaana

1999             

Kristinuskon kertomus ja eurooppalainen sosiaalietiikka. – Rahan teologia ja Euroopan kirkot. Toim. Jaana Hallamaa. ATENA kustannus. Jyväskylä. S. 139– 154.

Kannanotto Euroopan Unionin tulevaisuutta koskevaan keskusteluun

2002              Suomen ev.lut. kirkon kannanotto Euroopan Unionin tulevaisuutta koskevaan keskusteluun 30.5.2002. Painamaton.

Kotiranta Matti

1997             

Kirkot ja Euroopan murros. Vuosikirja 1996. Toim. Kotiranta Matti. STKSJ:n julkaisuja 204. Helsinki.

1999             

Kirkko, valtio ja uskonnonvapaus Suomessa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän Ortodoksisen kirkon XI oppikeskusteluissa 12. – 19.10.1998 pidetty esitelmä.

KIRKKO JA EU

2009             

KIRKKO JA EU – aktiivinen osallistuminen ja sitoutuminen yhteisiin arvoihin. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon EU-toiminnan tavoitteet ja painopistealueet”.15.5.2009 Kirkkohallitus. Helsinki.

Mikkeli, Heikki

1994             

Euroopan idea. Eurooppa-aatteen ja eurooppalaisuuden pitkä historia. Suomen historiallinen seura. Helsinki.

1997             

Missä menet Eurooppa? Eurooppalaisen identiteetin muotoutuminen. – Kirkot ja Euroopan murros. Toim. Matti Kotiranta. STKSJ:n julkaisuja 204. S. 31– 40.

Palva, Heikki

1997              I

slam ja Eurooppa. – Kirkot ja Euroopan murros. Toim. Matti Kotiranta. STKSJ:n julkaisuja 204. S. 93– 105.


Katso tarkemmin Hallamaa J. 1999,140–154.


Pohjoismaisen hyvinvointivaltion yhteydestä luterilaisen reformaation yhteiskunnalliseen uudistukseen ks. tarkemmin Raunio 1999,  64–94.


Eurooppa-käsitteestä ja eurooppalaisen identiteetin muotoutumisesta  tulkinnoista ks. tarkemmin Mikkeli H. 1994 ja 1997,31–40.


Uusimmista islamin ajantasaisista tilastotiedoista kiitän dos. Teuvo Laitilaa.


Palva 1997, 94.


Ibid.


The publication of cartoons in Danish and other European newspapers and there actions to this have revealed sensitive and fundamental issues. The cartoons have aggrieved many Muslims all over the world. …The Commissions concern is not with the peaceful response of the majority to the cartoons. It is with the violent reactions of a minority. Reactions which have been disowned by many Muslims… Our European society is based on respect for the individual person’s life and freedom, equality of rights between men and women, freedom of speech, and a clear distinction between politics and religion. Our point of departure is that as human beings we are free, independent, equal and responsible. We must safeguard these principles.

    Freedom on speech is part of Europe’s values and tradition. Let me be clear. Freedom of speech is not negotiable. Like all freedoms, its preservation depends on responsible use by individuals. Governments or other public authorities do not prescribe or authorize the opinions expressed by individuals. … Freedom of speech is the basis not only of the possibility to publish an opinion, but also to criticize it….. Freedom of religion is not negotiable either. Just as Europe respects freedom of speech so it must, and does, respect freedom of religion. Religious freedom is a fundamental right of individuals and communities, it entails respect for the integrity of all religious convictions and all ways in which they are exercised. Muslims must be able to practise their faith in the same way as the adherents of other religions and convictions practise theirs.” Otteita José Manuel Barroson virallisesta kannanotosta “The EU and the cartoons of the prophet Mohammed”. Kursiivi minun.


Palva 1997, 103.


Umma ( ‏أمة‎) on uskovien yhteisö, joka konkreettisesti tarkoittaa samassa käyviä ihmisiä ja on verrattavissa kristilliseen seurakuntaan. Laajemmassa merkityksessä se tarkoittaa maailman kaikkien muslimien muodostamaa yhteisöä. Joissakin yhteyksissä islamilainen umma tai muslimien umma tarkoittaa kaikkien niiden valtioiden kansalaisia, jotka ovat pääsääntöisesti islamilaisia tai ovat kuuluneet mukaan lukien ei-muslimi . Arabian kielessä umma voi tarkoittaa myös nykymuotoista kansallisvaltiota: esimerkiksi on arabiaksi al-Umam al-Muttahida.      

 

Islamilaisessa laissa, eli on perinteisesti katsottu, että yksi hyväksyttävä Jumalan lain lähde on umman yksimielisyys, ijmá, koska Muhammadin kerrotaan sanoneen: "Yhteisöni [umma] ei koskaan hyväksy yksimielisesti erehdystä". Jotkut oppineet ovat katsoneen vaikeaksi määrittää milloin kaikki muslimit ovat jostain ohjeesta yksimielisiä ja ovat siksi rajanneet ijmán koskemaan vain Muhammadin aikalaisten yhteisöä. Yleensä yksimielisyydeksi katsotaan merkittävien uskonoppineiden yksimielisyys.

 


Palva 1997, 104.


Kotiranta 1999, 183–206.


Kotiranta 1999, 195.


  Askola 1997, 108.

Kotiranta: Euroopan unionin ja uskonnollisten yhteisöjen suhde tulevaisuuden Euroopassa Kotiranta, diat.

Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors


Lahjoita Suomen Ekumeenisella Neuvostolla on Poliisihallituksen myöntämä rahankeräyslupa. Keräysnumero on RA/2021/1503 ja keräys on käynnissä koko Suomessa Ahvenanmaata lukuunottamatta.
Donera  Ekumeniska Rådet i Finland ordnar en penninginsamling med tillstånd från Polisstyrelsen. Insamlingsnumret är RA/2021/1503. Insamlingen pågår  i hela Finland förutom på Åland.