Yhteinen jumalanpalvelus ja rukous

Seminaari aloitettiin ekumeenisella alkurukouksella. Sen toimittivat isä Marino Trevisini (kat.), TM Minna Hietamäki (lut), past. Veijo Koivula (lut), past. Vesa Kallinen (hell) sekä isä Mikael Sundkvist (ort.). Rukouksen jälkeen kirkkoherra Leo P. Norja kertoi Hyvän Paimenen kirkosta sekä Pakilan seurakunnasta.

Opillisten kysymysten jaoston puheenjohtaja, dosentti Simo Peura avasi seminaarin. Puheenjohtajana toimi pääsihteeri Jan Edström.

Avauspuheenvuorossaan Simo Peura totesi, että seminaarin taustalla ovat Kirkkojen maailmanneuvostossa ilmenneet yhteisen rukouksen ongelmat. Tavoitteena hän piti käytäntöjen selkiytymistä. Simo Peura piti tärkeänä, että uskon sääntö (lex credendi) ja rukouksen sääntö (lex orandi) kulkevat käsi kädessä. Rukouksen sanamuodot ilmentävät aina uskoa ja uskon tulkintaa.

KMN:n sisäiset jännitteet

Yhteistä rukousta ja jumalanpalvelusta ekumeenisena kysymyksenä käsitteli Helsingin metropoliitta Ambrosius, joka on työskennellyt KMN:n erityiskomissiossa. Komissiossa oli 30 ortodoksista ja 30 protestanttisten kirkkojen edustajaa. Hän totesi, että KMN:n työskentelyssä on ollut jännitteitä, mutta niitä on esiintynyt lähinnä joidenkin reformoitujen ja ortodoksisten kirkkojen välillä. Jännitteitä ei ole ollut havaittavissa luterilaisten ja anglikaanien sekä ortodoksisten kirkkojen välillä. Katolisten ja ortodoksien väliset liturgiset ongelmat ovat Ambrosiuksen mukaan olleet hyvin vähäisiä; teologinen ja sakramentaalinen yhteys ja jopa ykseys ovat kasvaneet mm. BEM-prosessin myötä. 

Erityiskomission (asetettiin 1998 Hararessa) työskentelyn taustalla on hänen mukaansa ollut monia kumuloituneita jännitteitä, kuten kysymys kirkon virasta ja monet sosiaalieettiset kysymykset. Metropoliitta esitti näkemyksenään, että nämä jännitteet ovat nousseet suurelta osin muista kuin teologisista tai liturgisista periaatteista. Taustalla on ollut myös joidenkin ortodoksisten kirkkojen ero KMN:n jäsenyydestä. Ambrosius totesi esimerkkinä, että äärifeministien vaatimus puhua Luojasta, Pelastajasta ja Pyhittäjästä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen sijaan on koettu hyvin vaikeana vanhojen traditionaalisten kirkkojen taholla. 

Ambrosius totesi, että yhteinen rukous on hyvin keskeinen kirkkojen ja kristittyjen elämässä ja sen takia myös haavat koetaan siinä hyvin voimakkaasti. Hän myönsi, että sekä katolisessa että ortodoksisessa kirkossa on edelleen piirejä, joissa vain oma kirkko koetaan oikeaksi. Hän viittasi läntisen ortodoksisuuden keskeiseen opettajaan Kallistos Wareen, joka on sanonut: ”Tiedämme, missä kirkko on, muttemme varmuudella tiedä, missä se ei ole.” 

Ambrosiuksen mukaan ortodoksien keskuudessa on vahvistumassa näkemys, että se edustaa autenttista kristillistä uskoa, muttei pyri väittämään, että ainoastaan ortodoksinen kirkko olisi oikea kirkko. Avointa linjaa edustavat Konstantinopoli, Romania, Antiokia ja Suomi, tiukinta linjaa puolestaan Bulgaria, Georgia ja Etiopia. Metropoliitta korosti, että on tärkeää olla mukana ekumeenisessa liikkeessä ja tuoda sinne oma kontribuutionsa. Erityiskomission työskentely on merkinnyt ortodokseille uutta aktiivisuutta myös KMN:ssa.

Erityiskomission kommentit ja suositukset

Erityiskomissio teki selvän eron jumalanpalveluksen (worship) ja yhteisen rukouksen (common prayer) välillä. Jumalanpalveluksen ymmärretään viittaavan ehtoolliseen, kun taas yhteisellä rukouksella on matalampi profiili eikä niin sakramentaalinen. Termistä ei ole kuitenkaan vallinnut yksimielisyys, sillä monet ajattelivat yhteisen rukouksen merkitsevän liian vähän. Lähtökohtana on korostettu toisten kirkkojen ja niiden perinteiden kunnioitusta. 

Yhteisen rukouksen ongelmaa on varjostanut myös kysymys KMN:sta ekklesiaalisena yhteisönä tai kirkkona. Ambrosius korosti, ettei Liman liturgialla ole samaa merkitystä kuin latinalaisella messulla tai luterilaisella jp:lla tai Johannes Krysostomoksen liturgialla. Ortodoksisesta näkökulmasta on olennaista rukouksen sitominen kirkkoon uskonyhteisönä (lex credendi – lex orandi).

Komissio teki selvän eron myös konfessioniaalisen (tunnustuksellisen) ja interkonfessionaalisen (tunnustusten välisen) rukouksen välillä. Metropoliitta arveli, että KMN:n työskentelyssä tulevat lisääntymään juuri konfessionaaliset rukoukset. Hän kuitenkin toivoo, että myös uusilla luovilla traditioilla (esim. Taize-rukouksilla) olisi tilaa KMN:n työskentelyssä. Erilaiset liturgiset vaatteet, kirkollinen hierarkia, standarditekstit, kuka saa siunata jne. ovat olleet ongelmia erityisesti niille, joilla ei ole kokemusta yhteisistä jumalanpalveluksista. Myös inkulturaatio ja synkretismi ovat aiheuttaneet ongelmia perinteisten ja ”ei-perinteisten” kirkkojen välillä. Ambrosius painotti, että on keskusteltava avoimesti myös kirkkoja erottavista kysymyksistä.

Metropoliitta Ambrosius ilmaisi optimistisuutensa tulevaisuuden suhteen ekumeenisessa työskentelyssä. Hänen mukaansa komission käsittelemät ongelmat saattavat tuntua oudoilta suomalaisessa kontekstissa. Suomessa on kirkkojen kesken ymmärrystä ja kunnioitusta myös syvällä tasolla eikä yhteinen rukous ole meillä tuottanut ongelmia.

Alustus viritti hyvin vilkkaan keskustelun

Tässä vain muutamia huomioita: Jan Edström muistutti Charta Oecumenicasta sekä Ekumenian hyvistä tavoista. Tapani Rajamaa totesi, että interkonfessionaalisuus on ongelmatonta yksinkertaisissa rukoushetkissä. Riitta Virkkunen toi esiin sen, että interkonfessionaalisissa palveluksissa rukoukset saattavat olla tunnustuksettomia ja sitä kautta myös ongelmallisia. Simo Peura korosti, että rakenteella on suuri merkitys. Hän toivoi, että saataisiin selkeyttä ehtoollisvieraanvaraisuuteen, esim. ns. katumuksen/sovinnon merkkiin.

Arto Kortemaa korosti toistensa tuntemisen merkitystä. Jan Edström totesi, että rukous yhdistää, mutta erilaiset rukousperinteet erottavat.

Ekumenian kipein haava

Seminaarin toisena alustajana oli yleisvikaari Tuomo-Tapio Vimpari (kat.). Hänen aiheensa koski yhteistä jumalanpalvelusta ja ehtoollista. Vimpari piti aihetta ekumenian vaikeimpana kysymyksenä. Hän käsitteli teemaa erityisesti paavi Johannes Paavali II:n eukaristiaa koskevan kiertokirjeen pohjalta. Vimpari korosti, että ehtoollinen ei ole yhteyden perusta, vaan päämäärä. Kristityn elämän perusteena ja samoin ekumeenisen yhteyden perusteena on kaste, kun taas yhteinen ehtoollinen on päämääränä näkyvän ykseyden toteutumisessa. Kastetun identiteettiä on katolisessa kirkossa korostettu erityisesti Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen hengessä. 

Vimpari totesi hyvin painokkaasti: ”Me voimme ja meidän tulee rukoilla yhdessä”, mutta korosti sitä, että vasta saavutettu ykseys antaa mahdollisuuden yhteiseen ehtoolliseen. Eukaristia ei hänen mielestään ole kuitenkaan vain näkyvän ykseyden merkki, vaan myös kasvattaja siihen. Yhteyden puuttumisesta aiheutuva kipeys voidaan kääntää rukoukseksi, että ykseys voisi toteutua. Tuomo-Tapio Vimparin mukaan ekumeenisissa jumalanpalveluksissa on pidettävä Jumalan sanaa eli Raamattua keskeisellä sijalla, samoin kutsua kääntymykseen. 

Myös Vimparin alustus sai aikaan vilkkaan keskustelun. Mm. toisen kirkon papilta haettava siunaus puhututti seminaariväkeä. Toisaalta se sai paljon tukea sovinnon ja yhteydenkaipuun merkkinä, toisaalta myönnettiin, ettei merkkiä kaikissa kirkoissa edes tunneta ja se voi aiheuttaa myös väärinkäsityksiä. Kastetun identiteetistä todettiin, että vapaakirkossa ehtoollisyhteyden perustana ei ole kaste, vaan henkilökohtainen usko. Keskustelua aiheutti myös kysymys joidenkin kirkkojen ns. avoimesta ehtoollispöydästä. Todettiin, että luterilaisen kirkon ehtoollinen on avoin vain luterilaisen kirkon kastetuille jäsenille, joskaan pappi ei käytännössä ryhdy selvittämään ehtoolliselle tulijoiden taustoja.

Neljä mallia

Kolmas alustus käsitteli ekumeenisten jumalanpalvelusten malleja. Niistä alusti PEJ:n sihteeri, teol.lis. Veijo Koivula. Kommentaattoreiksi oli pyydetty Pekka Metso (ort.), Marino Trevisini (kat.) sekä Atte Helminen (adv.). Alustaja hahmotteli neljä ekumeenisen palveluksen mallia: 

1. Peräkkäisten palvelusten malli

2. Jaetut tehtävät – malli eli yhden kirkon kaava 

3. Fuusioitu malli 

4. Pala(peli)malli

Alustaja korosti, että ekumeenisissa yhteyksissä on luontevinta toimittaa ns. sanajumalanpalvelus, jolloin ehtoollisyhteyden puuttumisen haavaa ei pidetä esillä. Kaikki neljä mallia ovat käytössä ainakin suomalaisissa oloissa. Alustajan tarkoituksena oli esitellä lyhyesti kyseiset neljä runkoa pyrkimättä ottamaan kantaa jonkun puolesta jotain toista vastaan. Hänen mukaansa on paljolti kiinni paikallisesta tilanteesta ja kulloisestakin yhteydestä, mikä malli parhaiten puolustaa paikkaansa. 

Pekka Metso korosti, että ortodoksisessa kirkossa liturgia, jumalanpalvelus ja rukous käsitetään hyvin keskeiseksi. Ortodoksisuudella ymmärretään sekä oikeaa oppia että oikeaa ylistämistä. Ekumeenisten jumalanpalvelusten ongelmana ortodoksisesta näkökulmasta on kysymys rakennetun palveluksen taustayhteisöstä. On tärkeää määritellä rukoileva yhteisö, eikä sen takia oikeastaan löydy tilaa ekumeeniselle jumalanpalvelukselle ortodoksisesta kirkko-opista ja jumalanpalvelus-ymmärryksestä käsin. Jumalanpalvelus ei myöskään ole pieniä palasia, vaan se on kokonaisuus. Pekka Metso totesi kuitenkin, että Suomessa tilanne on hyvin erilainen ja myös yhteisen rukouksen mahdollisuudet ovat paremmat kuin monissa muissa maissa. Hän korosti yhteistä suunnittelua sekä toisten huomioonottamista heidän omista lähtökohdistaan käsin.

Marino Trevisini kertoi kokeneensa monia ekumeenisten jumalanpalvelusten kaavoja ja sanoi, että ne sopivat erilaisiin tilanteisiin. Tärkeintä on kuitenkin jumalanpalvelusten sisältö. Trevisinillä on paras kokemus sisällöstä ollut Oulusta, mutta hän totesi, ettei sitä voi suoraviivaisesti toistaa samanlaisena jollain toisella paikkakunnalla. Hän piti arvokkaana myös vieraana olemista toisen kirkon jumalanpalveluksessa: sekin on jo todiste halusta elää yhdessä.

Atte Helminen piti omalta kannaltaan helppona osallistua kaikkiin mainittuihin ekumeenisiin jumalanpalvelusmalleihin. Hän piti tärkeänä sitä, että kaikki lähtee liikkeelle rakkaudesta ja että pienilläkin askelilla syntyy edistystä. Tärkeää on myös pappien oma innostus ja sitoutuneisuus, riittävän laaja edustuksellisuus ja tasapainoisuus. Helminen piti suotavana myös riittävän suurta vapautta.

Mika Pajunen tarkasteli jumalanpalvelusmalleja erityisesti nuorisojaoston spiritualiteettiprojektissa käydystä keskustelusta käsin. Siellä on jaettu pienintä yhteistä tekijää ja todettu, että oikeastaan on hyvin vaikea löytää ekumeenisen jumalanpalveluksen mahdollisuutta. Täydellistä liturgiaa ei kuitenkaan ole. Ei ole myöskään syytä pelätä vain riskejä ja uhkia. Ekumeniaa on elettävä todeksi siten, että oikeasti tehdään asioita yhdessä.

Ekumeenisten jumalanpalvelusten suhteen vallitsi seminaarissa yhteinen ymmärrys siitä, että eri mallit ja rakenteet sopivat erilaisiin tilanteisiin ja olosuhteisiin. Korostettiin sisällön merkitystä ja toisaalta sitä, että myös jumalanpalveluksen valmistelu ja suunnittelu on jo ekumeeninen projekti, jossa opitaan tuntemaan toisiansa ja toistensa kirkollisia ja liturgisia perinteitä.

______

Muistion laatinut PEJ:n sihteeri Veijo Koivula