SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Reijo Sillanpää: Kuolema, hautaan siunaaminen ja iankaikkisuus 

 

Memento mori (muista kuolevaisuutesi, muista kuolevasi) on usein käytetty latinankielinen sanoma. Entisajan hautausrattaissa oli usein teksti: ”Tänään minä, huomenna sinä”. Hautaan siunaaminen on kaikkina aikoina muistuttanut saattoväkeä heidän omasta kuolevaisuudestaan.

 

Eikä tämä muistutus ole luonteeltaan kevyttä, sillä kuolema on kaikki ihmiset tuhoava valta, joka ei vain saavuta heitä elämän päättyessä, vaan on heitä uhkaamassa joka hetki. Elämmekin tässä maailmassa aina ”kuin kuoleman varjossa”.

 

Kuolema

 

Vanhassa Testamentissa kuolema on ihmiselle annettu osa: ”…sillä siitä (maasta) sinut on otettu. Maan tomua sinä olet. Maan tomuun sinä palaat” (1.Moos.3:19). Tomun ohella ihmisen ajallisuuteen ja kuolevaisuuteen viittaavat myös ilmaisut ”Maahan valunut vesi”, kuivuva ruoho ja uni”.  ”Meidät korjaa kuolema, me olemme kuin maahan valunut vesi, jota ei koota takaisin” (2. Sam. 14:14). ”Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, kun Herran henkäys koskettaa sitä. Niin! Ruohoa ovat ihmiset” (Jes. 40:7). ”Me katoamme kuin uni aamun tullen…” (Ps. 90: 5). Vähitellen Vanhassa Testamentissa alkaa häämöttää usko kuolleiden ylösnousemukseen. Kuolema ei sanokaan enää viimeistä sanaa. Arkun äärellä luetaan usein Jobin kirjan lohdullisia sanoja ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä” (Job 19:25), Ylösnousemus ajatus näkyy Jobin ohella myös esi. Jesajalla ”Mutta sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös”. (Jes. 26:19).

 

Uudessa testamentissa avautuvat ratkaisevasti toisenlaiset näköalat. Kuolema on olennaisesti synnin rangaistus, Jumalan vastainen turmiovalta, joka vallitsee langennutta ihmiskuntaa. Kuolema kohtaa koko ihmistä, jolle se merkitsee ruumiin tuhoutumista ja maallisen elämän kertakaikkista päättymistä. Vaikka kuolema on tuhoava turmiovalta, on se kristitylle samalla myös lunastus ja voitto. Näin sen vuoksi, koska Jeesus Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemisellaan voittanut turmiovallat kukistaen kuoleman. ”me… huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi” (Room. 8:23). ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto” (Fil. 1: 21).

 

”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole” (Joh. 11: 25,26). Tästä Elämästä, isolla kirjaimella kirjoitettuna, voisiko sanoa ”Jeesus-elämästä”, uskovat pääsevät osallisiksi evankeliumin saarnan vaikutuksesta ja pyhässä kasteessa, jossa he kuolevat ja nousevat ylös yhdessä Kristuksen kanssa (Room. 6: 4-13), sekä pyhässä ehtoollisessa, jossa annetaan iankaikkinen elämä (Joh. 6: 54). Siksi Paavali voi huudahtaa: ”Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi kuolema?” (1. Kor. 15: 55).

 

Uskontunnustuksen sana ”uskon ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän”, pitää sisällään luottamuksen, että koko ihminen saa kerran olla osallinen ylösnousemuksesta ja iankaikkisuudesta. Koko ihminen, ruumiineen kaikkineen, kuolee kuolemassa, mutta koko ihminen myös herätetään ”viimeisenä päivänä” tai ”ylösnousemuksen aamuna” uuteen elämään. Pelättävämpi kuin ajallinen kuolema on toinen eli iankaikkinen kuolema eli kadotuksen tuomio. Tästä tuomiosta kristitty on kuitenkin vapautettu Jeesuksen sovitustyön tähden. ”Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 8: 1). ”Autuaita ja pyhiä ovat ne, jotka pääsevät osallisiksi ensimmäisestä ylösnousemuksesta! Heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa…” (Ilm. 20:6).

 

Hautaan siunaaminen

 

Kirkkomme kirkkojärjestyksen (KJ 2:22) mukaan hautaan siunaamisen toimittaa pappi kirkossa, siunauskappelissa, haudalla tai vainajan kotona, sen mukaan kuin omaiset sopivat siitä papin kanssa. Papin tulee myös keskustella vainajan omaisten kanssa ennen hautaan siunaamista. Hänen tulee mahdollisuuksien mukaan osallistua myös muistotilaisuuteen, jos omaiset sitä toivovat.

 

Käytännössä hautaus omassa seurakunnassamme etenee niin, että omaiset ottavat kuoleman tapauksen johdosta yhteyttä, joko suoraan siunaavaan pappiin tai seurakunnan ajanvaraukseen, ja sopivat siunaamisesta, siunaamisen ajankohdasta ja paikasta.

 

Jo soittaessaan ensimmäistä puheluaan vainajan omaisille, siunaavalla papilla tulee olla tietynlainen pastoraalinen ja sielunhoidollinen valmius. Kirkollisista toimituksista hautaan siunaaminen on kaikkein herkin. Jo alusta alkaen erityinen pieteetti onkin tarpeen. Kun vainajan omaisia sitten tavataan, sovitaan heidän kanssaan luonnollisesti kaikista siunaukseen liittyvistä asioista, musiikkia myöten. Samalla pappi tekee siunauspuhettaan varten muistiinpanoja vainajasta ja hänen elämänvaiheistaan. Käytännön asioista sovittaessa, on kuitenkin syytä välttää kiirettä. Kuolema nimittäin nostaa pintaan paisti syvää surua ja kaipausta, myös sellaisia tunteita, joiden kanssa sureva omainen kokee olevansa pulassa. Omaisten tapaamisessa tärkeintä onkin kohtaaminen. On mielestäni hyvin tärkeää, että omainen rohkaistuisi puhumaan tunteistaan, jos hän selkeästi tuntee tarvetta siihen. Näin erityisesti silloin, kun mielessä on esim. vihaa, syyllisyyttä, epäuskoa tai kapinaa. Omaisten kokemia tunteita ei ole lupa selittää pois. Mielestäni käytyyn keskusteluun voi vallan hyvin hienovaraisesti silti liittyä siunauspuheessa, jos se tuntuu luontevalta, ja jos se on julistuksellisesti ja sielunhoidollisesti perusteltua. Ketään osoittelematta pappi voi puheessaan esim. vakuuttaa, että läheisen kuolemassa ei ole kysymys Jumalan kostosta tai rangaistuksesta.

 

Hautaan siunaamisen keskeistä ainesta ovat evankeliumin sana ja rukous. Raamatun teksteissä, ja myös siunauspuheessa, välittyvät toimituksen luonteen kannalta tärkeimmät asiat, kuten elämän katoavaisuus, valmistautuminen kuolemaan, kristityn toivo, ylösnousemus ja ikuinen elämä. Kristillisen hautaamisen määrääväksi aspektiksi muodostui alusta lähtien ylösnousemususko. Kristityt eivät murehdi niiden tavoin, joilla ei toivoa ole. Hauta on vain lepokammio ennen ylösnousemusta ja elämän lopullista täyttymystä. Kuolemastakin voidaan käyttää lempeämpiä ilmaisuja. Se on nukkumista tai lepoa Jumalan turvissa. Uskon ja toivon perustana on Kristus, kuoleman voittaja. Siunauspuheessa tulisi toimitusten kirjan ohjeen mukaan muistaa myös kastetta. Tämä ohje on ymmärrettävä ja perusteltu luterilaisessa hautaan siunaamisessa. Kirkkomme opetuksen ja julistuksen ydin ja lähtökohta on nimittäin Jumalassa ja hänen armossaan. Ihmisten uskoa ei haluta mittailla tai arvioida, vaikka uskon tärkeyttä ja ihmisen vastuuta saatetaan hyvinkin korostaa.

 

Koska kirkko hautausmenoissaan tuo ilmi uskonsa sisällön, toimituksella on opetus- ja julistusmerkitys. Se palauttaa seurakuntalaisten mieliin tietyt kristillisen uskon kohdat. Samalla se on aina ollut julistusta niille mukana olijoille, jotka ovat kristillisen uskon ulkopuolella. Tämä elementti saattaa tulevaisuudessa vahvistua entisestään sekularisaation myötä. Uskon todistuksessa nousee selvimmin esille kolme asiaa. 1. Kristillinen elämä on keskinäistä rakkaudenpalvelua. Hautauksessa tämä huolenpito kohdistuu sekä vainajaan, omaisiin että koko saattoväkeen. On hyvä muistuttaa myös siitä, että elämän syvin mieli löytyy yhteydestä. Tämä viesti saattaa hyvinkin löytää oivan maaperän uraputkessa elävän, kiireisen perheenisän tai -äidin sydämessä. 2. Toiseksi kristillinen usko on toivon läpäisemää. Sen vuoksi Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen voidaan luottaa myös vaikeina aikoina. 3. Ja kolmanneksi tämä toivo ankkuroituu Jeesuksen pelastustekoon. ”Kun Jumala ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin” (Room. 8: 32).

 

Hautaus on luonnollisesti myös osa kirkon harjoittamaa sielunhoitoa. On luonnollista, että ikävä ja kaipaus tulevat hautauksissa esille. Usein kaipaus ja kiitos, kolmas keskeisesti esille nouseva tunto, ovat helposti yhdistettävissä. Siunauspuheessa on syytä käsitellä myös vainajan elämänvaiheita. Edellisessä kirkollisten toimitusten kirjassa, vuodelta 1984, ohjeistetaan tähän vähän varauksellisesti: ”Vainajaa siunattaessa voidaan lyhyesti ja koruttomasti esittää hänen elämänvaiheitaan”. Omasta mielestäni puhetta ajatellen pelkkä raamatullinen aines ei riitä, tosin ei pelkkä inhimilliseen elämäänkään keskittyvä puhe. Tarvitaan kumpaakin. Luotan jotenkin siihen, että kuulijoiden sydämet muokkaantuvat vastaanottavaisiksi, kun he kuulevat jotakin koskettavaa, valoisaa tai esimerkillistä vainajasta ja hänen elämästään. Erityistä taitoa on osata liittää nämä elementit toisiinsa luontevalla ja puhuttelevalla tavalla. Vanhemman polven papit ovat saaneet virikkeitä rovasti Jaakko Haavion kirjasta ”Sanoja suruun”. Kirjaan on talletettu Haavion, Maarian siunauskappelissa vuosien varrella pitämiä siunauspuheita. Puheensa lähtökohdaksi, ja usein myös koko puhettaan kannattelevaksi teemaksi, Haavio pyrki etsimään Raamatusta jakeen, joka luontevalla tavalla liittyi vainajaan ja hänen elämäänsä.

 

Menneinä vuosina vainajan elämästä on ymmärtääkseni puhuttu varsinaisesti vasta muistotilaisuudessa, ei niinkään vielä siunauspuheessa kirkossa tai kappelissa. Kanttorit ja vahtimestarit voivat parhaiten kertoa tämän hetken käytännöistä. Puhun nyt omasta puolestani. Itse olen yhden varsinaisen puheen pitäjä. Niinpä tuon vainajaan liittyvän persoonallisen aineksen esille jo kappelissa. Muistotilaisuudessa en välttämättä pyydä omaa puheenvuoroa, mutta sanon silti jotakin, jos sitä erikseen pyydetään ja jos muistohetkessä mieleen nousee jotakin, jonka voi luontevasti ja lyhyesti sanoittaa. Usein on luotettava siihen, että jotakin sanomisen arvoista saa, kun muistohetkessä on läsnä ”kuulevin korvin”.

 

Muistotilaisuudessa pappi kohtaa omaiset ja koko saattoväen. On hyvin valitettavaa, että aikaa ei tunnu jäävän sitten enää mahdollisiin jälkikohtaamisiin. Tällaiseen olisi varmasti tarvetta. Toisinaan tapaaminen on järjestettävä, mahdollisesti useampikin. Diakonian viranhaltijoiden ammatillinen panos on hyvä pitää mielessä, samoin syksyisin ja keväisin käynnistyvät sururyhmät.    

 

Iankaikkisuus

 

Sanaa ”iankaikkisuus” käytetään suhteessa aikaa eli ajallisuuteen, katoavaisuuteen ja luotuna olemiseen. Sana liittyy kristillisessä opissa toisaalta Jumalaan ja toisaalta Jumalalta tulevaan ihmisen osaan. Jumala on iankaikkinen Jumala. Ihminen on osallinen iankaikkisuudesta Jumalan yhteydessä. Ylösnousemus, Viimeinen tuomio ja iankaikkinen elämä viittaavat tulevaisuuteen. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan ole vain tulevaisuuden asia, vaan uskova on jo nyt Kristuksessa osallinen iankaikkisuudesta. ”Sillä, joka uskoo Poikaan, on ikuinen elämä” (Joh. 3:36). ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä”. (Joh. 6: 54). Seppo A. Teinonen sanoo: ”Iankaikkisuus ei siten ole tämän elämän jatkoa kuoleman jälkeen, vaan kokonaan toisenlaista elämää, johon synnytään kasteessa keskellä nykyisyyttä”. Toinen teologi Wolfgang Trillhaas lausuu puolestaan: ”Iankaikkisuus on jo nyt tai sitä ei ole lainkaan”. Iankaikkisuus ei liity siis ensi sijassa ajan kategoriaan, ikään kuin loputtomuus ajatuksena ilmentäisi sitä keskeisimmin. Iankaikkisuudessa olennaisinta on osallisuus, osallisuus Jumalasta. Iankaikkinen autuus onkin ajan tuolla puolen olevaa Jumalan katselemista kasvoista kasvoihin.

 

Kappalainen Reijo Sillanpää (evl) Paikallisekumeenisessa foorumissa Hämeenlinnassa 20.9.2013.



Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors


Lahjoita Suomen Ekumeenisella Neuvostolla on Poliisihallituksen myöntämä rahankeräyslupa. Keräysnumero on RA/2021/1503 ja keräys on käynnissä koko Suomessa Ahvenanmaata lukuunottamatta.
Donera  Ekumeniska Rådet i Finland ordnar en penninginsamling med tillstånd från Polisstyrelsen. Insamlingsnumret är RA/2021/1503. Insamlingen pågår  i hela Finland förutom på Åland.