SUOMEN EKUMEENINEN NEUVOSTO

EKUMENISKA RÅDET I FINLAND

FINNISH ECUMENICAL COUNCIL

Sisäistä elintilaa etsimässä

Herätyksen tuulet puhalsivat Euroopan kirkoissa 1800-luvun alku- ja keskivaiheilla. Osa kotoisista herätysliikkeistämmekin on tuon herätyksen hedelmiä. Yksi tämän herätyksen hedelmä on myös Reuillyn protestanttinen diakonissayhteisö Ranskassa, joka syntyi Pariisissa, Reuillyn kaupunginosassa, vuonna 1841. Ulkonainen kurjuus ja hätä olivat vallitsevina tuolloin. Nuori Caroline Malvesin tunsi saaneensa Raamattua lukiessaan kutsun Jumalalta sääntökuntaelämään, rukoukseen ja oman itsensä täydelliseen antamiseen Herran palvelukseen. 

 

Hän kirjoitti ajatuksistaan ja näystään tutulle pastorille helmikuun 6. päivänä 1841. Myös pastori Antoine Vermeil oli ihmisten hädän ja kurjuuden keskellä työskennellessään pohtinut, mitä voisi tehdä ja hänelle oli annettu näky perustaa protestanttinen sisarkunta, eräänlainen laupeudensisarten sääntökunta. Mielenkiintoista on että nämä kaksi kirjoittivat toisilleen juuri helmikuun kuudentena päivänä 1841. Tasan yhdeksän kuukautta myöhemmin eli marraskuun kuudentena 1841 sisar Caroline sai sisarvihkimyksen ja Reuillyn diakonissayhteisö sai alkunsa, koska tuohon aikaan oli muitakin protestanttisia nuoria naisia, jotka tunsivat kutsun Herran palvelukseen ja sääntökuntaelämään. Diakonissayhteisön synnystä on 161 vuotta ja se elää edelleen Herramme palvelemiselle omistettua elämäänsä. Sisaryhteisön alkuperäisen sairaanhoitoa ja sosiaalityötä painottavan elämänmuodon rinnalla on yhä laajemmin saanut sijaa hiljaisuuden vaaliminen, mikä paljolti vastaa juuri oman aikamme ihmisten syvimpiin tarpeisiin. Sääntökuntaelämään kuuluu keskeisesti yhteinen ja yksityinen rukouselämä. Rakkauden ja järjestyksen varaan rakentuva elämänmuoto kutsuu myös kiireisiä kulkijoita keskelleen.

 

Sisar Caroline ja pastori Vermeil kärsivät syvästi protestanttisuuden pirstoutuneisuudesta, eikä vain protestanttisuuden vaan koko kristikunnan. Jo tuolloin Sisar Caroline kirjoitti: "Milloin koittaa se aika, ettei enää muistettaisi sanoja 'protestanttinen' ja 'katolilainen', vaan kiitettäisiin Herraa siitä, että niitä ei enää ole olemassa ja suuri kristillinen perhe tyydyttäisi janonsa elävän lähteen vedestä, joka johtaa ikuiseen elämään." Hän oli aikaansa edellä ja juuri tässä lauseessa on yksi kutsumuksemme olennaisimpia asioita. Sääntöjemme, jotka ovat vuodelta 1983, luvussa Kirkon ykseys sanotaan muun muassa näin: Ainoastaan uuden rakkauden tartuttava voima kirkkojen sydämessä voi puhdistaa maailmasta pahan. Jos rakkaus saa valloittaa kirkon, silloin ykseys löytyy uudelleen. Tässä on yhteisöllämme oma erityinen paikkansa. Kuunnelkoon se mitä Henki  seurakunnille sanoo ja katsokoon rukoillen häntä, joka kulkee niiden keskellä. Silloin maailman pelastuksen asia saa meidätkin syttymään. Diakonissayhteisön perustaminen aiheutti suurta arvostelua protestanttien parissa, pidettiinhän yhteisöä katolisen hapatuksen soluttamisena
protestanttisuuteen. Luonnollisesti oli myös heitä jotka ymmärsivät asian, mutta silti oli toimittava varovaisesti ja harkiten. Anna-Maija Raittila kirjoittaa suomeksi ilmestyneiden Sääntöjemme esipuheessa Suomalaiselle lukijalle näin: Yli sadan vuoden ajan sisarkunta joutui toimimaan niissä puitteissa, jotka protestanttinen kirkko näki naisille ainoaksi mahdollisuudeksi; hoitaen sairaita ja vanhuksia. Tähän voi vielä lisätä sellaiset lapset ja nuoret, joitten elämänpiiriin liittyy monia sosiaalisia ongelmia. Pitkään olimme laitoksiemme palveluksissa koulutuksen saaneina sairaanhoitajina, apuhoitajina, sosiaalikasvattajina ja myös seurakuntien palveluksessa. Sisar Carolinen ja Antoine Vermeilin päämääränä oli, että diakonissayhteisöt voisivat palvella myös yhteyden ja levon tyyssijoina, mutta he olivat aikaansa edellä. Nyt pitkälti toistasataa vuotta myöhemmin voimme olla toteuttamassa myös näitä perustajien visioita.

 

Luostarilupaukset arkielämän tukena

 

Alusta alkaen yhteisön jäsenet sitoutuivat naimattomuuteen, kuuliaisuuteen ja keskinäiseen jakamiseen eli klassisiin luostarilupauksiin. Sitoudumme lupauksiin kuolemaan asti. Inhimillisesti ajatellen lupaukset ovat aivan kestämättömät, mutta tahdomme uskoa ja luottaa siihen, että Jumala on uskollinen meitä kohtaan ja häneltä saamme apumme. Me emme tiedä mitään huomisesta, mutta tässä ja nyt Jumala on eikä jätä meitä yksin lupauksensa mukaan. En puhu vaatimattomasta elämäntavasta, sehän on kaiketi, jos näin radikaalisti voi sanoa, itsestäänselvyys. Käytämme käsitettä keskinäinen jakaminen ja joskus rohkenemme jopa käyttää sanaa köyhyys. Köyhyyden määritelmähän on sidottu siihen aikakauteen, mitä kulloinkin yhteiskunnassa eletään. Keskinäisen jakamisen käsitteeseen kuuluu kaikki mitä omistamme, ei vain aineellinen. Kun ottaa huomioon sen, että edustamme eri kulttuureita, erilaisia elämäntapoja, kieliä, kirkkokuntia, niin keskinäistä jakamista kyllä riittää elämämme ajaksi täällä maan päällä. Keskinäistä jakamista harjoitamme, ei vain yhteisön sisällä, vaan kaikkialla siellä, missä liikumme ja toimimme. Se on elämäntapa. Ja kuinka mahtavasti itsekunkin rikkaudet täydentävät toisiaan! Joukossamme on ranskalaisten ohella saksalaisia, sveitsiläisiä, norjalaisia, tahitilaisia (Tahitihan on Ranskan siirtomaa joten nuo sisaret ovat myös ranskalaisia), kamerunilaisia ja kaksi suomalaista. Ranskan lisäksi yhteisöjämme on Kamerunissa, Norjassa ja Tahitilla. Reuillyn diakonissayhteisö on ranskalainen, mutta eri maissa olevat yhteisömme elävät kyseisen maan elämänrytmin mukaan ja käyttävät paikallista kieltä. Kun olemme näiden maiden kirkkojen kutsusta lähteneet liikkeelle, pidämme selvänä, että elämme maassa maan tavalla luostarielämäämme. Esimerkiksi aivan oivallinen hiljaisuuden paikka on Norjan sisartemme yhteisö. Kaikkia yhteisöjämme yhdistävät sääntömme. Versailles on keskuspaikkamme ja tämän lisäksi meillä on Ranskassa muutama "hiljaisuuden paikka" ja muutamia pienyhteisöjä laitostemme yhteydessä.

 

Järjestyksen ja kauneuden tyyssija 

Usein meiltä kysytään, mistä saamme toimeentulomme. Meillä on vierasmajoja, mutta hintamme ovat hyvin vaatimattomat, joten niillä peittyvät vain vierasmajojen kulut. Vihityistä sisaristamme vain viisi on palkallisesti töissä laitoksissamme ja heidän palkkansa menee yhteisön yhteiseen kassaan. Yhteisöllämme on edelleen sairaaloita, vanhainkoteja, kehitysvammaisten koteja eri puolilla Ranskaa, mutta niiden henkilökunta tulee pääosin muualta. Pyrimme löytämään ja kehittämään erilaisia myytäviä käsityö- ja taidetuotteita ja saamme myös lahjoituksia. Elämme kuitenkin vaatimattomasti, kuten edellä kerrottu. Vaatimattomuus ei tarkoita, että meillä ei vaalittaisi kauneutta ympärillämme. Yksinkertainen on kaunista ja tästä me saamme usein myönteistä palautetta vierasmajan asukkailta. Sääntömme sanovat tästä: Paikat, joissa asumme tarjotkoon nykyajan kuormitetulle ihmiselle esimerkin järjestyksen ja kauneuden tyyssijasta.

 

Yksinkertaisuus, jossa riittää se mikä on olennaista ja tarpeellista, on samanaikaisesti vertaus ja kutsu. Teemme lähes kaiken itse, työmme on hyvin "tavallista". Versailles'ssa meillä on suuri talo hoidettavanamme eli täällä työskennellään keittiössä, siivotaan, pestään pyykkiä jne. Samalla pyritään siihen, että mahdollisimman moni voisi antaa yhteiseen käyttöön oman erityiskarismansa. Siinä meillä todellista rikkautta! Lupaukset annamme klassisen luostarielämän tavan mukaan sisarvihkimyksessä oltuamme ensin postulantteina ja noviiseina. Toimituksen johtaa pappi ja jokainen sisar saa pyytää "oman" papin, joka on ennen kaikkea läsnä kätten päällepanemisen tilanteessa. Suotavaa on myös, jos vihittävä sisar ei ole ranskalainen, että tilaisuudessa on läsnä sisaren "oman" kirkon edustaja. Meillä on ollut kaksi kertaa suomalainen pappi sisarvihkimyksessä. Tällä hetkellä vihittyjä sisaria on 76 ja neljä noviisia, yksi postulantti ja erikseen tapaamme sanoa Kamerunin 5 vihittyä sisarta.

 

Rakkauden ja järjestyksen elämänmuoto 

Aika oli tehnyt tehtäväänsä, niin Ranskan protestanttisuudessa kuin yhteisömme sisällä. Vuonna 1970 saimme testamenttilahjoituksena pienen linnan Versailles'sta, jossa oli aikaisemmin toiminut tuberkuloosiparantola. Linnan omistaja oli aina toivonut, että sen puitteisiin saataisiin jotain hengellistä toimintaa ja hänen toiveensa toteutui näin. Tusinan verran sisaria lähti Pariisista (jossa on edelleen sairaala ja seitsemän sisaren pienyhteisö) ja heistä tämä linna tuntui äärettömän suurelta. Sitähän se luonnollisesti olikin, mutta nyt tilanne on aivan päinvastainen eli meillä on huikea tilanpuute. Parhaillaan meillä on rakennustyöt käynnissä uuden rakennuksen saamiseksi, tosin tähän on syynä se, että joulukuun 1999 myrskyissä yksi taloistamme tuhoutui asuinkelvottomaksi. Meille linnan saaminen lahjana oli merkki Jumalalta siitä, että sisar Carolinen visio rukoilevasta yhteisöstä oli toteutumassa. Ensimmäinen asia, joka "saatettiin järjestykseen" oli säännöllinen hetkirukouselämä. Siitä kiitämme myös Taizén ja Pomeyrol'in (protestanttinen sisaryhteisö Etelä-Ranskassa) yhteisöjen jo silloin toiminutta yhteisöelämän ja rukouksen säännöllisyyttä. Rupesimme myös miettimään, mistä saada sopiva hetkirukouskirja. Koska Taizéllä oli jo oma kirjansa, me saatoimme todeta, että se "sopi" meillekin, siinähän on kaikki alkukirkon hetkirukouksien ainekset, jakamattoman kirkon yhteiset aarteet, jotka uskonpuhdistuksen myötä "unohtuivat". Ensimmäinen henkilö, joka vieraili meillä sen jälkeen, kun olimme muuttaneet Versailles'hin, oli äiti, joka oli menettänyt tyttärensä. Hän tuli hakemaan lohtua ja tukea saatuaan kuulla, että Versailles'ssa on protestanttisia sisaria. Tästä lähti liikkeelle vierasmajatoimintamme. Alkuperäisvision uudelleensyntymisen myötä tiedostimme, ettemme tarvitse kaikki systemaattisesti esimerkiksi sairaanhoitajakoulutusta, vaan painotamme koulutusta hengelliseen ohjaukseen. Talomme täyttävät henkilöt, jotka etsivät Jumalaa, rukousta, hiljaisuutta ja yhdessäoloa meidän kanssamme. Täällä vierailee hyvin erilaisia, lähinnä kirkollisia ryhmiä, jotka työskentelevät täällä kokouksissaan. Suurin osa ryhmistä osallistuu hetkirukouksiimme ja suunnittelee kokousohjelmansa niiden mukaan. Näin he itse "säästyvät" tämän puolen järjestämiseltä. Meille sisarille on aina suuri ilo saada ryhmiä rukoilemaan kanssamme. Yksi tämän vuoden vieraistamme oli Euroopan kansallisten ekumeenisten neuvostojen pääsihteerien kokous, johon myös SEN:n pääsihteeri osallistui. Parhaillaan tätä artikkelia kirjoittaessani vierasmajassamme on Euroopan anglikaanikirkkojen naispappeja. Heitä on käynyt tervehtimässä myös heidän piispansa, Gibraltarin piispa (joka ymmärtämäni mukaan ei ole mikään erityinen naispappeuden kannattaja!). Vierasmajamme ei suinkaan ole tarkoitettu vain protestanteille, eli tapaamme joskus hyvinkin "kirjava-asuisia" henkilöitä hetkirukouksissamme. Hetkirukoukset, yhteiset rukoukset, liturgia, Hänen ylistämisensä, Jumalan kansan yhteiset juhlat, mutta tarvitsemme myös oman kammion hiljaisuudessa tapahtuvaa rukousta, vain minä ja Jumala. Tähän meille on yritetty järjestää aikaa ja suurin osa Versailles'ssa olevista sisarista voi tämän ajan ottaa aamulla ennen ensimmäistä hetkirukousta. Rukouselämämme seisoo näiden kahden pilarin varassa.

 

Kirkon palvelijana 

Kirkolla on huomattava paikka elämässämme huolimatta siitä, ettemme kuulu virallisesti kirkon rakenteisiin, josta olemme vähän pahoillamme, elämme kuitenkin toivossa. Norjassa yhteisömme toimii läheisessä yhteistyössä Norjan kirkon kanssa, mistä iloitsemme. Myös Ruotsissa toimii protestanttisia sisaryhteisöjä (ei meidän sääntökuntamme) ja olen ymmärtänyt, että myös näillä on vahvat siteet Ruotsin kirkkoon. Ajan myötä Ranskan protestantit ovat kyllä kasvaneet ymmärtämään hiljaisen rukouselämän tärkeyden. Jumalan Henki toimii. He tietävät, että kuka tahansa rauhaa ja hiljaisuutta kaipaava voi tulla tänne rukoilemaan ja heitä myös kannetaan Jumalan eteen rukouksissa. Olemme mukana monissa kirkollisissa ja ekumeenisissa neuvostoissa ja toimikunnissa, joista mainitsen tässä muutamia. Meillä on edustus eri kirkkojen synodaalikokouksissa, hiippakunnallisissa ekumeenisissa komiteoissa, Ranskan Protestanttisessa Liitossa, Protestanttisessa Lähetysjärjestössä, ja ACAT-järjestössä (L'Action des Chrétiens pour l'Abolition de la Torture et des exécutions capitales), kuulumme tämän ekumeenisen ihmisoikeusjärjestön perustajajäseniin. Yhteisömme kuuluu myös Kaiserswerther Generalkonferen-ziin (diakonissalaitosten maailmanliitto).

 

Olkaamme niveliä 

Käytännön ekumeniaan liittyen usein ihmetellään, kuinka me eri kirkkokuntiin kuuluvat sisaret osaamme elää yhdessä saman katon alla. Olemme reformoituja, luterilaisia, baptisteja, mennoniittoja, Pelastusarmeijaan kuuluneita ja karismaattisissa liikkeissä olleita. Elämme ja toimimme katolisessa maassa ja mahdollisuus tutustua katoliseen sääntökuntaelämään tuntuu aina myönteiseltä, hyvin kotoisalta. Kun käymme luostareissa, olemme hyvin pian kuin kotonamme, koska elämisen rytmi on lähes sama. Luostarit ovat ykseyden ja yhteyden paikkoja ja me koemme ja elämme sen hyvin voimakkaasti. Monet meistä viettävät osan lomastaan jossain luostarissa, ja siinä näkee eräänlaista hengen yhteyden hakua. Meillä on varmasti itsekullakin "oma" luostarimme ja itsestäni olen todennut, että perinne velvoittaa. "Omat" luostarini ovat joko dominikaanisisarten tai -veljien. Ehkäpä jotkut tämän artikkelin lukijoista ovat tunteneet dominikaani-isä André Lemaire'n, varmasti hän lähettäisi terveisiä, jos tietäisi, että tämän jutun kirjoitan. Hänen konventistaan voinkin kertoa oivan esimerkin. Olin siellä ja ruokailun jälkeen eräs veljistä tahtoi näyttää minulle kaikkien eri suuntien lehdet, mitä heille tulee. Totesin vain, että eihän teille tule yhtään protestanttista lehteä. Kerroin tapauksesta isä Lemaire'lle  ja hän sanoi minulle: "Luuletko sinä, että veljet lukisivat protestanttisia lehtiä? Olennaisinta on se, että sinä käyt mahdollisimman usein täällä, että veljet näkevät sinut, voivat jutella kanssasi, joka olet lihaa ja verta, elävän protestantin." Meitä kutsutaan usein erilaisiin tilaisuuksiin kertomaan itsestämme ja protestanttisesta yhteisöelämästä. Luonnollisesti myös ekumeeninen rukousviikko tuo tullessaan vaikka minkälaisia kohtaamistilanteita, joilla voi olla hyvin erilaisia seurauksia. Saanen kertoa vielä toisen henkilökohtaisen tilanteen. Tämän vuoden ekumeenisen rukousviikon yksi hiippakunnallinen tilaisuus oli katolisen naapuriseurakunnan kirkossa. Olin siellä mukana ja vieressäni istui eräs katolilainen rouva, joka kuuluu yhteisömme hyviin ystäviin ja tukijoihin. Hän totesi minulle, että seurakunnan pappi on hiippakunnan kuurojen työstä vastaava henkilö. Olen hyvin kiinnostunut viittomakielestä ja opin sitä aikoinani Suomessa vähän. Olen tänä vuonna osallistunut kaksi kertaa kuurojen messuun (joka on samanaikaisesti seurakunnan sunnuntaimessu), jonka jälkeen on yhteinen ateria. Olen myös osallistunut pieneen kuurojen ryhmän raamattupiiriin. Tuossa seurakunnassa on henkilöitä, jotka eivät lakkaa ihmettelemästä, että minä, joka olen protestanttinen diakonissa käyn messussa ja osallistun muuhunkin seurakunnassa! Tiistai-illan hetkirukouksen vapaa rukous (ääneen) liittyy aina kristittyjen ykseyden teeman ympärille. Sisaristamme suuri osa on osallistunut Ignatius Loyolan hengellisiin harjoituksiin ja itse olen osallistunut kolme kertaa. Ja jostain syystä me taisimme olla Versailles'n edellisen katolisen piispan (hän jäi juuri eläkkeelle) lähes lempilapsia. Ja jopa minä olen ekumeenisella rukousviikolla "saarnannut" paikallisen katolisen seurakunnan messussa. Mitä Sääntömme sanovat ekumeniasta? Jos saisimme itse valita paikkamme Kristuksen ruumiissa, ei pitäisi toivoa pääsyä silmäksi tai kädeksi tai edes korvaksi. Kristus tekee itse työnsä, eikä kukaan voi sanoa hänelle: "Tahtoisin olla tämä tai tuo." Silti hän sallii, että esitämme hänelle toivomuksiamme. Jos siis saamme valita, olkaamme niveliä. Vaikka ne ovat näkymättömissä, kaikki ruumiin osat jäsentyvät niiden avulla. Voimme päästä osallisiksi Hänen rauhastaan löytämällä paikkamme kirkon, Kristuksen ruumiin, sisällä.

 

Hiljaisuus siltana kohti kuuntelua ja yhteyttä 

Alussa mainitsin erilaiset sosiaaliset laitokset, joita yhteisöllämme on edelleenkin. Olemme esittäneet kysymyksen, onko meidän tehtävämme ylläpitää näitä laitoksia, eikö se ole yhteiskunnan tehtävä. Olemme saaneet kuitenkin ymmärtää, että ihmiset toivovat, ettemme luopuisi laitoksista, koska niin monet erilaista hoitoa tarvitsevat tietävät, että laitoksissamme on tietty henki, joka merkitsee paljon. Koska me sisaret "emme ole maailmasta mutta olemme maailmassa", tarjoavat laitoksemme meille myös mahdollisuuden elää kosketuksessa yhteiskuntaan ympärillämme. Saamme olla osaltamme tukemassa ihmisiä heidän vaikeuksissaan. Liikumme hyvin paljon erilaisissa tilaisuuksissa ja kokemuksiamme näistä jaamme keskenämme, mutta erityisen tärkeätä on meille se, että tiedämme, että yhteisömme eri paikoissa on aina säännöllisesti ja samaan aikaan mahdollisuus rukoilla. Ihmisten ei tarvitse soitella ja kysellä, onko siellä tai täällä hetkirukouksia, vaan he voivat tulla varmistamatta, koska he tietävät, että "uskollisten joukko" on aina paikalla, mikään ei muutu eikä liiku ja se antaa turvallisuutta. Yksi olennaisista kysymyksistämme on kuitenkin se, mikä on meidän paikkamme kirkossa, miten voimme palvella tämän päivän kirkkoa luomalla yhteyden ja levon tyyssijoita, joissa kristityt voisivat tuntea yhteyttä matkalla kohti Kristuksen kirkon ykseyttä. Aikaisemmasta on jo tullut ilmi, että voimme tarjota ihmisille yhteisössämme mahdollisuuden rukoilemiseen ja hiljaisuuteen. Pyrimme myös itse tekemään arkisen työmme hiljaisuudessa, siitä saamme rauhaa sydämiimme. On ollut tilanteita, että vierasmajassamme on ollut kaksi ryhmää samanaikaisesti ja tietoomme on tullut, etteivät nämä oikein tule toimeen keskenään. Iloksemme olemme saaneet tietää, että ryhmät ovat voineet sopia keskenään. Vierasmajassamme puhaltaa Jumalan Henki, me emme tiedä kaikkea, mitä siellä tapahtuu, olemme kiitollisia Jumalalle, kun silloin tällöin saamme kuulla, mitä on tapahtunut.

 

Rakenna rakkautta 

Yhteisöelämä ei ole helppoa. Sisaryhteisössämme on eri kirkkokuntien, eri sukupolvien, eri maiden, eri kulttuurien edustajia. Emme ole itse valinneet toisiamme, vaan Jumala on meidät toisillemme antanut. Vaalimme yhteisöelämämme tasapainoisuutta kuin silmäteräämme. Keskinäisten väliemme hyvinä pysymisessä kilvoittelemme päivittäin. Anteeksiantaminen ja -pyytäminen kuuluu jokaiseen päiväämme. Tiedämme, että vierasmajaamme tulevat henkilöt vaistoavat hyvin herkästi, jos meidän sisarten välillä on kitkaa ja eripuraa. Raikas ja onnellinen yhteisöllisyys luo turvallisuutta ja tasapainoa myös ympäristöön. Sääntöjemme luvussa Yhteisö sanotaan: Rakastava ja anteeksiantava mieliala on lähde, josta yhteisö juo janoonsa. Ihmisten väliset suhteet pitää tuoreina nöyryys, joka ei tuomitse. "Olkoon rakkautenne vilpitöntä."- Se, että vieras ihminen muuttuu todelliseksi sisareksi, merkitsee tietynlaista kääntymystä. Se on jatkuva ihme, loputon onnen aihe. Rukoile nimeltä mainiten jokaisen sisaresi puolesta ja ota yhdessä elettävät hetket vastaan kuin armonväline. Sillä tavoin muovaudumme läpinäkyvään avoimuuteen ja yhä aidompaan toistemme ymmärtämiseen. Anna ja ota vastaan. Rakenna rakkautta.

 

Sisar Helvi Pulla
Kirjoittaja on suomalainen diakoni, joka on Reuillyn (Versailles, Ranska) protestanttisen sisaryhteisön sisar. Artikkeli julkaistu myös Ekumeenisessa vuosikirjassa 2003



Suomen Ekumeeninen Neuvosto / Ekumeniska Rådet i Finland       Eteläranta 8 / Södra kajen 8            PL / PB 210          00131 Helsinki / Helsingfors


Lahjoita Suomen Ekumeenisella Neuvostolla on Helsingin poliisilaitoksen myöntämä pienkeräyslupa. Keräysnumero on RA/2021/1063 ja keräys on käynnissä 16.09.2021 - 15.12.2021 koko Suomessa Ahvenanmaata lukuunottamatta.
Donera  Ekumeniska Rådet i Finland ordnar en småskaliga penninginsamling med tillstånd från polisinrättningen i Helsingfors. Insamlingsnumret är RA/2020/1618. Insamlingen pågår 16.09.2021 - 15.12.2021. (eller tills insamlingsmålet nås) i hela Finland förutom på Åland.