Simo Örmä: Pyhän Henrikin juhla Roomassa  

Monelle suomalaiselle Rooman-kävijälle ja Villa Lanten ystävälle on tuttu Pyhän Henrikin muistopäivänä 19. tammikuuta Roomassa pidettävä ekumeeninen messu. Sitä on vietetty säännöllisesti Santa Maria sopra Minervan basilikassa vuodesta 1985 alkaen mutta sillä on kuitenkin pitempi historiallinen tausta, joka liittyy monella tapaa Suomen suhteisiin sekä Italiaan että Vatikaaniin.

Suomi perusti jatkosodan aikana ensimmäisenä pohjoismaana diplomaattisuhteet Pyhän Istuimen kanssa. Tarkoituksena oli, kuten asiaa tutkinut Pekka Salo on todennut, Vatikaanissa olevien diplomaattisten kanavien kautta turvata mahdollisen monipuolisen informaation saaminen ja samalla kartoittaa rauhanmahdollisuuksia tätä kautta. Asian tärkeydestä kertoi se, että Vatikaaniin lähetettiin suurlähettiläiksi eturivin diplomaatteja, G. A. Gripenberg ja Harri Holma. 

Varsinaisia rauhanneuvotteluja ei Vatikaanin kautta kuitenkaan saatu aikaan mutta diplomaattisuhteiden solmisella oli muita käytännöllisiä etuja Suomelle, kuten Villa Lanten hankkiminen, virallisesti - kuten Villa Lanten ystävät tietävät - ei ainoastaan Suomen Rooman-instituutiksi vaan myös Suomen Vatikaanin suurlähetystöksi.

Sota-ajan messu

Lähetystö teki sodan ajan työtä Suomen tunnetuksi tekemiseksi ja erityisesti lähetystösihteeri, myöhemmin asianhoitaja Göran Stenius kunnostautui tässä työssä. Hänen aloitteestaan lähetystö järjesti itsenäisyyspäivänä 1943 ensimmäinen suomalaisen - katolisen - messun dominikaanien hallitsemassa S. Maria sopra Minervan kirkossa, jota Suomen katoliset ovat pitäneet tukikohtanaan sodan aikana saaden sen yhteydessä olevasta luostarista yksityisen kappelin käyttöön. Muilla pohjoismailla oli ollut jo aikaisemmin "oma" kappeli Roomassa: ruotsalaisilla birgittalaiskirkko Piazza Farnesella, norjalaisilla P. Olavin kappeli S. Carlo al Corso-kirkossa ja tanskalaisilla P. Knutin alttari S. Maria in Traspontinassa Via della Conciliazionella. 

Suomalaisen messun toimitti dominikaanijärjestön esimies Martin-Stanislas Gillet ja läsnä oli satakunta henkeä, mm. Vatikaanin korkeita virkamiehiä ja diplomaattikuntaa. Messua oli edeltänyt jo tammikuussa yksityisestä, lähinnä Göran Steniuksen aloitteesta pidetty Pyhän Henrikin muistomessu samassa paikassa: messun toimitti norjalainen nuori katolinen pappi Ivar Hansteen-Knudsen aamumessuna, klo 8 aamulla "talvikylmässä basilikassa, josta oli kiire messun jälkeen lähimpään baariin cappuccinolle lämmittelemään", kuten Lisbeth Stenius myöhemmin muisteli.

Itsenäisyyspäivän messusta piti tulla säännöllinen tapahtuma Santa Maria sopra Minervassa: vuonna 1944 sen toimitti Vatikaanin Baltian maiden nuntius, mons. Antonino Arata ja messua seuranneen vastaoton aikana suurlähettiläs Harri Holma piti myöhemmin myös italiankielellä julkaistun esitelmän Pyhästä Henrikistä, Suomen apostolista. Vuonna 1945 aamumessun Suomen kunniaksi toimitti itse kardinaali Eugène Tisserant, ranskalaissyntyinen Itäisten kirkkojen kongregaation sihteeri ja Vatikaanin tärkeimpiä vaikuttajia sodan aikana. Tisserant (1884–1972) oli kuuluisa orientalisti, joka myöhemmin valittiin "kuolemattomien" joukkoon Ranskan akatemian jäseneksi. S. Maria sopra Minerva -basilika oli hänen titulaarikirkonsa mutta hänen interventonsa messussa tulkittiin myös henkilökohtaiseksi arvonannoksi sodassa kovia kokeneelle Suomelle.

Amici di Villa Lante

Huolimatta vuoden 1945 itsenäisyyspäivän messun aiheuttamasta positiivisesta julkisuudesta tämän vuoden jälkeen ei muita suomalaisia messuja järjestetty Roomassa ennen 1960-lukua. Syynä varmasti se, että viimeinen "residentti" eli Roomassa pysyvästi asuva Suomen Vatikaanin suurlähettiläs Harri Holma siirtyi lähettilääksi Italiaan vuonna 1947 ja Vatikaanin lähetystö jäi ilman päällikköä Göran Steniuksen toimiessa va. asianhoitajana kunnes lähetystöä vuonna 1951 annettiin hoitamaan sivuakkreditointina.

Tradition otti uudelleen käyttöön vastaperustettu Suomen Rooman-instituutin italialainen ystäväyhdistys, Amici di Villa Lante al Gianicolo vuonna 1963. Tällöin - Suomen itsenäisyyspäivänä - dominikaani-isä Carlo Gasbarri toimitti katolisen messun "suomalaisille ja Suomen ystäville" Santa Maria sopra Minervassa ja siihen liittyen toinen domikaanipappi, suuri Suomen-ystävä Isä Antonino Silli esitteli Villa Lantessa Suomen keskiajan kirkkotaidetta. "Amicit" - ennen kaikkea yhdistyksen taustavoima ja pitkäaikainen pääsihteeri Gaetano Surdi (1923–2002) - järjestivät sitten messun säännöllisesti joko Santa Maria sopra Minervassa tai, 1970-luvun alussa, Piazza Farnesen birgittalaiskappelissa. Helsingin katolinen piispa Guillaume Cobben piti messun ainakin vuonna 1965.

Viimeisimpiä "Amicien" järjestämiä messuja pidettiin vuonna 1973: silloin julkaistun lehdistötiedotteen mukaan "birgittalaiskappelissa pidetyn messun toimitti virolaissyntyinen isä Vello Salo ja evankeliumin luki suomeksi arkeologi Paavo Castrén. Urkuri Matti Hannula esiintyi. Saarnassa korostetiin eri kulttuurien ja heimojen kohtaamista ja ystävyyttä Pyhän Birgitan nimissä Baltianmeren alueella, jossa Suomen kansa, jonka lipussa ei turhaan esiinny risti, on vuosisatoja ollut Vapahtajan pieni mutta rakas valittu heimo...". 

Ekumeeninen messu

Suomalaiset messut Santa Maria sopra Minervan kirkossa oli pidetty kirkon vasemmassa laivassa olevassa sivukappelissa mutta mitään varsinaista "omaa" kappelia ei vielä tässä vaiheessa itse kirkossa ollut. Vuoden 1975 pyhän vuoden aikana suomalaiset katoliset alkoivat kuitenkin uudelleen viettää kirkossa messua Pyhän Henrikin muistoksi, ja siinä yhteydessä syntyi ajatus perustaa omaa kappeli ja pystyttää sinne myös Suomen ainoan pyhimyksen muistomerkki. Tätä varten katolinen kirkko Suomessa perusti myös pienen rahaston.

Aloite sai konkreettista pohjaa pohjoismaiden katolisen piispainkokouksen ad limina-vierailun yhteydessä vuonna 1982. Tällöin asiasta otettiin yhteyttä paitsi kirkoa hallitseviin dominikaaneihin myös Vatikaanin viranomaisiin. Hanke sai vihreää valoa kokouksessa joka pidettiin vuonna 1983 Villa Lantessa Aulikki ja Veikko Litzenin "suojeluksessa" Steniuksen, silloisen Vatikaanin suurlähettilään Björn-Olof Alholmin ja paikallisten kirkkoviranomaisten kanssa. Esille tuli vasta tässä vaiheessa Capranica-suvun kappeli, nk. Cappella del Rosario aivan pääalttarin vieressä: suvun esimies markiisi Giuliano Capranica del Grillo, Italian suurlähettiläs Turkissa ja ulkoministeriön valtiosihteeri toisen maailmansodan loppuvaiheissa, oli naimisissa suomalaissyntyisen Irma o.s. Castrénin kanssa. He olivat kuuluneet Steniusten lähimpiin ystäviin Roomassa ja Irma Castrén (1902–79) oli ollut myös Amici di Villa Lante-yhdistyksen jäsen. Göran Steniuksen välityksellä heidän jälkeläisensä antoivat luvan sukukappelin käyttöön suomalaisten kappelina. Tässä vaiheessa kappelista haluttiin kuitenkin koko Suomen kirkkoväen omaa ja messusta näin ollen ekumeenista.

Suomen kirkot sopivat asiasta ja messulle haluttiin tässä vaiheessa todella vahva ekumeeninen leima. Myös Pyhän Istuimen ekumeniaa hoitava ykseyssihteeristö, jonka johdossa oli hollantilaisyntyinen, Suomessakin vieraillut kardinaali Johannes Willebrands oli asiassa aktiivisesti mukana. Ensimmäinen messu vietettiin Capranica-suvun kappelissa 19.1.1985: ekumeenisen riitin viettivät evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa John Vikström, ortodoksisen kirkon piispa Paavali (jonka komeaa silkkiasua koristivat kilisevät kellot) ja Helsingin katolinen piispa Paul Verschuren. Messun jälkeen Suomen Vatikaanin suurlähettiläs Kaarlo Yrjö-Koskinen järjesti Villa Lantessa vastaanoton.

Myös vanha ajatus Suomen kansallispyhmiystä esittävän patsaan pystyttämisestä Santa Maria sopra Minervan kirkkoon herätettiin myös eloon. Pyhän Istuimen suurlähetystössä toimineen varakonsuli Ruth Dorothea Björkenheim Bianchinin välityksellä kuvanveistäjä Sakari Pykälä innostui asiasta vuoden 1989 tienoilla: taitavana puuveistäjä tunnettu Pykälä sai työskentelytilat ja jopa puumateriaalin - suuren 100-vuotiaan jalavan - de la Chapellen suvun omistamalta Lindön kartanolta Tenholasta, jossa toimi emäntänä Dorothea Bianchinin sisar. Puu- ja lasitaiteilijana tunnettu nastolaissyntyinen Pykälä oli opiskellut jo 1959 Rooman Accademia di Belle Artissa ja palannut tänne neljäksi talveksi 80-luvun alussa; monet silloiset villalantelaiset muistavat Pykälän ystävällisen olemuksen ja ennen kaikkea hänen unohtumattoman naurunsa, joka kaikui Villa Lanten käytävissä. Puolentoista vuoden työn jälkeen Henrikin noin 230 kiloa painava, 2,34 metriä pitkä veistos kuljetettiin Roomaan ja vihittiin käyttöön Henrikinpäivän messun yhteydessä tammikuussa 1992 liittyen itsenäisyytemme 75-vuotisjuhlallisuuksiin. Veistos esittää Henrikiä siunaavana, antamassa Pyhän Kolminaisuuden merkkiä, piispansauva kädessä; hänen jaloissaan makaa Lalli, miekka kädessä. Veistoksen naiivi tyyli ja vaalea puu luovat vaikuttavan kontrastin goottilaiseen Santa Maria sopra Minervan kirkkoon ja Capranica-kappelin 1500-luvun lopun freskoihin. 

Vuodesta 1985 Henrikinpäivän yhteydessä messu on vietetty joka vuosi - vuoroin luterilaisena, vuoroin katolisena messuna. Sopivasti Henrikin päivä menee yhteen myös Roomassa vietettävän kristittyjen ykseyden ekumeenisen rukousviikon kanssa. Kaikki Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat ovat osallistuneet jonakin vuonna messuun ja lähes aina paavi on ottanut vastaan Suomesta tulleen ekumeenisen seurueen. Myös ortodoksinen kirkko on eräinä vuosina osallistunut messuun.

Vuonna 2005 vietettiin kristinuskon Suomeen tulon 850-vuotisjuhlaa muistona kuningas Erikin ja piispa Henrikin ristiretkestä vuonna 1155. Osana juhlavuotta Henrikin messun pitävät sinä vuonna Suomen kirkkojen päämiehet, Roomassa pyhiinvaelluksella olevat arkkipiispat Jukka Paarma ja Leo sekä katolinen piispa Józef Wróbel. Samoin vuonna 2010 – messun 25-vuotisen historian kunniaksi – messun pitivät Paarma, Leo ja uusi katolinen piispa Teemu Sippo.

Simo Örmä 

kirjoittaja Suomen Rooman-instituutin intendentti ja Suomen Pyhän istuimen luona olevan suurlähetystön toimistonhoitaja. Teksti vuodelta 2011.