Naisjaosto 

Jaoston työlle antoi voimakkaan sysäyksen vuonna 1981 Sheffildissä pidetty konferenssi naisten ja miesten yhteydestä kirkossa. Siihen jaosto valmistautui huolellisesti, toi esille konferenssin teemoja yleisötilaisuuksissa ja lähetti paikalle edustajansa. Merkittävä kansainvälisen yhteydenpidon kanava oli vuonna 1982 perustettu ). Foorumi piti Suomessa1986 yleiskokouksensa.

KMN otti naisten aliedustuksen todesta 1983 Vancouverin yleiskokouksessa. Siellä puolet puhujista oli naisia. Ensimmäistä kertaa naisten määrä kohosi kolmannekseen yleiskokouksen valtuutettujen joukossa.

Jaosto järjesti 1983 tapahtuman Nainen kristillisen perinteen siirtäjänä. Naisten ja miesten kysymyksiä käsittelevä opintomateriaalikokonaisuus Elämisen riemu ja tuska julkaistiin vuonna 1984.

  Kirkot naisten tueksi -vuosikymmen 1988–1998 oli naisjaoston keskeinen tehtäväkenttä yli kymmenen vuoden ajan. Jaosto toimi vuosikymmenen vietossa ja järjestelyissä yhteistyössä ev.lut. kirkon kansainvälisen naistyön neuvottelukunnan kanssa. Vuosikymmeneen liittyen jaosto oli pääjärjestäjänä ensimmäisillä naisten ekumeenisilla kirkkopäivillä, jotka pidettiin Turussa 1994.

Neuvoston kokouksessa 1984 SEN:n silloinen puheenjohtaja arkkipiispa John Vikström kosketteli puheessaan ev.lut. kirkossa käytävää virkakeskustelua. Keskustelu pappisviran avaamisesta naisille oli ev.lut. kirkossa erityisen aktiivista juuri 1984, jolloin kirkolliskokous äänesti asiasta. Ekumeenisessa keskustelussa ei kysymys jäänyt huomiotta. Ortodoksisen kirkon arkkipiispa Paavali (1914–1988) epäili ekumeenisen työn mahdollisuuksia, mikäli luterilainen kirkko poikkeaisi virkakysymyksessä kirkkojen perinteiseltä linjalta. Mielipiteensä hän ilmaisi julkisessa sanassa toukokuun alussa 1984 juuri ev.lut. kirkon kirkolliskokouksen edellä. Tarvittavaan kirkkolain muutokseen ei vielä tuolloin löytynyt vaadittavaa enemmistöä kirkolliskokouksessa.

Arkkipiispa Vikström korosti alustuksessaan SEN:n kokouksessa kesäkuussa 1984, että jokaisella kirkolla on vastuu omasta opistaan, mutta Kristuksen kirkon yhteydessä oli otettava huomioon muiden kirkkoyhteisöjen uskon tulkinta. Eriävästä virkakäsityksestä huolimatta arkkipiispa Vikström piti luterilais-ortodoksista yhteistyötä Suomessa välttämättömänä.

Suomen ev.lut. kirkko avasi pappisviran naisille vuonna 1988. Ekumeeninen yhteistyö ortodoksisen ja ev.lut. kirkon välillä on sujunut tämänkin jälkeen jouhevasti samoin ekumeeninen yhteistyö yleensäkin maassamme.

Lähde: Kohti ykseyttä (1999), Jaakko Rusama.